Konfliktien pelosta

Ulkoisten konfliktien pelko ajaa sisäiseen konfliktiin.

Olen varmaan useamman kerran kirjoitellut minulle tutusta pelosta, joka tosin ei ole enää lainkaan niin hallitsematon kuin aiemmin. Kyse on siis konfliktien pelko, pelko että tuotan pettymyksen. Minä olen rauhaa ja yhteisymmärrystä rakastava hyypiö, ja unelma maailmassani kaikki olisivat aina samaa mieltä, tyytyväisiä ja juoksisivat käsi kädessä yhdessä auringonlaskuun.öööö. Tai sitten ei. Ehkä vähän liian siirappista minunkin makuun...

Konfliktien pelko on usein jo pienestä pitäen opittu selviytymismalli. Sen sivu oireena saattaa olla mm. Tarpeetonta mielistelyä rauhan nimissä, kylään sanomista silloin kun tarkoittaa ei, pelkoa tehdä päätöksiä koska on aina joku jota se ei miellytä. Oireiden listaa voisi jatkaa pidempäänkin, mutta ehkä oleellisin kävi ilmi. Tällöin ei enää itselleen, vaan yrittäen aina kelvata toisille. Välillä jopa hinnalla millä hyvänsä. Konfliktia pelkäävää saattaa alistua ja olla pitämättä puoliaan varsin röyhkeänkin kohtelun osuessa kohdalle. Oma mielipide voi olla pelottavaa sanoa, jokuhan voi vaikka tuomita! Ja näin sitä on sitten vähän kuin kameleontti, vaihtamassa väriä sen mukaan mitä vastapuoli haluaa. ( tai mitä luulemme vastapuolen haluavan). 
Toisaalta tällainen henkilö on usein hyvin herkkä aistimaan toisten tarpeita ja tunteita, on empaattinen ja usein avulias. Hienoja ominaisuuksia, kunhan ihminen pitää aina ensin huolta itsestään. 

Tällaisille ihmisille voi olla iso kysymys se että mitä minä haluan. On niin totuttu tekemään se mitä luullaan muiden haluavan. Ehkä siihen kysymykseen voi olla jopa pelottava vastata. En tiedä on turvallinen. Sitten ei joudu ottamaan riskiä.

Pahimmillaan konfliktien pelko ajaa sisäiseen konfliktiin. Jossa on vähän kuin välitilassa. Ei oikeen täydellä sydämmellä missään. Puoli tiessä. Varmuuden vuoksi. Tällainen tilanne voi olla sisäisesti ahdistava ja turhauttava. Ärsyttävää antaa näin kliseinen neuvo että hiljene silloin kuuntelemaan mitä sydän kuiskii, mitä sinä todella haluat, vaikka se ei olisi mitenkään "järkevää tai kannattavaa". Anna itsellesi aikaa. Riittää että tiedät itse, toiminnan aika tulee kun se tulee. Kaikkii lähtee siitä että rohkeasti tunnustaa itselleen. 
Minun sydämeni ei valitettavasti ole kovin järkevien tai kannattaviin asioihin kallellaan. Toisin kuin kontrollin haluinen mieleni, jota motivoi ihan muut jutut. 

Voi sitä vapauden ja helpotuksen tunnetta, kun viimein pidemmän jahkaamisen jälkeen uskaltaa sanoa elämälle kyllä. Joillekin asioille se on silloin ei. Mikään ei ole kiviin kirjoitettu! Ole sinä itsesi rohkaisija. Muilta tullut rohkaisu on tärkeää, mutta sen odottaminen on näivettävää. Luota siihen että he ketkä ovat ns. Aitoja ystäviä kannustavat sinua olemaan Sinä. Ei heidän oma toiveversio sinusta. 

Rehellisenä olo voi olla Scary stuff. Kiitä itseäsi aina kun sen uskallat tehdä. Se vapauttaa. Kunnioitusta teille oman elämänne rebellit <3

Terkuin yksi pelkopeppu joka on taas hetkeksi muistanut elämästä jotain oleellista

Oma osuus

Päivän kysymys: mikä on minun osuuteni elämässä tapahtuvissa asioissa? Kysyn uteliaasti, avoimesti, puolustelematta tarvetta "olla oikeassa tai viisaampi".
Mikä on minun vastuullani ja mikä ei?

Jos vaikka joku ihminen ärsyttää, mikä on osuuteni? Olenko se minä joka antaa toisen vaikkapa puhua alentavasti? Olenko se minä joka aina vaan hyväksyy odottaen toiselta muutosta? Speak up bitches, rohkeasti! 
Sen ei todellakaan tarvitse olla ilkeää tai syyllistävää mutta on todella tärkeää ja tarpeellista olla itse se joka vetää rajansa. Tätä harjoittelen itsekkin jatkuvasti. Olen ihan noviisi oppilas, mutta tässähän on elämä aikaa. 

Niin hurjaa kun se onkin välillä tajuta, me ollaan itse vastuussa ainakin siitä miten suhtaudumme elämäämme. Mikseipä sitä voisi myös vähän ottaa siinä samalla vastuuta siitä että huolehtii että elämässä on asioita jotka tuottavat iloa ja "värähtelevät sinua". 

Itse olen ollut ihan eksyksissä (eikä tässä kyllä missään perillä olla tuskin koskaan) mikä on "minulle kotoisaa" kun olen jahdannut velvollisuuksien täyttämistä ja kaiken kunnollisen ja pärjäävän titteliä, hassua kyllä vaan ajautumalla niistä kauemmaksi. Mallit on opittu joskus aatamin aikaan,mutta nyt voi koska tahansa olla oikea hetki kysyä jatkanko itse perinnettä joka ei ehkä tunnukkaan omalta?

Tiedän että pitkään hallinneista käytösmalleista poisooppiminen vaatii rohkeutta, kärsivällisyyttä, inhimillisyyttä, vähän asennetta ja ripaus hyväntahtoista naurua itselleen. Varmaan paljon muutakin.
Mitäs sitä sitten sen enempää lätisemään.
Voin katsoa oman osuuteni, olla avoin vastaanottamaan tukea ja apua, välillä olla ihan sokea itselleni ja sitten se matka taas jatkuu. 

Vähän ironiaa ja huumoria mukaan matkalle <3

Oléé vaan ja silléén

Siinä se sitten oli. Yksi tavallinen hetki, lentokentän vessan jonossa. Tosi valaisevaa ja romanttista. Koko kokemukseen pääsee tulvimaan oivallus joka jollain tavalla on ihan ilmiselvä, mutta joka oli tyystin unohtunut kokemuksen tasolla. 

Tuo oivallus tuli jossain tämän tyylisessä muodossa "mitä jos lakkaisit syyttämästä itseäsi tiedostamattomuudestasi?" "Mitä jos näkisit että tämä on ollut välttämätöntä käydä läpi?". Tiedostamisen tielle kuuluu se että alkaa tiedostamaan ja huomaamaan asioita itsessään ja muissa joita ei aiemmin huomannut. Tulee nähdyksi se jonka näkemistä on juossut pakoon. Mikä ihme se sitten on joka antautuu ja luovuttaa? Hassua kyllä mutta koen sen olevan rakkaus. Rakkaus joka ei enää jaksa/ei pysty sulkemaan silmiään. 

Mieli voi säikähtää näkemäänsä. Se raukka tekee parhaansa ja aloittaa vaikkapa arvostelu/syyttely/kieltämispelin. Kuinkakohan monta kertaa siihen on upottava? 

