Kotiin paluu

Eilen palasin kolmen viikon tauolta ohjaushommiin ja voi pojat ja tytöt että oli ihana huomata miten voi jännittää ja olla perhosia vatsassa! 

Aluksi koitin hätistellä jännitystä pois, eikai nyt hyvänen aika tarvitsisi jännittää.

Kuten muutkaan tunteet, jännityskään ei katoa näillä niin muka viisailla älyllisillä käskyillä. Sain taas muistaa omankin ohjeeni, tunteet on tehty koettavaksi. Päätin antautua jännitykselle vastustuksen sijaan, onpa se velmu ja ketkuttava tunne.

Jännitys kertoi minulle että nämä asiat ovat minulle tärkeitä.

Tarvitsen itse merkitykselliseltä tuntuvan tekemisen vastapainoksi olemista, ja ns. merkityksetöntä hengailua. Koitan parhaani mukana olla liiaksi kiinnittymättä kumpaankaan. Näiden kahden sopiva vaihtelu ja huomioiminen lisää tasapainon tuntua. Tunnetta että on juuri siinä missä kuuluukin. 

Tuo tunne ei ole minulle todellakaan mikään itsestäänselvyys. Olen niin paljon yrittänyt kuulua, yrittänyt olla yhteydessä että olen vain ajautunut siitä kauemmaksi. Siitä joka ei voisi lopulta olla lähempänä, mutta se on niin monen kerroksen takana. Se on hautautunut erillisyyden, yksinäisyyden ja "kaikilla muilla on helpompaa" ajatuksien taakse. Enkä kuitenkaan huomannut että ihan itse olin se joka piti yllä erillisyyttä ja etäisyyttä. 

Minut herätti kysymys: Miksi? Miksi suojaudut?
Vastaus oli ehkä ilmiselvä: Koska olisin aseeton muuten. Joutuisin olemaan "paljaana" jolloin minua voidaan haavoittaa. Mikään ei kuitenkaan satu enempää kuin itsensä kylmänä ja kovana pitäminen.

Kuvassa hengen heimolaiseni joka sulatti sydäntä, turvallisen välimatkan päästä ;)

IMG_4338.jpg

Todistus

Mitä jos ei tarvitsi yrittää todistella Kenellekkään mitään? Ei omaa riittävyyttään, viisauttaan, ymmärrystään, ihanuuttaan, luotettavuuttaan, seksikkyyttään, "hyvää äitiyttään" , rakastavaa puolisoa, luotettavaa ystävää, ammattitaitoaan, jatkaa listaa jollain muulla kolahtavalla. Mitä jos vaan tosiaan olisi. Just show up as you. 

Taas sain muistaa sen hassun helpottavan paradoksin, että en voi ikinä riittää, tulen olemaan ihminen. Jota joskus jännittää, jolla on huono hetki, joka reagoi, joka kompuroi, joka sylkee sammakon väärässä kohdassa, jonka on katsottava peiliin, joka ei ikinä voi tietää tarpeeksi, jota väsyttää, joka kaipaa huomiota... Vaikka se miten yrittäisi ja puskisi. Se on ihana, virheellinen, täydellinen, erehtyväinen, viaton...ihminen. Ja se juuri riittää.  

Onko elämässäsi joku asia jo ja suhteen olet ehkä huomaamattasi koittanut todistella jollekkin (ehkä itsellesi?) jotain. Minä löysin tänään tällaisen asian, jossa koitin saavuttaa omaa hyväksyntääni. Ajattelin kokeilla luopua tuosta todistelusta päiväksi. Jos se tuntuu toimivan, taidan jatkaa vähän pidempään. Tervetuloa mukaan <3

Ehkä olen juuri siellä missä nyt kuuluukin?

Joskus kun tuntuu siltä että elämä ei mene niinkuin olisit halunnut, toivonut ja pyytänyt, voiko olla että asiat ovatkin juuri järjestymässä tavalla joka on sinulle lopulta luonnollisempi, pakottomampi, aidompi?
Jos kaipaat aidompaa kohtaamista ihmisten kanssa, entä jos se on mahdollista vasta kun ”kissat on nostettu pöydälle”? Minä olen muutamia kertoja elämässä, syvissä surun, yksinäisyyden ja riittämttömyyden tunteissa kaivannut rakkautta, jotain syvempää kuin ”tykkään susta niin kauan kuin teet mitä tahdon” leikit ovat. Tuohon pyyntöön on aina vastattu. Ei ehkä niin kuin olisin halunnut. Oikeastaan ei koskaan niin kuin olisin halunnut. Joskus elämästä on sitä ennen kuin ”siivottu” vanhaa pois, asenteita,suojakerroksia,kieltoja,paikkoja, ihmisiä…Asioita jotka eivät ole linjassa sen kanssa mitä itse olin, joita kuitenkin koitin saada väkisin mahtumaan mieleni haluihin. 


