Podcast erilaisista minätiloista

Pitkästä aikaa soolo podcast! Tällä podcastilla puhuin erilaisista minä-tiloista, joidenka tunnistaminen ja myötätuntoinen havainnointi on itsetuntemustyöskentelyssä varsin keskeistä, mutta ei suinkaan aina ihan helppoa. 
Esimerkkejä minä-tiloista luultavasti jollain tavalla ovat tuttuja jokaiselle meistä

Sisäistettyjen vanhempien minä-tilat

Selvitäkseen lapsuutensa tunneilmastosta, lapsi joutuu sisäistämään vanhempiensa ihanteet, toiveet, odotukset ja tavan olla vuorovaikutuksessa jotenkin itseensä. Jos on esimerkiksi kokenut lapsuuden tunneilmastossa paljon tunteiden mitätöintiä, tunteiden mitätöinti sisäistyy omaan mielen rakenteeseen ja tätä samaa perittä jatkaa usein itselleen ja joskus myös toisille, jos e valta-osan ajasta, niin aika ajoin. Jos sisäistettyjen vanhempien minä-tila on vaativa, ankara, kylmä tai jopa halveksuva, tämän minä tilan aktivoituminen on usein hyvin kipeää ja epämukavaa. Parhaimmillaan turvallisessa kiintymyssuhteessa sisäistetty vanhemmuus on lämmintä, sensitiivistä, johdonmukaista ja turvallista. Tällöin sisäistetyt vanhemmat ovat minä tilanakin turvaavia, myötätuntoisia ja suojaavia. Useimmilla meistä on monenlaisia vanhemmuuden tiloja, jotka voivat olla hyvinkin erilaisia. Itsestään voi esimerkiksi tavoittaa sekä hylkäävän vanhemman että rakastavan vanhemman.

Haavoitetun lapsen minä-tila

Lapsi on suhteessa vanhempaansa hyvin herkässä asemassa, riippuvainen vanhempiensa hoivasta, turvasta ja hyväksynnästä. On lapselle valtavan kipeää kohdata esimerkiksi alistamista, mitätöintiä, turvattomuutta ja draamaa. Tällöin usein defenssimme tulevat apuun ja dissosiodumme kokemuksesta. Dissosioutuminen on siis ikäänkuin kokemuksesta tunnetasolla irtaantumista, vaikka järjellä tietääkin mitä kipeää esimerkiksi lapsuudessa on omalla elämänkaarella tapahtunut. Tunteesta erkaantuminen on joskus palvellut, suojannut ja sille on ollut tarkoituksensa. Se kuitenkin vaikuttaa edelleen elämään aikuisena, usein hankaluutena olla tunneyhteydessä itseen ja toisiin. Dissosiaatio vaikuttaa ihmisiin erirtavoin. Sen takana on kuitenkin haavoitetun lapsen minätila, jossa asuu edelleen haavoitetun lapsen suru, pettymys, pelko, avuttomuus, hätä, ehkä kauhukin. Tämä haavoitetun lapsen minä-tila aktivoituu usein aikuisena ihmissuhteissa ja voi tuntua hyvin kipeältä ja häpeälliseltäkin.


Selviytyjä minä-tilat

Haavoitetun lapsen on täytynyt löytää keinoja, kuinka selviytyä syvän kivuliaista tunteistaan, kuinka niitä välttää nousemasta pintaan ja miten ”varmistaa” ettei se sama tuskallinen tunne pääsisi enää toistumaan. Ja kuitenkin se lähes aina pääsee.