Olen oppinut varsin itsevihaavan mallin selviytyä. Ennen vihan tunnistamista minulla on usein masentuneisuutta ja turtuneisuutta. Ulospäin saatan koittaa pitää pärjäävää ja tsemppi kulissia yllä, mutta tiedän sisuksissani mitä oikeasti koen. Tämä malli käynnistyy usein myös tiedostamisen tiellä. Näen ja huomaan jonkun kiinnikkeen tai sokean kohdan ja alan syyttämään itseäni siitä. Voin kertoa että se ei ole koskaan auttanut. On ymmärrettävä, että en ole pahuuttani ollut tiedostamaton, vaan enemmänkin pelokkuuttani. En enää jaksa olla itselleni niin kovin ankara. Tiedän etten sitten kuitenkaan ole yksin. Tiedän että en ole ainoa, täällä on muutama muukin itselleen ajoittain hyvinkin sokea liikenteessä  ;)

Inhimillisyys on tullut matkaseurakseni. En enää esitä pärjääväni tällä tiellä yksin. Tarvitsen peilejä, ystäviä joiden kanssa nauraa ja jakaa tätä umpihullua elämää. Ehkä voisin siis antaa itselleni ja tiedostamattomuudelleni anteeksi. Ja varautua tekemään sen vielä n. 10 000 kertaa uudelleen. Elämässä ei ole kyse valmiiksi tulosta, kaiken hallitsemisesta tai täydellisen kuvan itsestään antamisesta. 
En tiedä mistä siinä on kyse, enkä juuri nyt jaksa edes välittää. Ehkäpä hetki kerrallaan voisi riittää.

Rakkaus/oleminen suostuu viimein hyväksymään asiat kuten ne on. Vaikka ne sattuisikin. Vaikka se tarkottaisi ehkä isojakin muutoksia fyysisessä elämässä. Ei ole kiire. Sanon vielä kerran. Ei ole kiire minnekkään. Jos kolmas kerta toden sanoisi? Ei ole kiire minnekkään.

Jäätelöä sullekkin?

Mietin tänään arvostelua.Siinä lienee asia josta tuskin yksikään ihminen voi käsi sydämmellään sanoa että on täysin ylittänyt sen puolen itsestään. Tietysti hienoa jos niin on ja voin todella sanoa olevani avoimesti kateellinen. Hew Len taisi joskus luvata sille joka kykenee olevan päivän kokonaan arvostelematta mitään (muita,itseään,säätä,liikennettä,mitä näitä nyt on) ison jäätelö annoksen. Arvostelu näyttäisi olevan jotain joka vaan tapahtuu, like it or not. Kyse ei ole siitä ettei niin saisi tapahtua tai että se pitäisi kieltää vaan siihen ei tarvitse uskoa. Sitä ei tarvitse ottaa tosissaan. Ja voi hitto, kyllä se silti ajoittain todella todelliselta tuntuu.

Arvostelun pelko voi estää meitä elämästä elämää joka tuntuu omalta, se voi saada meidät piilottelemaan puolia itsessämme joidenka emme usko olevan "sopivia". Toisaalta löydämme itsemme arvostelemasta tai tuomitsemasta muita silloin kun emme itse elä täydesti. En nyt tarkoita mitään jeejeehypehype täyttymystä, vaan enempikin jotain sen tyyppistä että tuntee elävänsä itselleen rehellisenä. (Joka ei muuten ole aina ihan kaikista helpointa.)

Esimerkki tästä löytyy tietysti omasta elämästä. Olen tehnyt mieheni kanssa töitä yhdessä muutaman vuoden. Yritys oli alunperin mieheni johon sitten lähdin mukaan, yrittäen mahduttaa itseäni rooliin joka ei ollut minua varten tai minulle luonteva. Meni vieläpä helevetin kauan tajuta se :) kukaan ei vaatinut, kukaan ei pyytänyt. Tein sen kaiken ihan itse. Koska en elänyt itselleni rehellisenä, aloin sisäisesti kärsimään. Ja koska olen vatipää enkä aina suostu itseäni katsomaan itseäni peiliin mieli alkoi täyttyä yhä enemmän arvostelusta,vertailusta ja muista syöpäläisistä jotka kahlitsevat kenen tahansa paikallaan. Vastaus löytyy viimekädessä taas sieltä peilistä.

Sekin on todella rohkeaa että uskaltaa nousta "arvostelemaan". Ehkä kyseessä on jälleen se ero arvosteleeko henkilön läpeensä mädäksi (mitä kukaan ei ole) vai tekemisiä. Ehkä just siksi osa meistä sitä arvosteluakin pelkää. Luulemme että meidät ihmisenä leimataan ikuiseksi ajaksi pelleksi ja teemme samoin itsekin itsellemme, otamme arvostelun liian henkilökohtaisesti. Kyllä on hyvä olla myös kykyä ottaa palautetta vastaan ja tarkastella sitä omalla kohdallaan. 
Näin ainakin itse ajattelen ja teen.

Olen pelännyt ja edelleenkin pelkään arvostelua, kukapa siitä nyt tykkäisi. Onneksi nahka on paksuuntunut huomattavasti ja huomaan että moniin arvosteluihin on ollut ihan syynsä,on niistä aina oppinut jotain ellei muuta niin sitten kestämään sitä että ei kaikkien tartte tykätä. Itse olen tyyppinä aika rauhaa rakastava ja ihanne maailmassano kaikki olisi hyvällä mielellä ja sovussa keskenään. No ei se ihan niin aina mene ;) ihailen salaa ihmisiä jotka uskaltavat rohkeasti olla oikeasti radikaalejakin mielipiteissään. Kyllä minultakin henkistä munaa löytyy mutta en vaan itse saa kiksejä rehaamisesta, väittelystä tai kuka on oikeassa keskusteluista. Suosittelen todellakin tänä päivänä pitämään avointa arvostelukykyä mukana, nykyään kun on vippaskonsteja ja ihmepillereitä ja vaikka mitä liikkeessä. Sokea ja aina hyvä uskoinenkaan ei kannata olla.
 

Arvostelu taitaa olla asia jossa todellakin kylvää sitä mitä niittää. Luulen kuitenkin että iso osa meistä on viimekädessä itse itsensä pahin arvostelija. Jalat maahan jooko senkin suhteen. Vähän aikaa sitten päähän leijaili ajatus että "mitäköhän ihmettä Eevi pitäisi tapahtua että voisit riittää itselles?". Se oli helvetin hyvä kysymys. Ei voi tapahtua mitään sellaista. Sitä ei voi edes ansaita mitenkään. Eikä Eevi hahmona koskaan riitäkään! Se on inhimillinen,höntti ja haisevakin. Mutta siinä tyypissä mä tätä elämää vietän, joten vois jo alkaa kelpaamaan.

Mitä sinä uskaltaisit tehdä enemmän jos et pelkäisi muiden arvostelua?

Mitä uskaltaisit tehdä vähemmän/jättää tekemättä kokonaan jos et pelkäisi putoavasi kyydistä?

acceptance.jpg

Seipääs!

Ompas ollut ravisutteleva viikko! Flunssa on vetänyt sängyn pohjalle, ja kun lähes kaikki normaali tekeminen ja puuhastelu on Seis, sitä pääsee nousemaan yhtä jos toista tunnetta pintaan. Itse uskon, että jokainen ns. negatiivinenkin tunne on lahja. Itse olen ainakin melkoisen tunteita itseltäni kieltänyt, koittanut niitä järkeillä, karkoittaa ja niin edelleen. Job welldone, mutta lopputulos vaan on kovin teennäinen ja hauras, helposti särkyvä. On luonnollista mielen toimintaa haluta kokea hyviä fiiliksiä ja vältellä "ikäviä", mutta ihan rehellisesti onko edes mahdollista olla aina hyvällä fiiliksellä ja välttää ikäviä oloja? Tämä on Elämää. Sai taas kirjaimellisesti huomata miten tuo mielen puolustusjärjestelmä toimii, hitto vie se on uskottavan oloinen. Se todellakin tekee kaikkensa että välttäisi kivun ja löytäisi äkkiä helpotuksen. Se kertoo tarinoita, keksii pakosuunnitelmia, ehkä mantrojakin, se koittaa keksiä jotain "kivaa" tekemistä, se koittaa ratkaista asian älyllä. Ei toimi ainakaan minulla. Kaksi viimeistä päivää olen lähinnä kirjoittanut,kirjoittanut ja kirjoittanut koittaen metsästää niitä käsityksiä ja uskomuksia jotka saivat minut tällä kertaa kokemaan kärsimystä. Uskon että kärsimys johtuu siitä että jollain tavalla taistelle todellisuutta vastaan. Lisäämme siihen jotain kuvitelmia ja suunnitelmia tai luulemme että oikeasti puuttuisi jotain. Tai sitten koitamme suojella itsestämme jotain käsitystä ja pitää yllä tiettyä kuvaa itsestämme. Joka on btw aika mahdotonta muuttuvassa elämässä.