Joskus kriisi,kaaos,epäselkeys on vain kahlattava läpi. Itseään oppii kuuntelemaan myös sitä kautta ”mikä ei ainakaan tunnu nyt minulle oikealta”. Uskallammeko kohdata sen tyhjyyden, kun emme tiedä mitä edessä on? Uskallammeko pysyä silloin tässä ja nyt, menemättä täysin pelkojen valtaan? Ja jos sinne pelkojen valtaan menee, ei haittaa! Jokainen on siellä käynyt. 

Life is a series of natural and spontaneous changes. Don’t resist them; that only creates sorrow. Let reality be reality. Let things flow naturally forward in whatever way they like. – Lao Tzu

Vastustan mä ystävää (laula karhunpoika sairastaa sävelellä)

Taas kerran sain todeta että vastustus on viimein ja lopulta ystävä. Mieli sanoo vastustuksen noustessa "kiellä se, katso muualle, korjaa se, peitä se". Joku osa kuitenkin haluaa katsoa. Se haluaa vapautua vastustuksesta joka kuluttaa ja syö. 

Vaikka vältellyt asiat voisvat olla arkoja ja pelottavia katsoja, jaksan aina yllättyä siitä miten paljon vapauttavampaa on olla rehellisesti "rikki" kuin esittää ehjää. Miten paljon aidompaa ja helpompaa on itselleen myöntää se missä on nyt, kaunistelematta tai koittamatta koristella mitä on. 
Olen vältellyt kohtaamasta tuota asiaa koska olen pelännyt sitäkin että muut leimaavat minut pelleksi. Kun en kohtaa itseäni hyväksyen, pidän itse itseäni pellenä. Muut saa tehdä ihan mitä haluaa .

Harhakuvien romuttumista ennen usein kiemurtelen kuin kusiaisia housuissa, mutta nyt naurattaa ja ihmetyttää miten ovela mieli onkaan. Se tosiaan haluaa suojella minua kivulta, kivulta josta kuitenkin selviän! Enemmän sattui vältellä ja kieltää asiaa kuin katsoa sitä suoraan. 

Vastustus on ystävä. Se todella on <3

Minulle epäonnistumiset on olleet ja ovat selkeästi edelleen pelottavia, herkästi tuomitsen itseni täysluuseriksi jos en pystykään siihen kaikkeen mitä usein itseltäni liiallisesti odotan. Koska epäonnistuminen on kipeä kohta, sitä voi olla hankala myöntää. Ja joo epäonnistuminenkin on onnistumista, se on kokemus joka opettaa ehkä enemmän kuin mikään muu, joten kaikki on niin kuin kuuluukin. Tai kaikki on niinkuin on. Se on ihan hyvä niin.

Kaukaa viisas elämä ja läheltä niin hemmetin hyvännäköinen

Tajusinpas tuossa juuri että hyvänen aika, minähän olen toipunut masennuksesta! Luen kirjaa jossa päähenkilö syö masennus lääkkeitä ja tutkii vimmatusti masennuksensa syytä ja yhtäkkiä näkymätön kalikka kalahtaa otsaan, hitto vie tuohan on ihan kuin minä ennen.

N. 5 vuoden aika elämässä kului tosiaan masennukseen (ja tietysti mukaan mahtuu paljon muutakin) on/off lääkkeiden syöntiin ja henkisiin hajoamisiin, itsevihaan ja elämään joka oli sisältä käsin varsin pystyyn kuollutta.
Joskus tosiaan luulin että syön loppuelämäni masennuslääkkeitä, ehdottihan lääkärikin sitä. On aika mieletöntä tajuta, että siihen tyttöön ei ole enää paluuta. Vaikka se silloin tuntui kiroukselta ja mietin miksi minulle on käynyt näin, nyt on oikeasti helppo nähdä miksi juuri se tie oli kuljettava. Ja miksi siitä oli myös todella saatava sydänjuuriaan myöten tarpeeksi, ennenkuin paraneminen kykeni aidosti alkamaan.