Selviytyjä tilat ovat meillä hyvin erilaisia, ja jokaisella on näitkäkin luultavasti useampia. Ylianalysoimista, huumoria silloinkin kun sattuu, menestyksen jahtausta hinnalla millä hyvänsä, miellyttämistä, riippuvuuksia, välttämistä. Selviytyjä tila on ihan oikeasti joskus auttanut meitä selviytymään. Mutta usein juuri se polttaa meidät loppuun, uuvuttaa ja myöhemmin elämässä tuottaa jonkinlaista kärsimystä. Ja mikä ristiriita se onkaan, että juuri sillä millä selviytyi, nyt tuhoaakin itseään ja elämäänsä. Kukaan meistä ei myöskään aidosti ratkaise selviytyjän pyrkimyksiä järjellä. Selviytyjäänsä tutustuminen kysyy luottamusta, aikaa ja turvaa. Sillä sen takana on kipua ja surua. Hyvässä terapiassa ajanmyötä tai joskus yllättävänkin nopeasti selviytyjä uskaltaa väistyä, ja tehdä tilaa sille, miltä se koitti suojautua. Selviytyjä ansaitsee myös tulla nähdyksi, ei tuomituksi tai mitätöidyksi. Se teki, mitä se pystyi tehdä.

Auttenttinen itse -tila

Ihan joka-ainoa meistä on syntynyt tänne ainutlaatuisena, oman ihmeellisen olemuksensa kanssa. Elämä muokkaa ja näin sen kuuluukin meitä jollatavoin muokata, mutta siitä huolimatta että kasvamme ja kehitymme, meissä on aina jotain omaa, totta, ainutlaatuista, juuri meille autenttista. Se voi olla hyvinkin piilossa selviytyjä tilan tai riippuvuuksien takana mutta siellä se on. Millainen olet, kun olet huoleton-rento-vapautunut? Mikä on juuri sinulle ominaista, luonnollista? Autenttisuutta ei voi esittää eikä siinä tilassa luultavasti kukaan ole 100% ajasta, ja sekin on ok. On aivan ihanaa, että autenttisuutta arvosettaan ja samalla ihan yhtä arvokasta ja totta on antaa huomio myös sille, että meissä ihmisissä tapahtuu erilaista liikettä, käymme erilaisissa tiloissa ja sekin on osa ihmisenä olemista. Ne hetket, missä on autenttisen itsen tilassa kannattaa kuitenkin merkata itselleen. Mikäköhän mahdollisti autenttisuuden? Missä ja kenen kanssa tai mitä tehdessä tämä tila on tavoitettavissa?

Ihmisenä oleminen on sisäistä liikettä, erilaiset elämänvaiheet, tilanteet ja kriisit saattavat aktivoida eri minä-tilojamme. Vaikka autenttisen itsen tilassa olo on levollisinta ja se on sen puolesta todellakin tavoiteltavaa, tie sinne kulkee kuitenkin sallimalla ja huomaamalla myös muut tilat osana itseään. Haavoitettu lapsi meissä kaipaa nähdyksi ja kuulluksi tuloa, rakastavaa vanhempaa tuekseen. Millaisen rakastavan vanhemman tilan sinä kaipaisit itsellesi?

Kuuntele lisää podcastilta!

shutterstock_331470728.jpg

Kuuntele kirjaani Ole itsellesi armollinen Bookbeatista maksutta 2 viikon ajan TÄÄLTÄ tai osta kirja omaksi Hidasta elämää puodista TÄÄLTÄ <3

Mitä henkinen kasvu oikein on? Podcast Kehto koulun Tommin ja Emilian kanssa.

Henkinen kasvu - mitä se oikeastaan on? Tämän sanaparin alle mahtuu monenlaista, chakroista egoon ja manifestoinnista ykseyteen ja siksi tuntuukin tärkeältä tarkastella hieman, mitä se henkinen kasvu oikein on, mihin se oikein tähtää?