Ulkoisesti kaikki on todella hyvin,ei pitäisi olla mitään syytä kokea kärsimystä. Mieli ei voi vedota nälkään, kylmyyteen… Kärsimys on täysin psykologista.Tästä koen itse  jäätävän huonoa omaatuntoa,miten kehtaan kokea näin vaikka kaikki on hyvin? Syyllisyys on kulkenut matkassani niin pitkään että hyvin usein erehdyn sitä luulemaan itsekseni. Tuntui kuin olisin rakentanut ympärilleni häkin, josta en vaan pääse pois. Tänään se the olo pääsi sitten pullahtamaan ulos. Jäätävä itseviha. Epämääräinen tunneklöntti pääsi viimein purkaantumaan ja kirjaimellisesti sain "romahtaa". Se tuntui suoraan sanottuna ihan paskalta ja olisi ihan täysin tehnyt mieli luovuttaa. Antaa koko hemmetin elämän olla. Kumma juttu oli se, että kun tuota tunnettakaan ei enää pystynyt vastustamaan se tuntui vapauttavalta. Jotain todella tuntui vapautuvan ja tulleen nähdyksi. Viha on tunteena ollut minulle melkoinen tabu, kielletty, paheksuttu ja pelätty. Nyt se saikin olla. Tapahtuneeseen liittyi myös selkeät menneisyyden muistikuvat, jotka eivät tietenkään ole totta nyt, joskin koin niinkuin ne olisivat olleet. En tiedä miksi tästä kirjoitan, olisihan se varmaan kivempaa jakaa vaan niitä rakkaus juttuja ja läsnäolon hetkiä, mutta tämä on myös osa elämää.

Niin kipeääkuin nämä tekeekin, nämä näyttää aina jotain tärkeää. 

images-65.jpeg

Tunteen ottaessa vallan sitä luulee että on ainoa ja yksin tämän kanssa, että kukaan ei koskaan koe näin ja niin edelleen. Ymmärrän älyllä että tunteeseen liittyvä tarina ei ole totta. Aina en tarinaa löydä, ja sitten hyväksyn sen että tuntuu vaan vaikka "syytä" ei edes löydy. En enää jaksa koittaa "korjata" tunteita jotenkin, yksi asia on varma että yksikään tunne ei kestä ikuisesti. Miten voikaan välillä olla niin vaikeaa antautua tunteelle, tai edes suostua myöntämään että kokee vaikkapa pettymystä. On sitten oma juttunsa lähteä ruokkimaan tunnetta mielellä, etsiä sille todisteita ja jäädä sen looppiin. Siitä loopista voi astua ulos. Jos ei hyvällä, niin sitten vaikka henkistä niskaperseotetta käyttäen ;) Se tunne jota niin kauheasti pelkäsin, olikin vain tunne. Se voi olla että se tulee joskus uudelleen, mutta nyt ehkä uskallan kutsua sen sisään nopeammin ilman että meidän tarttee leikkiä kissa ja hiiri leikkiä paria päivää.
Ymmärrän myös selkeämmin miksi ihminen pitää itsensä jatkuvassa liikkeessä, kiireessä ja siinä oravanpyörässä kutsutussa jutussa. Siitä ei todellakaan halua astua ulos. En minäkään olisi halunnut, olisin todellakin halunnut vielä jatkaa, tulla vahvemmaksi, paremmaksi ja liiba laaba. Me pelkäämme niin hurjasti itsemme kohtaamista. Me pelkäämme niin hirveästi ajatuksiamme ja tunteitamme. Me pelkäämme jopa rakkautta, ehkä enemmän kuin mitään. Matka jatkuu, kiitos ja anteeksi. "Paraneminen" on kaunista. Paranemisella en tarkoita että meissä olisi mitään vikaa, vaan enemmänkin tulee nähdyksi juuri se, että ei ole.

Pellolla ollaan kuin seiväs mutta hei join the club!

“Your task is not to seek for love, but merely to seek and find all the barriers within yourself that you have built against it.” 
― Rumi

Yliyrittämisestä- tempase tästä

Olin harjoittelemassa tempausta ja rinnallevetoa. Hienoja liikkeitä. Vaatii varmaan lähemmäs 20 000 toistoa ennenkuin liike alkaa vähän näyttää siltä miltä "kuuluu". Napakka valmentaja huomaa tarkkaan missä kohdissa olen jo askekeen edellä, missä alan hosumaan. Vetämässä hartioilla ylöspäin kun vielä ole lantiosta edes haettu voimaa. Mielellä on kiire. Liike itsessään on yksinkertainen, se kaikki extra jota teen tekee siitä itselleni hankalan. Aiempi taustani ja "ohjelmointini" näkyy luonnostaan tässäkin. Kamppailu urheilu tyylisesti hytkyn ja huojun turhaan, ei minun tankoa tarvitse väistellä tai yllättää. :)

Aiemman kuntosali taustan mukaan teen hidastetut alaslaskut jotta jännitys säilyy pidempään. No se ei kuulu tähän liikkeeseen. Mutta sitä omaa ohjelmointia ei pääse pakoon. Ne tulevat alitajunnasta. Tämänkin liikkeen oppiminen on lopulta poisoppimista. Opin pois siitä turhasta sälästä, joka ei tähän kuulu. Samaa opettelen elämässä yleensäkkin.Opettelen huomaamaan milloin analysoin turhaan, milloin väistelen ja kovetan itseäni turhaan, kuin vanhasta tottumuksesta. Sekin tulee sieltä alitajunnasta.

Kun hoksaan jonkun vanhan ehdollistuneen mallin pamahtaneen päälle, voin tarkastella uudelleen onko se tässä ja nyt tarpeellista. Usein ei. Valmentaja sanoi että nyt meni Eevi yliyrittämiseksi. Katsing! Kiitos elämä joka puhut minulle kokoajan ja kaikkialta. Koska huomasin tarpeen puolustautua tiesin että hän oli oikeassa. Eikä vain tässä rinnallevedon suhteen, vaan monen muunkin asian. Välillä me ihmiset vähän yritetään liikaa. Ei luoteta. Koitetaan puuttua elämän kulkuun ja kontrolloida ties mitä. Tämä viaton valmentaja antoi minulle huomaamattaan todella arvokkaan muistutuksen. Olin miettinyt lähdenkö mukaan asiaan joka oli tosi "hyvän oloinen" ja sellainen joka olisi ollut varmasti ihan kivaa. Mutta se olisi mennyt luultavasti yliyrittämiseksi. Se oli jo menossa. Mikä helpotus oli irroittaa, huomata ja nähdä. Sydän tietää, kun sen antaa kertoa. Ja sitä pitäisi vielä uskaltaa kuunnella <3

Yliyrittäminen on malli jonka avulla olen oppinut kompensoimaan tunnetta ja tarinaa "olen virheellinen ja vääränlainen". Niimpä yritän kovasti olla hyvä, tulla paremmaksi ja niin edelleen. Enkä koskaan kuitenkaan valmistu, enkä koskaan sille mielen tarinan kertojalle riitä. Yliyrittäminen, elämänkulkuun mielipiteilläni ja hosumisella puuttuminen on luottamus ongelma.  Luulen että voisin sitten kuitenkin jotenkin kontrolloida tai hallita elämää, kunhan vaan…Jollain elämän osa-alueilla luottamus ongelma näkyy minulla vetäytymisenä. Erityisesti ihmissuhteissa pysyn mielummin vähän/paljon etäällä. Nämä mallit ovat kulkeneet niin kauan kanssani että olen erehtynyt luulemaan olevani nuo roolivaatteet. 