Elämässä on välillä vaiheita jotka "päällä ollessaan" näyttävät loputtomilta, eikä millään ymmärrä että miten tähän on tultu,mikä mättää ja mihin hemmettiin tätä muka tarvitsee. Koitan silloin muistaa että "this too shall pass". Ja aina voi ainakin yrittää muuttaa perspektiiviään, vaikka kivusta ja kärsimyksestä kiinnipitäminen on myös aika puoleensa vetävä vaihtoehto. On helpompaa rakastaa ja antaa anteeksi silloin kun kaikki on hyvin. On toinen juttu tehdä samaa kun perunapelto on myllätty ja on henkisellä vereslihalla. 

Luota siihen että asiat saavat kypsyä juuri niin kauan kuin on tarvis. Ei voi tietää ennenkuin tietää. Ja sillä välillä voi ihan hyvin ottaa vähän rennommin. Kokea sen mitä on koettava mutta antamatta tunteiden sokeasti hämätä. Ja jos ne silti hämää, niin vähän armoa itselle siitäkin.

Elämä on viisaampi kuin mielemme joka kertoo kaikesta oman versionsa ja tarinansa. 
Monta kertaa päivässä koitan muistaa pyyhkiä sydämen ja silmät eilisten käsitysten sumusta. Ja taas uudelleen. 

Vaikka menneisyydessä eläminen ole yleisesti ottaen suositeltavaa, joskus voi olla hyvä muistuttaa itseään siitä mistä kaikesta olet selvinnyt! Mistä kaikesta olet mennyt eteenpäin. Miten paljon voimaa ja rohkeutta sinussa onkaan, koska kyllä sitä on. Se osa sinussa ei ole omalla tahdolla puskeva ego, vaan ihan jokin paljon viisaampi joka toimii kauttasi. En olisi ikinä voinut toipua masennuksesta yksin "eevinä" ja silti tein sen itse. Tai tein sille tilaa toimia kauttani, ihan sama. Kuka tietää ja väliäkö sillä.

Kunnioita sitä voimaa joka sinussa pääsee esiin kun astut pois tieltä.

Kunnioita myös sitä että ehkä tällä tiellä kuuluukin välillä eksyä ja astua kuoppaan. Sieltä nousee sitten aidompana ja nöyrempänä, kiitollisempana jos on suostunut katsomaan syvemmin omaa osuuttaan asiassa. (Tämä ei tarkoita syyllistämistä).

Kiitos myös niistä mielettömästä tarinoista joita ympäriltä saa kuulla. Se saa jotenkin uskomaan ihmiseen. Tai elämään. Vaikka me osataan olla pelokkaita ja epävarmoja kun pupujussukat, on meissä myös rohkeutta kulkea niiden pelkojen läpi. <3


Oma osuus

Päivän kysymys: mikä on minun osuuteni elämässä tapahtuvissa asioissa? Kysyn uteliaasti, avoimesti, puolustelematta tarvetta "olla oikeassa tai viisaampi".
Mikä on minun vastuullani ja mikä ei?

Jos vaikka joku ihminen ärsyttää, mikä on osuuteni? Olenko se minä joka antaa toisen vaikkapa puhua alentavasti? Olenko se minä joka aina vaan hyväksyy odottaen toiselta muutosta? Speak up bitches, rohkeasti! 
Sen ei todellakaan tarvitse olla ilkeää tai syyllistävää mutta on todella tärkeää ja tarpeellista olla itse se joka vetää rajansa. Tätä harjoittelen itsekkin jatkuvasti. Olen ihan noviisi oppilas, mutta tässähän on elämä aikaa. 

Niin hurjaa kun se onkin välillä tajuta, me ollaan itse vastuussa ainakin siitä miten suhtaudumme elämäämme. Mikseipä sitä voisi myös vähän ottaa siinä samalla vastuuta siitä että huolehtii että elämässä on asioita jotka tuottavat iloa ja "värähtelevät sinua". 