Myönnän heti kättelyssä, että minulla henkinen kasvu käynnistyi varsin naiivisti ja jotenkin arkeen juurtumatta. Se oli enemmänkin hieman levottoman tuntuista mantrojen hokemista, jossa koitin mahtua johonkin uuteen muottiin. Henkisen ihmisen muottiin. Henkisyydestä voi myös tulla defenssi, jolla vältetään katsomasta elämää ja todellisuutta tässä ja nyt. En halunnut nähdä addiktiotani, parisuhteeni haasteita, en halunnut nähdä sisäistä tuskaani vaan ahmin kirjoja, kursseja ja koitin ikäänkuin ohittaa ihmisyyteni haasteet liimaamalla henkisen kuoren suojaksi. Luulin, että vapaus on sitä, että saa tehdä mitä haluaa. Että vapaus olisi vapaissa työajoissa, ulkomaan matkoissa ja ties missä. En halunnut nähdä mieleni vankilaa, jonka katsominen oli vielä liian kipeää. En siis tietoisesti paennut henkisyyteen, vaan tiedostamattani. 

Onneksi kuplani kuitenkin puhkesi, vaikka se tuntuikin siltä kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Ai, mitään pikaratkaisua ei olekaan? Oli oikeasti suostuttava ei-tietämisen tilaan, oli suostuttava sietämään epämukavuutta, oli katsottava omia kaavojaan hyvin rehellisesti. Oli annettava ”Hyvin mulla menee” -maskin sulaa ja uskaltautua tuntemaan syvälle haudattu tuska. Tällä matkalla olen toki edelleen, mutta se ei enää säikäytä minua niin, kuten aiemmin. Nyt ymmärrän, että itsensä ja todellisuuden katsominen on hidasta, paikoin hyvin epämukavaa ja sitoutumista vaativaa. Mutta palkinto on myös todella sen arvoinen. Minulle sitoutuminen omaan matkaani ja itseni kohtaamiseen on paljastanut että elämässä on jotakin, joka kannattelee, kamalimmiltakin tuntuvista hetkistä huolimatta. Pelko ei ole kadonnut, mutta ei sen kuulukaan. Pelollekin on kokonaisuudessa ihmisyydessä tilaa. Tuntuu siltä, että elämässä on tilaa, ennenkaikkea psykologisesti. Minulla on edelleen omat harjoituksen paikkani ja keskeneräisyyteni, tottakai.  Nyt ajattelen, minun henkiselle kasvulleni suurin lahja on ollut asettua ihmisyyteen, inhimillisyyteen, ei pyrkiä sen yläpuolelle.

Vapaus ei olekaan sitä, että saa tehdä mitä haluaa, vaan vapaus on ennen kaikkea vapautta omista mielen rakenteiden kaavoista. Vapaus on sitä, että ei tarvitse pelätä itsessä herääviä tunteita tai ajatuksia. Vapaus on sydämen avaamista kaikelle sille mikä itsessä tapahtuu, myös sokeudelle, naiviudelle ja varjoille. Ensimmäinen askel vapautumisen matkalla on tulla tutuksi oman vankilansa kanssa. Tämä ei tapahdu hetkessä, siihen ei ole mitään quick fix- tietä. Se on elämään suostumista ja senkin sallimista, ettei aina kyllä huvita suostua.

Pääsin keskustelemaan omien rakkaiden opettajieni, Kehto koulun Tommin ja Emilian kanssa siitä, mitä henkinen kasvu oikeastaan on, podcastille. Kuuntele keskustelumme alta.

shutterstock_249591847.jpg

Podcast läheisriippuvuudesta toipumisesta

Tällä podcastilla keskustelen psykoterapeutti Kristiina Niskasen kanssa läheisriippuvuudesta ja siitä toipumisesta, ennenkaikkea omakohtaiseten kokemuksiemme ja toki myös ammatillisen kokemuksen kautta.

Läheisriippuvuus sanana voi jättää ilmaan kysymyksiä: Mitä se on? 

Kaipuu ja tarve läheiseen suhteeseen ei itsessään ole läheisriippuvuutta, vaan inhimillistä ja normaalia. 