Kyllä me tiedetään jo kaikki se että tämä hetki on kaikki mitä on ja niin edelleen. Minä en siitä tiedosta huolimatta ole päässyt ohjelmointiani karkuun :) Ja sekin on ihan jees. Ei tartte leikkiä mitään holy saint ihmistä joka on ylittänyt maallisen kärsimyksen, tms. Eevi ja tämä hahmo ihan takuulla räpiköi ja rimpuilee vielä monet kerrat. Tehköön. Ehkä sitäkään ei tartte niin hirveen vakavasti ottaa. 

dont.jpg


Kaksi vanahaa puuta.

Olin vastaamassa ihmissuhteisiin liittyvään kyselyyn. Juha Pitkänen on kirjoittanut kirjan Vapaus Valita, ja on nyt kirjoittamassa kirjaa ihmissuhteista. Juha on yksi minun tielleni siunaantunut tärkeä suunnannäyttäjä. Juhan viiltävä ja rehellinen huumori, kaunistelemattomuus ja asioista asioiden oikeilla nimillä puhuminen purevat minuun. Täältä voi käydä lukemassa kokonaisen luvun Juhan kirjasta:

No mutta joo. Mietiskelin mikä ihmissuhteissa on haastavinta. Mieleen nousi lähinnä kysymyksiä. Joskus ne kertovat paljon enemmän kuin yksikään vastaus. Mitä kysymys minussa herättää. 

Mikä ihmissuhteissa on haastavinta?
Erottaa kuka itse on. Mikä on "omaa" tahtoa, mikä on toisen miellyttämistä ja kontrollointia. Toisen kuviteltuun kuvaan soluttautumista. Mitä oletan toisen minulta odottavan, ja miten tiedostan etten vain yritä mahtua toisen oletuksiin? Mitä minä odotan toiselta? Mistä olen oppinut nämä odotukset, ovatko ne "omiani" vai kuviteltuja ihanteita.Mikä ero on riippuvuudella ja riippumattomuudella, kohtaavatko nekin lopulta toisensa. Miten tietää ja tunnistaa milloin jäädä, milloin lähteä? Sitä voi jäädä pelosta tai halusta pitää asiat ennallaan hinnalla millä hyvänsä. Milloin lähteminen on karkaamista? Voinko antaa itselleni sen mitä toiselta tarvitsen? Vai antaako elämä? Enhän minä lopulta anna mitään. Miten en mielessäni tee itsestäni turhan tärkeää, mutta en kuitenkaan väheksy arvoani. Itserakkauden ja ylimielisyyden välinen raja voi olla häilyvä. Suostunko näkemään itsessäni kaiken mitä toinen minulle peilaa? Suostuuko kohtaamaan ne tunteet jonka läheinen suhde nostaa pintaan? Uskallanko paljastaa rehellisesti epäröintini ja "pimeän" puoleni silläkin uhalla että toinen ei sitä halua nähdä? Varmistelenko aina toisen mielenrauhaa ja siten omaani? Olenko opetellut skannaamaan toisen herkät kohdat ja varon osumasta niihin konfliktin pelossa? Osaanko kantaa itseni ilman anteeksipyytelyä tai toisen kokemuksen väheksyntää? Kykenenkö kohtaamaan toisen kokemuksen, oli se sitten mitä hyvänsä. Tuomitsenko rehellisyydestä silloin jos kuulemani ei minua miellytä, vai Suostunko menemään epätietoisuuden ja pettymyksen läpi? Voinko antaa itseni kokea mitä koen älyllustämättä sitä tai tietämättä mitä "pitäisi" kokea. Voinko olla tästä rehellinen yrittämättä kuitenkaan muuttaa toista väkisin?Voinko antaa toiselle sen mitä itse haluan? Voinko antaa itselleni ensin sen mitä toiselta haluan/etsin? Toistanko vanhoja ihmissuhteista oppimiani malleja sokeasti? Saako kumppanini kokea edellisten kumppanien "virheet"? Hyväksynkö sen että toisella on menneisyys ja niin on minullakin?
Jälleen kerran, voinko rakastaa omaa vajavaista, täydellisen epätäydellistä itseäni?
Valitsenko paeta kipua, vai uskallanko kohdata sen? Kylmetänkö sydämen ettei vaan koskaan enää satu, yrittäen sammuttaa sen pienen Liekin joka jään takaa on valmis polttamaan pelon? Yksin tai yhdessä. 

"Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tartte lupaa keneltäkään

Oot liian kaunus häpeemään, etkä voi yhtään mitään menettää

Joten Anna mennä, Anna mennä

Kaunis Rietas Onnellinen"

-Kaija Koo

P.s. Kiitos ihanat ihmiset jotka olette olemassa olollanne opettaneet minulle enemmän kuin yksikään kirja tai kurssi. Elämä on live-lähetys.

if you fall.jpg
images-87.jpeg

Stressi Erkki täällä hei!

Ajattelin tehdä järisyttävän tunnustuksen! Minä koen stressiä!

Ei tämä tietenkään mikään järisyttävä uutinen oikeasti ole, paitsi sille ihanalle hippula vinkula egolle joka voi olla kiinni jossain ihanassa ihmiskuvassa aina leijuvasta ja läsnäolevasta henkisestä ihmisestä (NOT) jota ei mikään hievauta. 

Ajatuksia on paljon. Huomaan hengityksen olevan pinnallisempaa. Olen herkempi äänille. Kurkkua vähän puristaa ja lihakset ovat jännittyneitä. Ärsyynnyn helpommin. Kutsun tätä stressiksi.

Olen ajatusten kanssa. Huomaan että jos en lähde niihin mukaan on hiljaisuus ja tyjhyys. Olen tunteen kanssa. Kun en kiellä sitä sekään ei haittaa. Huomaan ettei puristus kurkussa ole stressiä, se on puristus kurkussa.

Ei minulla oikeasti ole stressiä, minulla on ajatuksia jotka haluavat tulla nähdyksi.
Ajatuksia kuten "Entäjos en kerkeäkkään tarpeeksi". "Entä jos mokaan". "Minun on pakko..." Ja niin edelleen. Ajatuksia jotka koittavat uskottavilla tarinoillaan saada minut luulemaan että voin kontrolloida elämää.Ajatuksia jotka pelkäävät "kasvojen menetystä". Ajatuksia jotka haluavat tulla leikkimään paremmin tietävää.

Ajatukset itsessään ei ole ongelma.Se että uskon niihin on hahmolleni ongelmallisen tuntuista. Hahmoni haluaisi ehkä kieltää ajatukset. Se ehkä keksisi jonkun kivan henkisen rimssun miten " pitäisi" ajatella sen sijaan. Tai sitten hahmo saattaa jäädä jumiin ajatukseen olen stressaantunut. Sitten se tekee kaiken niinkuin stressaantunut tekee.

Ja toistaa saman huomenna uudelleen.
Ja sitten taas.

Sitten se ihana paradoksi näyttäytyy taas! Olen stressaantunut ja en ole stressaantunut! Molempia samalla ja ei sitten kuitenkaan kumpaakaan.Voi olla että stressaavalta tuntuvia ajatuksia tulee taas kohta. Tai voi olla että ei tule. Molemmat käy hyvin.