Itse olen ollut ihan eksyksissä (eikä tässä kyllä missään perillä olla tuskin koskaan) mikä on "minulle kotoisaa" kun olen jahdannut velvollisuuksien täyttämistä ja kaiken kunnollisen ja pärjäävän titteliä, hassua kyllä vaan ajautumalla niistä kauemmaksi. Mallit on opittu joskus aatamin aikaan,mutta nyt voi koska tahansa olla oikea hetki kysyä jatkanko itse perinnettä joka ei ehkä tunnukkaan omalta?

Tiedän että pitkään hallinneista käytösmalleista poisooppiminen vaatii rohkeutta, kärsivällisyyttä, inhimillisyyttä, vähän asennetta ja ripaus hyväntahtoista naurua itselleen. Varmaan paljon muutakin.
Mitäs sitä sitten sen enempää lätisemään.
Voin katsoa oman osuuteni, olla avoin vastaanottamaan tukea ja apua, välillä olla ihan sokea itselleni ja sitten se matka taas jatkuu. 

Vähän ironiaa ja huumoria mukaan matkalle <3

Sokkotreffejä ja oksennuspussi

Pysähtyminen.tekee.hyvää.piste. On aika aktiivisuudelle, on aika hiljentyä ja kuunnella. Kohdata tyhjä keskiö itsessään. Nyt oli aika sille. 

Reissuun lähti vähän väsynyt mutta ylikierroksilla käyvä tyttönen. Draaman kaari meni ihan oppikirjan mukaan ensin väkisin yrittää ratkaista ja suorittaa sen näkemistä missä kohdassa on jumissa, turhautuminen, vitt# antaa olla, irtipäästö, tyhjiö, pelko tulevasta, yritys tarttua kiinni jostain mutta mihinkään ei osu ja bada Bing bada bong, selkeys ja yksinkertaisuus on tässä. Tässä missä se on tietysti aina ollutkin, ihan kokoajan jättämättä hetkeksikään.

Yksi sokkotreffi kierros "false selfin" kanssa takana, vaikka se on harhaa niin huh miten todelta se osaa tuntua. Tämän kertainen linkous on ohi. Ainakin esipesu ellei muuta Niitä tulee ja menee, selvä.
Mikään ei ole muuttunut, kaikki on muuttunut. Onko tämä pysyvää? Ei tietenkään ole.Tänä aikana ystävien läsnäolo on ollut korvaamatonta.Unohtamatta tietenkään itseäni. Hitto. Olen uskaltanut olla hemmetin rehellinen. Elämän kevät taisi todellakin tulla hyvissä ajoin tänä vuonna. Ei haittaa! Ihana palata takaisin. 

Kiitos, kiitos ja kiitos. 

P.s. On muuten yllättävää miten paljon itsetutkiskelu ja suojamuurien murtuminen voi kuluttaa fyysisesti. Keho on tarvinnut enempi lepoa ja ruokaa. Nyt kun sumu on kadonnut on olokin kevyt, energinen ja virtaava. Ihmeellinen laitos tämä keho.

P.s. 2 Menomatkalla koneesta unohtui muistikirja mihin kirjoittaa. Onneksi on oksennuspussit  kaksi oksennus pussia täyttyy äkkiä mielen oksennuksista.

Ystävyydestä

Tunnustus. Minun käsitykseni ystävyydestä on ollut hyvin alkeellinen, pelkoon perustuva ja erillinen.Olen oikeastaan niin pitkään kuin muistan ollut vähän erakko luonteinen ja yksinäinen susi, vaikka kavereita on aina ollutkin. Vasta nyt ihan hiljattain olen oppinut ja oppimassa päästämään ihmisiä oikeasti lähelle henkisesti. On ollut paljon helpompaa ja näennäisesti turvallisempaa elää omassa luolassaan, jonne ei valo paljon paista mutta eipä hei kukaan pääse satuttamaankaan.

Ystävyys ei tarkoita sitä että aina ollaan samaa mieltä, ei välttämättä tarvitse edes tykätä samoista asioista, ikä eroakin voi olla vaikka 20-vuotta tai enemmän, ihan yhdentekevää.Taas palaa sen äärelle miten paljon ihminen voi pelätä haavoittuvuuttaan ja ihmisyyttään. Ystävyys ei ole välttämättä erimielisyyksien tai ristiriitojenkaan puutetta, vaan toisen kuin itsensä ehdotonta hyväksyntää siitä huolimatta. Jotkut ystävyydet kestävät aikansa, ja se on ihan ok. Joidenkin kanssa kuljemme pienen matkan, joidenkin pidemmän. Ystävyyden ei mielestäni pitäisi olla velvollisuus, siellä on tilaa sanoa kyllä, ei, ehkä ja en tiedä.