Läheisriippuvuuden taustalla on usein jonkinlainen kiintymykseen liittyvä trauma tai vaillejääminen, joten läheisriippuvuus on enemmänkin opittu selviytymismekanismi ja reaktio, kuin ongelma itsessään. 


Läheisriippuvuudessa kiintyminen toiseen on usein ristiriitaista ja turvatonta. Tästä läheisriippuva kokee usein syvää häpeää ja huonommuutta. Moni joka tunnistaan itsessään läheisriippuvuutta kuvaa tietävänsä, että se ei ole itselle hyväksi, mutta ei tiedä mitä asialle voisi oikein tehdä. Asian kanssa ollaan liian yksin. Läheisriippuva tyypillisesti koittaa kantaa vastuuta kumppaninsa teoista ja valinnoista, ja kokee kroonisia pettymyksiä, sillä läheisriippuva on lähes poikkeuksetta suhteessa jollain tavoin turvattomasti kiintyneen ihmisen kanssa. 

Podcastilla puhumme mm. siitä miten läheisriippuvuus ilmenee, miten siitä voi lähteä toipumaan ja toivottavasti pystymme luomaan rehellisen mutta rohkaisevan kuvan siitä, että miksi omia sisäisiä kipujaan kannattaa lähteä turvallisesti kohtaamaan. 

Insta.png


Pidämme Kristiinan kanssa luennon läheisriippuvuudesta 2.12 Helsingissä klo 14. Lue lisää ja osta lippusi TÄÄLTÄ


Kaipaatko tukea läheisriippuvuudesta toipumisen tueksi? Järjestämme Kristiinan kanssa viikonloppukurssin 12.1-13.1 läheisriippuvuudesta toipumisen tueksi. Lue kurssista lisää TÄÄLTÄ.

Aikuiseksi kasvamisesta parisuhteessa podcast Jari Koposen kanssa

Pääsin kesällä keskustelemaan Jari Koposen kanssa parisuhteista ja miten niissä helposti löytää itsensä, kumppaninsa tai molemmat taantuneena pieneksi lapseksi. Molemmat innostuimme aiheesta niin, että päätimme tehdä aiheesta podcastin. Ei siksi että olisimme asiassa valmiita, vaan siksi että olemme molemmat tahoillamme sitoutuneita tätä harjoittelemaan. Ja uskon, että moni muukin on.

Heti kuitenkin pieni varoituksen sana! Nauhoitin podcastin ensikertaa Skypen välityksellä, ja ääni ei ole ihan niin selkeä kuin toivoin. Kannattaa kuitenkin ehdottomasti kuunnella ja jos ääni häiritsee liikaa, olen pahoillani ja otan selvää miten saan korjattua tämän jatkoa varten.

Podcastilla keskustelimme mm. 

  • Siitä miten helposti parisuhteessa humpsahtaa samankaltaiseen rooliin kuin minkä lapsuuden kodissa otti

  • Miten se näkyy jos aikuisessa suhteessa onkin pääasiassa pieni tyttö tai pieni poika? (Tämän myöntäminen ei ole tietenkään mitenkään kivaa, mutta ensimmäinen askel vastuunotossa

  • Millaisia kipeitä oravanpyöriä parisuhteissa usein käynnistyy

  • Miksi pelkkä kommunikoinnin parantaminen harvoin riittää

  • Turvallisessa suhteessa on tilaa haavojen näkyväksi tulolle, ja parhaimmillaan ne saavat tulla rakkauden ääreen eheytymään

  • Millaisia rooleja miehet ja naiset tyypillisesti ottavat suhteessa toisiinsa

  • Ja paljon kaikkea muuta liittyen parisuhteen ja lapsi-vanhempi dynamiikkaan

Kuuntele lisää podcastilta!