Kun huomaan kireyden merkkejä itsessäni, minulla on tapana kirjoittaa. Haluan tutkia mitä ehkä vastustan. Millä ajatuksillani sodin elämää vastaan. Minkä ei mielestäni "pitäisi" olla niinkuin on. Mitä roolia itsessäni koitan varjella tai ylläpitää? Mitä luulen että minun pitää, vaikka ainoa vaatija on ajatus?
Kun stressaavan ajatuksen löytää ja tunnistaa, se usein jo helpottaa. Joskus sen kanssa täytyy tehdä enemmän töitä, joskus se on kasannut ympärilleen oikein verkon liitännäis ajatuksia ja toimintoja. Tällöin niiden purkaminen  ja tiedostaminen on kärsivällistä taidetta. Ja as we know, taidetta ei tehdä pakottamalla, stressaten tai puristaen. Stressistä vapautumisestakin voi stressata. Sanomattakin on varmaan selvää, että se ei toimi. Ja silti sitäkin on pitänyt kokeilla :) Kuinkakohan paljon nuo rakkaat kantapäät oikeen jaksaa?

Leppoisaa päivää!

Linkin takaa myös huikeen hyviä vinkkejä stressinhallintaan: http://drhyman.com/blog/2013/04/26/five-ways-to-never-be-stressed-again/

chill.jpg

Jästipää ( vai jänishousu?)

Me emme näe maailmaa sellaisena kuin se on vaan sellaisena kuin itse olemme. Joo joo, onhan tätä nyt kuultu ja hoettu mutta miten se vaan aina ja uudelleen joka ikinen päivä tulee vastaan. Vastustelun ei todellakaan tarvitse olla mitään suurta ja mullistavaa, pienikin ärsytys tai puolustelun tarve voi näyttää minkä asian suhteen ei ole vielä sujut. Ai minua ärsyttää jonkun hidastelu, missä itse hidastelen? 

Ai minä petyn kun joku ei pitänyt lupaustaan? Mitä lupauksia en itse ole pitänyt? Ai tuomitsen mielessäni huomionkipeää kiukuttelevaa lasta, enkä näe että juuri tuollaisen kiukuttelun olen itseltäni kieltänyt. Mieli on antanut sille leiman " PAHA". En sano että kiukuttelu on hyväkään, mutta perinteisesti se mitä kielletään ei katoa vaan nakertaa jossain sisuksissa. Jos minussa on kiellettyä kiukuttelua, projisoin maailmaan juuri sitä. Jos en suostu näkemään ja kuulemaan itsessäni "johdatusta", projisoin sen vaikkapa johonkin guruun tai annan milloin minkäkin suuntauksen kertoa kuka olen. 

Jästipää kun olen, en aina todellakaan halua nähdä. On niin paljon helpompaa alkaa pitää ongelmia tosina eikä nähdä että ajatus on niiden lähde. Ajatus, jonka kanssa ei ole vielä lyöty yläfemmaa ja tehty sopua. Sopua ei tietenkään tarvitse tehdä. Mutta voit senkin seuraukset nähdä pian. Sota sisällä on sota ulkona. Sisällä on ulkona. Niiden välissä ei ole mitään muuta kuin ajatus. Eikä ajatus itsessään ole ongelma. Viisas ystäväni tokaisi kerran osuvasti että hänen ainoa ongelmansa on muistaa ettei ole mitään ongelmia. Ja kuitenkin ne "ongelmat" on lahjoja. Odotan innolla että pääsen niitä avaamaan. Ai minussa on vielä sotaa tätäkin vastaan! Kiitos että saan sen nähdä. Ai minä koitan vielä suojella itsessäni tätäkin? Ai tuokin herättää vastustusta, mahtavaa! 

Ja sitten välillä unohdun tien varteen polttelemaan sikaria ja unohdan katsoa. Luulen löytäneeni viimein jotain. Kunnes sekin luisuu käsistä, sikari polttaa huuleen lommon ja matka saa jatkua. Ja se matka onkin määränpää. En enää välitä pääsenkö minnekkään, ehkä en edes enää halua " minnekkään". <3. Koittamalla ratkaista vain ulkoista maailmaa en lopulta ratkaise mitään kuin ehkä hetkeksi. Näkemällä ajatuksen joka sanoo "ongelma" se ulkoinen maailma ( jonka minä nään tavallani ja sinä omallasi) näyttää muuntuvan mukanani. 

1239405_548876101834507_645441141_n.jpg

Pehmeitä paketteja ja kovia kuoria

Kaikki ei tosiaankaan ole niin kuin ulospäin ehkä näyttäisi, tai varsinkaan niin kuin kuvittelemme. Mieli on taitava tekemään tulkintoja ja johtopäätöksiä mm. Muista ihmisistä. Se joka ulospäin näyttää vahvalta, ehkä kätkeekin herkkyyttään. Se joka näyttää nauravat kasvot on myös joskus surullinen. Me projisoimme muihin loputtomasti ominaisuuksia, luulemme että jonkun muun asemassa tai nahoissa olisi jotenkin helpompi. Moni meistä on myös oppinut kuvittelemaan että on jotenkin turvallisempaa  näyttää ulospäin vain tiettyjä puolia itsestämme. Se on tietysti ihan luonnollista, mutta tässä käy helposti niin että emme uskalla olla rehellisiä enää edes itsellemme. Ristiriitaiset ja hämmentyneet fiilikset on taattu, kun koitamme vaalia itsestämme vain tiettyjä kuvia, sekä kieltää ja piilottaa toisia. Ristiriidat ovat myös varmoja silloin kuin luulemme tietävämme millainen kukakin on. Jokainen ihminen jonka olet tavannut, näkee ja kokee sinut eritavalla. Muistetaanhan että tulkintamme ihmisistä eivät ole tosia. Ihan jokainen on paljon ihmeellisempää mitä yksikään sana tai kuvaus voi koskaan kertoa. Jokainen meistä on joskus mokannut ja erehtynyt, toivon mukaan vielä useamman kerran. Emmehän mekään halua inhimillisten mokien takia leimaantua luuseriksi. Ei leimata mekään muita, minkään perusteella. Ja silloin kun huomataan niin tehneemme, nähdään se ja jatketaan eteenpäin. Mieli jatkaa takuulla leimailuaan, ajatukset ei lopu. Mutta niiden tarinoihin uskominen voi loppua. Sen voit lopettaa vain sinä. Aina nyt. 

How it's supposed to be.jpg

Hälytyskellojen pitäisi soida päässä jos joku ihminen on yhtä jenkkihymyä, ainaista hyvin menee ja kovaa menee roolia. Monesti tällaisen ulkoisesti niin vahvan, pärjäävän ja "ei tunnu missään" ihmisen sydämen ympärille on kasvatettu kylmä kerros, suojaamaan sisällä olevaa pelkoa ja hämmennystä. On joskus ehkä ollut pakko luoda tällainen suojakseen, selvitäkseen kivulta. Jossain kohdassa tuon kivun välttely ja piilottaminen käy mahdottomaksi. Se kääntyy niin paljon itseään vastaan, että on valmis kohtaamaan sisäisen sotansa. Näin kävi ainakin omalla kohdallani. Ja käy edelleen kokoajan. Kun me pysähdymme ja riisumme pois kaiken kuoren - menestyksen, rahan, työn, maineen, oman ulkonäkömme, puolison, omaisuuden, kielitaidon, luettujen kirjojen määrän, ja kaikki muut, voimme me näemme jotakin suunnattoman arvokasta. Todellista.Sanatonta. Tyhjää. Elämä elämässä itseään. Jotain jota voi lopulta nähdä koska tahansa. Se ei ole koskaan muualla kuin tässä. Joskus tietynlaista kovuutta tarvitaan. Se on tulta. Tulta joka on kyllästynyt uskomaan, mielyttämään, tuudittumaan. Tulen avulla uskaltaa kyseenalaistaa, katsoa itse. Mikä on totta?  Se ehkä näyttää uhmakkaalta, kun emme enää kumarra ketään tai alistu millekkään. Tuli polttaa myös käsityksemme muista. Näemme että kukaan muu ei ollutkaan virheellinen, vaan omat käsitykset oli. Mitä meninkään kuvittelemaan? Mieli voi olla pettynyt. Se ei halua nähdä että kaikki on samaa.  Mutta se jättää jälkeensä myös helpotuksen. Helpotuksen siitä että ei voi tietää. Ei vaan enää kykene uskomaan määritelmiään. Ja kaikki saa siten olla niinkuin on. Oli se mieluista tai ei. 