karhu.jpg


Upea Brene Brown kirjoitti kauniin mutta "munakkaan" esimerkin ystävyydestä jota nyt pikkaisen muutan omalle suulleeni sopivammaksi. Ajatellaan että jokainen on täällä vähän niinkuin oman elämänsä nyrkkeilykehässä. Välillä tulee turpaan ja romahtaa maahan.  Katsomosta voi tietysti vittuilla,arvostella ja huudella mitä huvittavaa. Ystävä on se joka on henkisesti kanssasi ottamassa turpiin. Ystävä joskus näkee paremmin ulkopuolisena mitä lyöntiä kannattaisi hioa, ja minkälainen turha kukkoilu tai kulmaan vetäytyminen kannattaisi unohtaa. Ystävä uskaltaa rohkeasti sanoa, tietäen että et aina edes tykkää kuulemastasi. Se on ihan ok sillä ystävä tekee sen rakkauden hengessä ja tietäen että sinä teet aina ratkaisusi lopulta itse. 

Olen todellakin ollut katsomosta huutelija, kuten varmasti ajoittain kaikki meistä. Nykyisin otan mielummin turpaan tai kieltäydyn kokonaan "ottelemasta" jos se ei vain tunnu oikealta. Toisin kuin nyrkkeilyssä, ystävyydessä ei ole kyse kilpailusta, voittamisesta tai häviämisestä. Siinä on kyse rohkeudesta elää.

Joten nyt uskallan sanoa nyt Kiitos ystävät. Tutut ja tuntemattomat. 

<3

# Imelää #hattaraa # uuh uuh

Milloin riittää? Kerro kerro kuvastin.

Veikkaan että kaikilla meillä on jonkunlainen kokemus siitä että olemme tuottaneet jollekkin toiselle pettymyksen. Tietenkään Me emme sitä oikeasti tee. Mutta meillä on kokemusta siitä että emme ole onnistuneet täyttämään jonkun/joidenkin muitten odotuksia,toiveita, standardeja.

Ehkä meitä on syytetty kovaäänisesti, tai katsottu paheksuen. Ehkä meille on suoraan sanottu että tuo ei kelpaa. Ei riitä.. Voi miten kivuliasta voikaan olla kokemus josta on tehty tulkinta "En ollutkaan tarpeeksi".&nbsp;Tuo kokemus ja ajatus voi olla erityisesti pienenä mukelona niin kivulias, että tehdään sitten kaikkemme jotta olisimme "tarpeeksi". Joskaan emme tiedä mitä tuo tarpeeksi sitten on. Ja kenen mielestä tarpeeksi? Ei ole mahdollista olla tarpeeksi, jos sitä miettii muiden mielipiteiden kautta.Ei ole mahdollista riittää! Mikä helpotus! 

Tarkoitus ei ole nyt osoittaa niitä syyttävällä sormella jotka odottivat meiltä muuta tai ihan toista joka oli meille itselle luontevaa. Heillä on heidän käsityksensä ja se on ihan ok. Se on omalla vastuullani jos koitan mahtua muiden käsityksiin silläkin uhalla että särjen sillä sydämeni. On minun tehtäväni tutkia omaa käsitystäni mikä on riittävää ja tarpeeksi, ja mistä ihmeestä olen sen oppinut.

Itse koin tuottaneeni niin paljon pettymyksiä ihmisille että 10-vuotta sitten päätin tiedostamattani että en enää koskaan sitä kestä. Niimpä koitin tulla täydelliseksi. Koitin tulla täydelliseksi työntekijäksi, täydelliseksi opisekelijaksi, täydelliseksi tyttäreksi, täydelliseksi kansalaiseksi, täydelliseksi ihmiseksi. Arvaat varmaan että epäonnistuin ja kovaa? Koitin mahtua muiden käsityksiin siitä minkälainen minun tulisi olla. Samalla "minä" katosin. Kaikista tärkeintä oli kelvata, hinnalla millä hyvänsä. Enkä tietenkään kelvannut. Itselleni varsinkaan. 