Verkkoluentosarja aikuiseksi kasvamisesta parisuhteesta alkaa 9.6 ja on tarjouksessa nyt 39€, lue lisää TÄÄLTÄ.

taylor-hernandez-497481-unsplash.jpg

Podcast tyhjyyden pelosta

Vaikka usein sanomme haaveilevamme lomasta, moni kuitenkin huomaa lähestyvän loman nostavan myös epämukavia tunteita esiin. Tämä on todellakin inhimillistä, vaikka ehkä siitä vähemmän ääneen puhutaan.

Se, että totuttu tekemisen tapa pysähtyy tuo tilaa. Tyhjää tilaa. Aikaa jolloin ei ole mitään agendaa. Tosi-asiassa se tyhjyys on harvoin tyhjää. Yleisempää on se, että kun ihminen pysähtyy nousee näkyville myös epämukavia ajatuksia ja tunteita. Ehkä hyvin syviäkin kysymyksiä siitä, mikä elämässä on merkityksellistä ja mikä oma paikka täällä oikein on.

Suorittamaan taipuvainen tietää, että "vain oleminen" on yksi vaikeimmista asioista. Vaikka olisi tietoa rentoutumisen ja palautumisen tärkeydestä, ne harvoin onnistuvat käytännössä jos syvempiä syitä suorittamisen takana ei tule käsitellyksi. 

Tyhjä tila voi nostaa esiin myös alitajuiset turvattomuuden tunteet, joiden lähteelle voi olla vaikea päästä. Yleisesti ottaen ihmismielelle epätietoisuuden sietäminen on vaikeaa. Tyhjissä kohdissa voi tuntua siltä, että ei oikein saa kiinni mistään. 

Siksi tyhjyyden pelon noustessa oleellinen kysymys voikin olla:

  • Mikä tulisi näkyville tyhjyydessä?
  • Mille tyhjyys toisi tilaa?
  • Minkä kysymyksen tyhjyys nostaisi esille?

Näitä kysymyksiä ei suinkaan tarvitse aggressiivisesti tai paineistaen kysyä, vaan lempeän uteliaasti.  Samalla kun tyhjyys voi tehdä näkyville arkoja ja kipeitäkin kysymyksiä, on tyhjyys myös se paikka, josta luovuus saa alkunsa.

”The cure for the pain, is in the pain”

Kuuntele lisää podcastilta!

joseph-pearson-310906-unsplash.jpg

Oletko muuten jo huomannut maksuttoman Överiksi meni verkkokurssini? 

Defensseistä eli selviytymiskeinoista osa 2

Ensimmäisen osan defensseistä voit lukea ja kuunnella TÄÄLTÄ

Tällä podcastilla jatkan defenssien teemalla ja nyt tutkitaan kolmea defenssiä. Projektiota, Introjektiota ja Projektiivista identifikaatiota. Sanahirviöitä, i know.

Tässä toivottavasti lyhyesti mutta ymmärrettävästi kuvaus miten nämä mielen heijasteet toimivat.

Projektiossa ihminen näkee muissa ihmisissä piirteitä, tapoja ja käyttäytymismalleja joita ei kykene itsessään kohtaamaan. Tämä ei siis tapahdu ilkeyttä vaan tiedostamattomuutta. Projektiossa toiseen tai toisiin voidaan siirtää joko ns. vaikeina pidettyjä tunteita tai hyvinä pidettyjä tunteita ja piirteitä. Projektion, kuten muidenkin defenssien tarkoitus on välttää kohtaamasta todellisuutta sellaisena kuin se on. 

Introjektiossa ihminen sisäistää ulkopuolelta tulevat, ääneen sanotut tai sanomattomat arviot, tuominnat tai ihanteet osaksi itseään, ilman että käyttää niitä erottelukykynsä läpi. Itse hahmotan introjektion helposti esimerkiksi syyllistymisen kautta. Lapsi voi esimerkiksi kokea, että vanhemman stressi ja kireys on lapsen syytä introjektion kautta. Karkeasti voisi sanoa, että jos projektiossa siirretään asioita itsestä ulospäin, introjektiossa ulkoapäin tulevat asiat otetaan omalle "vastuulle".