Jos näemme yöllä painajaista jossa vaikkapa koira puraisee, saako tämä meidät pelkäämään koiria oikeasti? Me ymmärrämme, että uni ei ole todellisuus. Unen koiraa ei ollutkaan, vaikka se unessa tuntuikin niin todelta.  Yhtätosia ovat muutkin mielikuva pelkomme, vaikka ne helposti tuntuvat jokaista aistimusta myötä todelta. Mutta näidenkään ei tarvitse harhauttaa loputtomiin. Kun me lakkaamme uskomasta olemattomaan, muistuu se joka on. 

Jos haluat tehdä tähän liittyvän avartavan kirjoitus harjoituksen, vastaa itsellesi rehellisesti seuraaviin kysymyksiin:

Kuka olen? Millaisia kuvaavia sanoja liitän itseeni? ( mm. Empaattinen, hauska, äkkipikainen) Oletko noita aina?

Mitä en ainakaan ole? Mitä en halua itseeni liitettävän?

Millaisen kuvan haluan antaa ulospäin?

Mitä en halua näyttää tai tunnustaa itsessäni? Onko jotain jota koitan piilotella?

 

define.jpg

Irtipäästämistä

Kävin aamulla lenkillä ulkona. Valoisalla tutuilla teillä mieli harhaili ties missä, spekuloi täysin tarpeettomia asioita.joka välissä sai havahtua takaisin siihen hetkeen. Tulin pimeän metsän kohdalle, eteenpäin ei vaan näe . Ensin ajattelin että pysyn valoisalla, kunnes tajusin vertauskuvallisesti miten jään kiertämään kehää jos aina menen sinne minne näen ( tai luulen näkeväni). Valitsin pimeän. Mielestä putosi turha pois, oli vain seuraava askel. pimeää halutaan välttää, ja joskus sen kiertely onnistuukin pitkään. Joskus se ei vaan enää ole mahdollista ja on mentävä läpi. Mieli koittaa pelotella hiippareilla ja vaikka millä. Se tekee sen mitä se parhaiten osaa. Sen kertovat tarinat ja kauhukuvat eivät kuitenkaan ole totta NYT. Kukaan ei lupaa että vaikka en antaisikaan pelkojen vaikuttaa, mitään kamalaa ei tapahtuisi. Ei ole lupauksia mistään. Tämä muistuttaa siitä, että mikään elämässä ei lopulta ole luvattua. Edes seuraava askel. Me eletään käytännössä jatkuvasti kielekkeen reunalla, ehkä edes tietämättä sitä. Kun tajuaa olevansa reunalla, voi säikähtää. Kunnes muistaa ja tajuaa, että on ihan koko ajan lopulta ollut siellä reunalla. Ja silti se on kuitenkin kantanut tähän. Se että ei ole muuta kuin NYT konkretisoituu. Se mikä on nyt on nyt. Sitä voi pelätä, vastustella, koittaa pitää kiinni, räpiköidä, haluta jotain muuta tai vaikka kiukutella. Luultavasti välillä kaikki teemme niin. Elämän polut jotka on vaan kuljettava läpi ilman valaistusta ovat kuitenkin niitä joista monesti jälkeen päin sanotaan " sen vaan piti mennä niin". 

Omalla kohdalla ainakin olen huomannut että tällä tiellä mitä tahansa pelkoja kiertää kohtaamasta, ne löytyvät kyllä vastasta. Saan levähtää niiltä hetken, kun olenkin vielä paennut. Yleensä en oikeasti opi tai irroita ennenkuin ei ole muuta vaihtoehtoa. Minkäs jästipää itselleen voi. Miten hieno tunne onkaan se, kun viimein nostaa kädet ylös ratkaisu yrityksiltään. Toteaa että en tiedä. Ei ole hajuakaan. En tiedä miten tästä mennään läpi. Ja yhtäkkiä sekin on ok. Se on sitä mitä on nyt. 

Hienoa itsenäisyyspäivää soturit 
<3

byro.png

Vinetto!

Joskus on niitä päiviä. Just sellasia, jollon kaikki vaan ottaa pataan. Mitään syytä ei löydy, ei pitäisi minkään olla vialla (ajatellen että monesti koemme että vitutus on jotenkin oikeutetumpaa jos sille on tarpeeksi "hyvä syy"). Eilen oli juuri tällainen päivä. Mieli oli suhjuinen, kaikkea muuta kuin läsnäoleva ja pyörin ympyrää haahuillen. Kaikki mitä aloitin meni ns. puihin, kaikki mihin suunilleen koskin putosi. Että näin  Oikein tunsin miten jotain vanhaa, halusi nousta esiin. Jotain kauan kauan sitten kätkettyä likaa, jota oli jo niin pitkään lakaistu sivuun että se alkoi suorastaan löyhkäämään. Paskanhajuinen havahtuminen siis:) Oli vaan pysähdyttävä. Etäältä pystyy näkemään, että vaikka tarinan hahmo olisi miten väsynyt, kaikki on hyvin. Vaikka tarinan hahmon draamaan kuuluu ties millaisia oivalluksia itsestään, hahmo ei ole katsomossa. Hahmolle kaikki voi olla totista ja vakavaa. Hahmo halua aina ratkaista kaiken! Se luulee että logiikka poissa silmistä poissa mielestä olisi jotenkin kestävä. Ja niitä välttämisen ja kieltämisen keinoja jolla helpotetaan oloa hetkeksi löytyy kyllä. Jossain vaiheessa ei enää halua edes helpottaa hahmon oloa. Olkoon sitten tuskissaan. Etäältä näkee senkin, että oikeasti ei ole mitään hätää. Hahmo vain reagoi kipupisteistään ja uskomuksistaan käsin. Hahmo voi toki jeesustella olevansa niin henkinen ja valaistunut ettei hei oikeesti kirpaise missään, mutta itselleenkin kusetetut asiat tulevat kyllä vastaan sitten joskus myöhemmin, kun ollaan niitäkin valmiimpia katsomaan silmiin.
On nähtävä rehellisesti että ei vielä näe täysin rehellisesti. On haluttava nähdä se jossa ei vielä ole ollut itselleen rehellinen.
Vitutus muuttuukin ystäväksi, suunnan näyttäjäksi.Se valaisee niitä paikkoja joissa on vielä tarkoin varjeltuja käsityksiä. Silloin en haluakkaan enää välttää vitutustakaan, vaan mennä sinne hahmoni kanssa. Hahmoa saa ottaa päähän tasan niin kauan kuin tartteekin. Sille ei kuitenkaan enää halua antaa pikkusormeakaan. Jos hahmo jää vartioimatta, se on äkkiä kehittänyt jo syyllistävät tai uhriuteensa perustuvat tarinansa. Kaikessa voi olla mukana rauha. Rauhaisaa päivää :)

veetu.jpg

Vakava minäminäminä

Yksi suurimmista sokeuttajistani on se että erehdyn pitämään itseäni turhan tärkeänä :)
Tällöin mm. Otan itseni, elämän ja muutkin ihmiset aivan liian vakavasti. Unohdan keveyden, unohdan nauraa itselleni, unohdan olevani inhimillinen kun kaikkivoipaisuuden leikki on vienyt mukanaan. Tällöin kun otsarypyt ja kontrolliyritykset astuvat mukaan voi muistaa kysyä itseltään: mihin rooliin koitan nyt mahtua? Minkä asian olen nyt ottanut vähän liian tosissani? Ja ennen kaikkea lähteekö tämä nyt pelosta vai vapaudesta (neutraaliudesta). Itse haksahtelen pelkoon juuri silloin kun otan itseni ja pyrkimykseni liian vakavasti. Tämän myöntäminen itselleen voi kirpaista, mutta on välttämätöntä jos siitä haluaa vapautua. Hienoa päivää!

pjuu.jpg

Yksinkertaista

Laittelen sillon tällöin lyhyempiä pätkiä ( tai no kaipa nekin venähtävät vähän pidemmiksi pätkiksi) Facebook sivuille, jos haluat seurata niitä käy tykkäämässä täällä: https://www.facebook.com/HenkinenHyvinvointi

Maailman yksinkertaisinta sanoa:

Hyväksy Kaikki.