Oman polun kulkeminen, vaikka se ei aina muita mielyttäisikään vaatii kyllä rohkeutta. Ja sen muistamista uudelleen ja uudelleen. Armollisuutta ja nöyryyttä. Sen anteeksi antamista että joskus se unohtuu. Tiedätkö mitä siitä seuraa kun uskaltaa kulkea omaa polkuaan? Tai uskaltaa olla sinut sen polun kanssa jolla elämä sinun hahmoasi kuljettaa? Siitä seuraa se, että ihan jokaisen muunkin polku on täydellinen. Vaikka ne "muut" eivät tekisi sitä me mielessämme toivomme. Me annamme myös muiden olla sitä mitä he milloinkin ovat. Me annamme heille luvan muuttua. Me emme enää koita mielellä heitä hallita. Silloin me näemme sen Jumalan/Elämän/Tyhjyyden tanssin KAIKESSA ja KAIKISSA.

Mikä on sinulle tarpeeksi? 

Millaisia standardeja mielessä on sille mikä on tarpeeksi?

Mistä nämä standardit olet oppinut? Oletko itse 100% varma että ne ovat totta?

Voit halutessasi tutkia vastauksia itsessäsi. Mitään oikeaa vastausta ei ole. Tutki rehellisesti. Mielellä voi olla kiusaus mennä selityksiin kuten " No hei jos kaikki on jo tarpeeksi niin millä me saadaan nälänhätä loppumaan" "Ja jos kaikki vaan heittäytyisi olemaan itselleen tarpeeksi niin sittenhän seuraisi sitä ja tätä". Selityksiin meneminen ja tulevaisuuteen ennustaminen on hyvä tapa välttää omalla kohdallaan katsomista. Välttää voi tietysti niin pitkään kuin haluaa. Spekuloidakin voi niin pitkään kun haluaa. 

Oli miten oli, se on tässä tapauksessa nyt tarpeeksi ja riittävää.

syrän.jpg


Julistus uudelle vuodelle

Tämä ei ole kirjoitettu niin hirveän vakavissaan, mutta sopivan tosissaan kuitenkin. Niin monta tykkäystä kun tämä saa lupaan yhtä monta päivää valita:


Vastustelun ja vikinän sijaan hyväksynnän
Etten taistele ajatuksilla tai käsityksillä elämää vastaan
Muistaa etten tiedä mitään sen sijaan että pätisi 
Sen sijaan että osoittelen muita/ympäristöä/tapahtumia katsoa peiliin
Sen sijaan että arvostelen itseäni tai ketään muutakaan muistan että kaikki on täydellisesti epätäydellisyydessä
Katkeruuden tai kaunan sijaan annan anteeksi, myös itselleni
Itselleni/muille selittelyn sijaan myönnän olleeni väärässä
Sen sijaan että ottaisin itseni/jonkun tilanteen liian vakavasti nauran 
Sen sijaan että kiellän tunteeni myönnän ne rehellisesti mutta en suostu antamaan niille valtaa reagoida tai vetää johtopäätöksiä
Muistan että näen kaikkialla itseni
Sen sijaan että toimin pelosta käsin kysyn miten rauha toimisi?
En yritä olla mitään muuta mitä rehellisesti siinä hetkessä koen
En yritä muuttaa ketään muuta vain minun mieleni mukaiseksi
Neuvojen antamisen sijaan kuuntelen ja olen läsnä
Olla mielummin rehellinen kuin epärehellinen silläkin uhalla että se ei tunnu minusta kivalta
Sen sijaan että luulen tietäväni jo jotain, tarkastelen avoimesti käsityksiäni asiasta
Sen sijaan että yritän tehdä mitään väkisin ja pakolla, päästän irti ja luotan että kaikki tapahtuu aina ajallaan
Minä, minä, nyt, nyt! Asenteen sijaan olen kärsivällinen ja näen muutkin
Listaa voisi jatkaa vielä pidempäänkin, mutta eiköhän näillä pääse jo alkuun. 

Tulen takuulla epäonnistumaan satoja kertoja, mutta hyväksyn senkin.
Yhtenä extrana lupaan vielä ravinnon suhteen ehdottomuuksien ja vouhkaamisen sijaan ottaa tsillisti. Syödä hyvin, ravinteikkaasti ja ennen kaikkea hyvällä mielellä.