Projektiivinen identifikaatio (Sanahirmujen sanahirmu) on hyvin alitajuinen prosessi joka menisi esimerkiksi näin: Naisella on projektio, jossa hän näkee miehen pelastavan hänet, täyttävän hänet. Naisen projektio on niin vahva, ja miehellä ei ole tietoisuutta  "kieltäytyä" projektiosta, ottaa mies alitajuisesti projektion vastaan ja alkaa käyttäytyä (hetkellisesti) naisen proketion mukaan. Projektiiviset identifikaatiot ovat yleisiä rakastuessa ja niihin liittyy usein rakastumisen huuman laannuttua kipua. Paljon. Se ei tarkoita, että täytyy erota. Projektiivisia identifikaatioita on mahdollista (joskaan ei ihan helppoa) purkaa myös ihmissuhteessa.

Defenssit ovat osa ihmisyyttä, ei jotain josta voisi tai pitäisi päästä eroon. Tietoisuutta ja armollisuutta lisäämällä ja KÄRSIVÄLLISELLÄ itsetuntemustyöskentelyllä defenssien hallitsevuutta voi lähteä purkamaan. Defenssit ilmiönä eivät kuitenkaan katoa.

Todellisuuden kohtaaminen on välillä kipeää. Joskus se on ollut niin kipeää, niin suuri pala purtavaksi, että nämä defrenssit ovat rynnänneet apuun.  Sitäkin on ihmisyys.

brooke-cagle-39567-unsplash.jpg

Podcast defensseistä eli selviytymiskeinoista

Aloitetaan sillä, että defenssit ovat tärkeitä. Defenssit kuuluu ihmisyyteen, niistä ei tule päästä eroon. Mutta se mikä on viisasta, on alkaa tunnistamaan defenssejä ja sitä miten ne mahdollisesti omassa elämässä vaikuttavat. 

Defenssit ovat selviytymiskeinoja, jotka koittavat suojata meitä kivulta, ahdistukselta, ristiriitaisilta tunteilta tai ihan todellisuuden kohtaamiselta.  

Defenssejä on monenlaisia. Ne ovat joko hienojakoisempia ja hankalammin havaittavia (esim. huumori ja itsereflektio) tai karkeampia ja enemmän elämää rajoittavia. (mm. dissosiaatio, projetiivinen identifikaatio).

Jos käytämme varsinkin karkeampia defenssejä jatkuvasti, ja lähes pakonomaisesti, defenssi tuottaa enemmän kipua kuin tasapainottaa mieltä. 

Käytämme jokainen defenssipalettiamme vähän eri tavoin. Defenssit voivat herättää häpeää tai tuomintaa. Se ei kuitenkaan auta. Se mikä taas auttaa, on halu ymmärtää ja katsoa syvemmin. Muistaa, että defenssien tarkoitus on ollut suojella ja ne ovat luultavasti myös ihan oikeasti suojelleet meitä jossain elämän vaiheessa, jolloin meillä ei ollut tilaa tai tukea kohdata pinnan alla olevaa kipua. 

Se mitä tämä hetki kysyy on: Tarvitseeko sinun enää suojautua tällä tavoin?

Kuuntele lisää podcastilta.

zen-2804942_1280.jpg

Podcast ulkopuolisuuden tunteesta

Ulkopuolisuuden tunne on valtavan kipeä tunne. Se sanoo alitajuisesti että "en kuulu", "minulla ei ole väliä" ja "olen huonompi".

Reagoimme jokainen eritavoin ulkopuolisuuden tunteeseen.