Käytännössä ja elävässä elämässä vaatii hieman harjoittelua, rehellisyyttä itselleen ja rohkeutta katsoa todella mitä vastustelee tai vielä välttelee.

Kaiken hyväksyminen ei tarkoita kynnysmatoksi ryhtymistä, kenenkään miellyttämistä, paikalleen jämähtämistä tai kylmyyttä. Mieli pelaa pleasure/pain peliään loputtomiin ja syöttää päähämme erilaisia kuvia ja tarinoita siitä millaisia meidän tulisi olla/minkälainen jonkun muun pitäisi olla/ mitä pitää välttää ja niin edelleen. Me emme ole yksikään mielen luoma kuva tai tarina.

Kaiken hyväksyntä tarkoittaa kuitenkin myös tarinan, egon ja persoonankin hyväksymistä. Ei vain oman perseen hyväksymistä, vaan jokaisen muunkin. Tarve muuttaa MITÄÄN alkaa haihtua. Kaikki on ja saa olla, voi mikä rakkaus. Voi miten täydellinen peli!

Itse esimerkiksi olen kokenut olevani täysin riittämätön. Riittämättömyyden tuska on ollut sydäntä riipivä. Mitä mieli tekee? No tietenkin koittaa olla riittävä. Mutta ei se koskaan riittänyt, kuin korkeintaan hetkeksi. Sama riittämättömyys jota pakoilin ties millä suorittamisella, väkisin yrittämällä ja kehittämällä itseäni se siellä sisällä huuteli.Koitin pitää tuota kamalaa tunnetta poissa ties millä konteilla, ja uskotella itselleni olevani riittävä. Kunnes päätin hyväksyä täysin riittämättömyyden.Tottakai Eevi on riittämätön! Ilman angstia, ilman pelkoa, ilman negatiivista latausta. Vaan vapaasti. Eeviksi kutsumani kuva itsestäni ei ole todellinen, se ei voi ikinä riittää, ja kaikki sen yritykset olla riittävä ovat vain vahvistaneet sen totaalista kykenemättömyyttä hallita mitään. Mikä vapaus. Keskellä riitämättömyyttä, kaikki Riittää. On vain rakkaus ja lempeys sitäkin vikisevää ääntä kohtaan joka välillä koittaa kolkutella ovelle ” Muistatko minut? Etkö vielä voisi uskoa minuun ?”. Tuo ääni ei ole paha, siitäkään ei tarvitse päästä eroon.Pelolla ja vastustelulla vain kerromme mille tahansa asialle että sillä olisi jotain merkitystä. Sillä ei ole <3

 

Push the button!

Viimeisten viikkojen teemana on kaiken muun ihmeellisen ja ihanan elämän ohella ollut näköjään syyllisyydestä  vapautuminen. Elämä on tarjoillut oikein herkuttelen tilaisuuksia nähdä niitä syyllisyyden rippeitä joita vielä kannan/ kannoin mukanani. Voi miten sitä luuli tietoisesti että on jo niin sujut joidenkin asioiden kanssa. Mutta kappas kepposta,  kun ulkopuolelta tulee ärsyke joka nostattaa syyllisyyden äänet paiskomaan korvien juureen, huomaan että jotain irtipäästettävää ja anteeksi annettavaa on vielä. Egon vanhat kepulikonstit tulivat peliin mukaan tilanteissa, joissa se koki että se on muille velkaa ja vastuussa muiden hyvästä olosta. Myöskin se halusi välttää sitä, ettei se ainakaan tuota kenellekkään pahaa mieltä. Aikamoinen kantamus , jos ajattelee että olisi todellisuudessa vastuussa muiden kokemuksista  Ei kai sitä kerkeäsi muuta tekemään kun lipomaan takapuolia ympäriinsä, ettei vaan kukaan tykkää kyttyrää  Ja vielä kun tietää, että jokainen tunne on ihan ok. Sitä voi maailman ääriin osoittaa ympäristöä, muita ihmisiä tai tilannetta joka aiheuttaa mielen mielestä vastustusta, mutta se ei vaan muuta mitään.Ja muistutan lempeästi itseänikin siitä, että todellakin olen joskus itse jaksanut valittaa ja odottaa jotain maagista pelastusta ulkopuolelta.

Syyllisyyden tunteet nousivat muutamasta tilanteesta, joissa henkilöillä oli ollut odotuksia kohdistuen minuun ja siihen kuinka minun tulisi toimia ( kuitenkaan kertomatta niistä). Egon selviytymis straegia puski päälle ja kuuntelin välillä huvittuneena ja välillä täysin samaistuen sen selityksiä joissa se välillä latisti minua ja koki riittämättömyyttä- välillä taas suorastaan arvosteli syyttäjiä ja koitti etsiä heidän kipukohtiaan joihin voisi iskeä hampaansa. Pyörä lähti pyörimään-mutta siihen ei toden teolla tarvitse reagoida  Tuntuu kuin vuosien karma olisi katkaistu. Osaan olla melkoinen herkkis ja olen kokenut elämässä valtavasti surua jos olen kokenut tuottavani jollekkin pettymyksen. Todellisuudessa kukaan muu kuin ihmisen mieli ei voi tuottaa pettymystä. Meillä on monilla todella sekava uskomus järjestelmä, joka on luotu keppi ja porkkana menetelmällä. Vuosia pelkäsin niin paljon tuottavani pettymyksiä, etten uskaltanut kuulla sydäntä ja sitä mitä se koki oikeaksi. Aina välillä huomaan edelleenkin että tietoisuuteen nousee jokin hyvin piiloutunut käsitys. Tällä kertaa se oli jotain tämän tyylistä: Olen vastuussa muiden tunteista. Järjellä olen tiennyt jo pitkään ettei näin mitenkään voi olla. Kuitenkin reaktio pukkasi päälle, joten tutkittavaa ja auottavaa löytyi. Ja ah miten vapaa olo on nyt  Sain antaa anteeksi. Itselleni ja muille. Nähdä myös ne omat jäykkyyteni. Muistaa taas entistä kirkkaammin että vain pelko takertuu ja luo odotuksia. Rakkaus avartaa ja vapauttaa.

On rikkaus voida tulla tietoiseksi kenties vuosia lymyillestä käsityksistä , jotka ovat vaikuttaneet alitajuisesti siihen mikä on mm. tässä elämässä tuntunut mahdolliselta. Tietoisuuden valo ei kestä sitä mikä ei ole totta. Kuka lie sanoikaan, ettei ole pahoja tai tyhmiä ihmisiä, on vain tiedostamattomia. Se taitaa pitää niin kutinsa. Voi millaisessa unessa sitä on ollutkaan joskus vaatiessaan ihmissuhteelta helpotusta. Rakkaus elää vapaudessa. Ja aidossa arvostuksessa. Ei siinä harhassa, joka perustuu aina siihen pieneen minään joka on täynnä kuvitelmia , muista ja itsestään.

