Oléé vaan ja silléén

Siinä se sitten oli. Yksi tavallinen hetki, lentokentän vessan jonossa. Tosi valaisevaa ja romanttista. Koko kokemukseen pääsee tulvimaan oivallus joka jollain tavalla on ihan ilmiselvä, mutta joka oli tyystin unohtunut kokemuksen tasolla. 

Tuo oivallus tuli jossain tämän tyylisessä muodossa "mitä jos lakkaisit syyttämästä itseäsi tiedostamattomuudestasi?" "Mitä jos näkisit että tämä on ollut välttämätöntä käydä läpi?". Tiedostamisen tielle kuuluu se että alkaa tiedostamaan ja huomaamaan asioita itsessään ja muissa joita ei aiemmin huomannut. Tulee nähdyksi se jonka näkemistä on juossut pakoon. Mikä ihme se sitten on joka antautuu ja luovuttaa? Hassua kyllä mutta koen sen olevan rakkaus. Rakkaus joka ei enää jaksa/ei pysty sulkemaan silmiään. 

Mieli voi säikähtää näkemäänsä. Se raukka tekee parhaansa ja aloittaa vaikkapa arvostelu/syyttely/kieltämispelin. Kuinkakohan monta kertaa siihen on upottava? 

Olen oppinut varsin itsevihaavan mallin selviytyä. Ennen vihan tunnistamista minulla on usein masentuneisuutta ja turtuneisuutta. Ulospäin saatan koittaa pitää pärjäävää ja tsemppi kulissia yllä, mutta tiedän sisuksissani mitä oikeasti koen. Tämä malli käynnistyy usein myös tiedostamisen tiellä. Näen ja huomaan jonkun kiinnikkeen tai sokean kohdan ja alan syyttämään itseäni siitä. Voin kertoa että se ei ole koskaan auttanut. On ymmärrettävä, että en ole pahuuttani ollut tiedostamaton, vaan enemmänkin pelokkuuttani. En enää jaksa olla itselleni niin kovin ankara. Tiedän etten sitten kuitenkaan ole yksin. Tiedän että en ole ainoa, täällä on muutama muukin itselleen ajoittain hyvinkin sokea liikenteessä  ;)

Inhimillisyys on tullut matkaseurakseni. En enää esitä pärjääväni tällä tiellä yksin. Tarvitsen peilejä, ystäviä joiden kanssa nauraa ja jakaa tätä umpihullua elämää. Ehkä voisin siis antaa itselleni ja tiedostamattomuudelleni anteeksi. Ja varautua tekemään sen vielä n. 10 000 kertaa uudelleen. Elämässä ei ole kyse valmiiksi tulosta, kaiken hallitsemisesta tai täydellisen kuvan itsestään antamisesta. 
En tiedä mistä siinä on kyse, enkä juuri nyt jaksa edes välittää. Ehkäpä hetki kerrallaan voisi riittää.

Rakkaus/oleminen suostuu viimein hyväksymään asiat kuten ne on. Vaikka ne sattuisikin. Vaikka se tarkottaisi ehkä isojakin muutoksia fyysisessä elämässä. Ei ole kiire. Sanon vielä kerran. Ei ole kiire minnekkään. Jos kolmas kerta toden sanoisi? Ei ole kiire minnekkään.