Esimerkkejä miten koitamme selvitä ulkopuolisuuden kivusta on:

- Osallistua mahdollisimman paljon (usein sillä seurauksella, että pois jääminen pelottaa sillä pelkää jäävänsä paitsi)

- Kilpailemme asemastamme erilaisin keinoin

- Alamme välttämään tilanteita joissa on useampi ihminen

- Pakenemme tunnetta addiktioihin

Ulkopuolisuuden tunne tuntuu todelta, siinä missä mikä tahansa muu kipeä tunne. Ulkopuolisuuden tunteen juuret ovat usein lapsuudessa ja se on tyypillisempää toisille persoonatyypeille kuin toisille. Ulkopuolisuuden tunteen takana on syvä kaipuu kuulua, tulla nähdyksi ja osallistua tasavertaisena.

Kuuntele lisää ajatuksia podcastilta

Podcast armollisuudesta itselle

Moni meistä on itselleen ankara. Saatamme vaatia itseltämme asioita joita emme parhaalta ystäviltämme vaatisi. Olemme ehkä niin tottuneita näihin vaatimuksiin ettemme muista tarkistaa ovatko vaatimuksemme realistisia tai inhimillisiä.

Kun emme sitten pysty näitä vaatimuksia täyttämään, koemme riittämättömyyttä ja ehkä syyllisyyttäkin. Tätä koitamme ratkoa joko yrittämällä suorittaa lisää tai lamaantumalla uskoen että meistä ei ole mihinkään.

Ihminen joka ulospäin näyttää vahvalta ja itsevarmalta (ja voi silti toki olla myös näitäkin asioita), saattaa sisällään kokea suurta kipua tai riittämättömyyttä.

Itselle myötätunto ja armollisuus on taito. Se ei ole ominaisuus joka joko on tai ei ole ihmisessä. Usein on niin että emme ole saaneet tähän tukea ja opastusta.  Sitä voi kuitenkin harjoitella. 

Kuten kävelemäänkin oppiminen, se ei tapahdu yks kaks itsestään. Se kysyy harjoittelua. Kompastumisia. Harjoittelun myötä itseensä oppii suhtautumaan armollisemmin ja hankalissa paikoissa voi alkaa muistamaan että "Ai niin, mitä se olisi jos olisin nyt itseni ystävä." Tavoitteena ei ole suinkaan olla täydellinen tai aina onnistua vaan oppia olemaan itsensä tukena.

Armollisuus itselle tekee elämästä avoimempaa. Armollisuuden opettelu lisää myös tervettä itsetuntoa. Se vähentää paineita ja tuo tilalle herkkyyttä kuunnella itseään.

Kuuntele lisää podcastilta!

Podcast perfektionismista

Perfektionismi uuvuttaa. Mikään ei lopulta  riitä. Tulee uusia vaatimuksia, aina on jotain kesken tai saavutusten tilalle saapuu menettämisen pelko. 

Perfektionismiin liittyy yritys kontrolloida elämää. Se miksi elämää taas yritetään kontrolloida, johtuu sisäisestä turvattomuudesta, jonka juuret ovat usein jo kaukana lapsuudessa.

Perfektionismi ei aina näy ulospäin klassisesti vaikkapa siivousfrikkeytenä tai työn viilaamisena loputtomiin. Perefektionismia voi ilmetä myös hyvin vaikkapa kehoon, liikkumiseen ja syömiseen liittyvissä asioissa. Sitä voi esiintyä ihmissuhteissa ja pyrkimyksenä kontrolloida omaa tunnemaailmaa.

Perfektionismiin liittyy  jatkuva paineen tunne, vaikeus ”antaa olla” sekä epärealistiset vaatimukset itseä ja joskus myös muita kohtaan.

Perfektionismin takana on pyrkimys suojautua kivulta. Se uskottelee, että jos olet tai toimit täydellisesti- voisit välttyä vaikkapa arvostelluksi tulolta, epävarmuudelta tai pettymyksiltä. Perfektionismin pyrkimys on koittaa ottaa vastuulleen kaikki, sellaisetkin asiat joita ei voi oikeasti mitenkään kontrolloida. 

Miten sitten alkaa hellittämään? 