Aiemmin olisin ehkä koittanut jäädyttää tilanteen, mutta enää ei näytä muuta tulevan sisältä kuin rakkautta. Mieli pyristeli hetkensä, mutta kun sitä ei ruoki se hiljenee. Ja jos älämölö alkaa, senkus tarkkailee sitäkin hyväksyen. Se mikä ei ole totta, ei voi satuttaa.Voi aina valita uskooko ajatuksiaan, jos tiedostaa. Voi aina todeta että ainoa asia joka lopulta tuottaa surua/kärsimystä/what ever on sen vastaan taistelminen joka on todellista. Kuinka ihanaa ja kaunista onkaan taas antautua elämälle. Melkeen joka kerta, kun kohtaamme voimakkaita tuntemuksia, takana on uskomus siitä minkä pitäisi olla toisin, mitä pitäisi olla enemmän, yms. On niin vapauttavaa irroittaa ja ottaa se vastaan mikä on kiitollisena.

 

Irroitan ja luotan

Taas kerran  Mieli on taitava kiinnittymään ja takertumaan. Unelmiin, uskomuksiin, tietämiseen, kyseenalaistamiseen, ihan mihin tahansa. Näillä erin isoin kiinnike minkä olen ” löytänyt” on kiinnike minään. Johonkin joka on vain siis käsite.

Joskus piti irroittaa valtaosin pelokkaasta ja negatiivisesta minäkuvasta, ja luoda tilalle positiivinen. Sitten jossain kohdin huomasi että hitto soikoon se positiivinen kuva itsestä on  yhtälailla vain kuva. Kauniisti voisi sanoa että alkoi minän valheellisten ( mutta kovin todentuntuisten) kuorien hento kuoriminen pehmeällä ja kookosen tuoksuisella kuorintavoiteella.Toisaalta voisi sanoa, että alkoi minä kuvansa tappaminen  Ainoa, joka kävi sotaa oli vain se mieli, joka kuvitteli että jostain pitää päästä eroon. Siitä mikä ei ole todellista ei tarvitse päästä eroon. Tarvitsee vain lakata uskomasta tarinoihin itsestään, muista, elämästä, siitä miten pitäisi olla ja miten ei pitäisi olla. Tarvitsee vain antatua elämälle ja luottaa. Välillä sitä on luullut jo olevansa jossain perillä, kunnes tajuaa taas että ei hitto. Mitä ihmeen perillä? Egolle virtaan antautuminen ja luottaminen kuulostaa naivilta ja suorastaan hullulta, mutta sydän tietää sen olevan ainoa vaihtoehto. Voin joko sotia, tai jättää taistelutantereen.Antautuminen ja sodan lopettaminen on pitänyt tehdä täällä varmaan tuhansia kertoja.Mieli on vahva, se koittaa etsiä matemaattisia kaavoja milloin millekkin. Rakkaus on kuitenkin vahvempi.

Jossain kohdin olin myös alkanut pitää minä-kuvaa jotenkin negatiivisena , feikkinä ja huonona asiana. Ei suinkaan vähiten siksi, että sodin omaani vastaan  Enää en voi todellakaan allekirjoittaa että minäkuvassa olisi jotain väärää. On lahja erottaa mikä on kuvitelmaa ja vapautua odotusten, kuvitelmien ja “pitäisi” juttujen vallasta.Ja silti niin inhimillisesti jossain kohdin taas humpsahtaneensa johonkin kuvitelmaan tai tietämiseen. Kiitos.Kiitos että voi aina palata kysymysten äärelle, ja todeta että on niin vähän mitä tietää. Menneeseen perustuva kokemus on vanhaa ja mennyttä. Nyt on taas nyt. Ja mieli kun tahtoisi pysyhtyä ja löytää jonkun stabiilin tilan. Voiko olla että vaikka ulkoinen elämä muuttuu ja liikkuu, että kannamme mukanamme jotain jolla on aina rauha. Sitä ei ole edes vaikea löytää. Usein riittää että pysähtyy ja hyväksyy. Kaiken.

Sain taas huomata jotain irroitettavaa. Voi että miten rakastan sitä tunnetta kun ensin huomaan mielen sotivan ja virittelevän aseitaan, se taistelee vastaan ja on huolissaan. Sitten puff, sitä muistaa että rakkaus ei kanna kaunaa, ja että elämä on 100x mielipiteitä viisaampi. Luotan taas, että se mikä on, on hyvää. Luotan, vaikka mieltä pelottaa. Mieli oli kiinnittänyt haluja ja odotuksia yhteen kirja projektiin. Kirja oli osittain kirjoitettu pelosta. Myöhemmin sitä oli rakkaus silitellyt ja oikonut pelon uhmaa ja siloitellut reunoja. Kirja oli ennenkaikkea minun opettajani, vaikka sen oli alunperin tarkoitus ollut auttaa muita. Uskon edelleen, että moni voi saada siitä oivalluksia ja apua. Mutta se ei ollutkaan muita varten. Se oli minua varten. Minulle ei tarkkuus ja yksityikohtaisuus ole se suurin mielenkiinnon kohde. Toki sekin on vain tarinaa, ja voisin tietysti kehittää niitä osia, mutta rehellisesti sanottuna en jaksa. Enkä enää jaksa hävetä sitä. Kirja on kirjoitettu ns. flowssa, ja se on täynnä mm. kieliopillisia virheitä kuin kirjoitusvirheitäkin. Palkkasin ensin ystäväni korjaamaan kieliasua, mutta homma ei vain näyttänyt toimivan ja valmistuvan. ( Tästä opimme molemmat jotain <3 ). Tässä kohdin olin jo sopinut kustantajan kanssa että kirjaa ei julkaista sitä kautta. Päätin antaa kirjasta suodatetun version ilmaiseksi. Jotta jokaisella joka todella haluaisi ja kokisi omakseen saada sieltä peiliä itsellään voisi sen helposti saada luettavaksi. Tässä kohdin tunsin häpeää ja riittämättömyyttä koska en ollut alunperin osannut kirjoittaa ns. puhdasta tekstiä. Kysyin rakkaalta sukulaiseltani haluaisiko hän ottaa tekstin korjattavakseen. Ja hän otti. Muutaman päivän perästä sain kiitos viestin, korjaus oli kuulemma jäänyt sikseen kun tarina oli imenyt mukaansa. Tunsin kiitollisuutta että tarina oli voinut auttaa hotain läheistäni. Usko kasvoi että on hienoa saada tämä jakoon. Ego puuttui välillä peliin pelkoineen. ” Entä jos minut nauretaan lyttyyn?”. Tänään kuulin että sukulaisellani ei juuri nyt ole voimia tehdä korjaus työtä. Tunsin hetken pettymystä. Kunnes muistin taas luottaa. Vain mieli voi pettyä. Rakkaus voi hyväksyä. Kirja on nyt ollut korjaus tiellään syksystä, eikä ole korjaantunut. Fuck it  Annan olla. Irroitan. En luovuta. Uskon nyt, että sitä ei ole tarkoitus korjata. En vielä tiedä annanko sen surkealla kieliasulla ilmaiseksi , vai annanko vain olla. Juuri nyt, annan olla. Päästän irti. Mieli luo merkityksiä asioille, joilla niitä ei todellisuudessa ole.  Vaikka kirja ei ikinä auttaisi ketään, se on opettanut minulle enemmän kuin kykenen tuskin tiedostamaankaan. Kiitos.

Samaa näyttää olevan liikenteessä Aarollakin. Aaro on upea ja aito tyyppi, ja hänen kirjaansa odotan kyllä ilolla: http://hidastaelamaa.fi/2013/04/miehen-tie-luotanko-elamaan/