Tiedostamalla missä vaatii liikaa. Ymmärtämällä että se ei tapahdu hetkessä, vaan uusien mallien opettelu todellakin vaatii aikaa ja kysyy myös sisäisen turvallisuuden vahvistamista. Se kysyy armollisuuden ja myötätunnon harjoittelua. 

Se kysyy myös kykyä harjoitella kohtaamaan epävarmuuden ja epäonnistumisen tunteita, jotka ovat lopulta vain tunteita, ei jotain joiden tulisi saada sanella maailmamme rajoja.

Kuuntele lisää podcastilta!

ps. Armollisuus itselle verkkokurssilla käsitellään mm. perfektionismin takana olevia pelkoja ja harjoitellaan löytämään armollisuutta sekä myötätuntoa itseä kohtaan. Kurssi alkaa 20.4 ja maksaa 42€. Lue lisää täältä.

Lakkaa yrittämästä muuttaa itseäsi podcast paradoksista

Kyllä, uskon että on hyvä ja viisasta työstää itselle kipeitä asioita ja kyllä, uskon että myös vaikkapa tiettyjen itselle tuhoisten käytösmallien muuttaminen on viisasta.

MUTTA, siitäkin voi tulla uusi vankila.

"Hyväksyn itseni vasta kun olen päässyt eroon tästä vihasta"

"Kunhan lopetan tämän kontrolloinnin olen ok".

Tästä seuraa uusi kehä, jossa yritämme kyllä hyvin aikein muuttua, mutta yritämme sitä tuominnasta ja riittämättömyydestä käsin. Jokaisella meistä on issueita, varjoja ja ei niin kauniita tapoja toimia. JOKAISELLA.

Mitä se olisi, jos lähtisi siitä että on hyväksyttävä ja arvokas, kaikkineen. Kaikkine raadollisuuksineenkin? Se voi tuntua järjenvastaiselta, tiedän. 

Mutta jos itsesi tuomitseminen olisi auttanut sinua muuttumaan, se olisi jo tapahtunut.

Saat olla juuri siellä missä olet. <3

ps. Kotona kehossa workshop käsittelee itsensä hyväksymistä itsensä muokkaamisen sijaan.Voit käydä workshopin kotoasi käsin, silloin kun sinulle sopii.

Addiktioista podcast

Addiktiot mielletään usein lähinnä alkoholi ja huumeongelmiksi. Siinä missä ne toki ovat addiktioita, on tärkeää tiedostaa että myös "hyviin" asioihin voi addiktoitua. Addiktion tarkoitus on harhauttaa kipu/vaikea tunne jota ei usko kykenevänsä kohtaamaan pois. Se on erittäin ymmärrettävää, mutta ei toimi pitkässä juoksussa. Lopulta käy niin, että addiktio satuttaa enemmän. Addiktio ei vapauta, vaan rajoittaa. Addiktiot kaventaa elämää, eikä mikään silti riitä.

Addiktoiden työstämisessä myötätunto, kärsivällisyys ja pienet askeleet ovat oleellisia. Addiktiot syövät ruuakseen häpeää ja syyllisyyttä, joten näiden suhteen tarvitsemme rohkeutta keskustella ja puhua niistä turvallisille ihmisille. Paineistetut ja pakotetut yritykset lopettaa tuskin onnistuvat.

On hyvä muistaa, että vaikka addiktio nyt tuottaakin kipua, sen tarkoitus on ollut helpottaa oloa.Se on yrittämnyt suojata kivulta, joka tuntuu täysin todelta.

Elämme aikaa, jossa vaikeista tunteista puhuminen tuntuu olevan tabu. Ja silti, kaikki niitä koemme. Ihmisyyteen kuuluu ahdistus, suru, viha, pettymys ja väsymys siinä missä ilo, leikkisyys, vapautuminen ja rauhan kokeminenkin. 

Ps. Överiksi meni e-kirjani käsittelee mm. suorittamista ja addiktioita varsin syvällisesti.