 

uus vuos.jpg

Pehmeitä paketteja ja kovia kuoria

Kaikki ei tosiaankaan ole niin kuin ulospäin ehkä näyttäisi, tai varsinkaan niin kuin kuvittelemme. Mieli on taitava tekemään tulkintoja ja johtopäätöksiä mm. Muista ihmisistä. Se joka ulospäin näyttää vahvalta, ehkä kätkeekin herkkyyttään. Se joka näyttää nauravat kasvot on myös joskus surullinen. Me projisoimme muihin loputtomasti ominaisuuksia, luulemme että jonkun muun asemassa tai nahoissa olisi jotenkin helpompi. Moni meistä on myös oppinut kuvittelemaan että on jotenkin turvallisempaa  näyttää ulospäin vain tiettyjä puolia itsestämme. Se on tietysti ihan luonnollista, mutta tässä käy helposti niin että emme uskalla olla rehellisiä enää edes itsellemme. Ristiriitaiset ja hämmentyneet fiilikset on taattu, kun koitamme vaalia itsestämme vain tiettyjä kuvia, sekä kieltää ja piilottaa toisia. Ristiriidat ovat myös varmoja silloin kuin luulemme tietävämme millainen kukakin on. Jokainen ihminen jonka olet tavannut, näkee ja kokee sinut eritavalla. Muistetaanhan että tulkintamme ihmisistä eivät ole tosia. Ihan jokainen on paljon ihmeellisempää mitä yksikään sana tai kuvaus voi koskaan kertoa. Jokainen meistä on joskus mokannut ja erehtynyt, toivon mukaan vielä useamman kerran. Emmehän mekään halua inhimillisten mokien takia leimaantua luuseriksi. Ei leimata mekään muita, minkään perusteella. Ja silloin kun huomataan niin tehneemme, nähdään se ja jatketaan eteenpäin. Mieli jatkaa takuulla leimailuaan, ajatukset ei lopu. Mutta niiden tarinoihin uskominen voi loppua. Sen voit lopettaa vain sinä. Aina nyt. 

How it's supposed to be.jpg

Hälytyskellojen pitäisi soida päässä jos joku ihminen on yhtä jenkkihymyä, ainaista hyvin menee ja kovaa menee roolia. Monesti tällaisen ulkoisesti niin vahvan, pärjäävän ja "ei tunnu missään" ihmisen sydämen ympärille on kasvatettu kylmä kerros, suojaamaan sisällä olevaa pelkoa ja hämmennystä. On joskus ehkä ollut pakko luoda tällainen suojakseen, selvitäkseen kivulta. Jossain kohdassa tuon kivun välttely ja piilottaminen käy mahdottomaksi. Se kääntyy niin paljon itseään vastaan, että on valmis kohtaamaan sisäisen sotansa. Näin kävi ainakin omalla kohdallani. Ja käy edelleen kokoajan. Kun me pysähdymme ja riisumme pois kaiken kuoren - menestyksen, rahan, työn, maineen, oman ulkonäkömme, puolison, omaisuuden, kielitaidon, luettujen kirjojen määrän, ja kaikki muut, voimme me näemme jotakin suunnattoman arvokasta. Todellista.Sanatonta. Tyhjää. Elämä elämässä itseään. Jotain jota voi lopulta nähdä koska tahansa. Se ei ole koskaan muualla kuin tässä. Joskus tietynlaista kovuutta tarvitaan. Se on tulta. Tulta joka on kyllästynyt uskomaan, mielyttämään, tuudittumaan. Tulen avulla uskaltaa kyseenalaistaa, katsoa itse. Mikä on totta?  Se ehkä näyttää uhmakkaalta, kun emme enää kumarra ketään tai alistu millekkään. Tuli polttaa myös käsityksemme muista. Näemme että kukaan muu ei ollutkaan virheellinen, vaan omat käsitykset oli. Mitä meninkään kuvittelemaan? Mieli voi olla pettynyt. Se ei halua nähdä että kaikki on samaa.  Mutta se jättää jälkeensä myös helpotuksen. Helpotuksen siitä että ei voi tietää. Ei vaan enää kykene uskomaan määritelmiään. Ja kaikki saa siten olla niinkuin on. Oli se mieluista tai ei. 

Jos näemme yöllä painajaista jossa vaikkapa koira puraisee, saako tämä meidät pelkäämään koiria oikeasti? Me ymmärrämme, että uni ei ole todellisuus. Unen koiraa ei ollutkaan, vaikka se unessa tuntuikin niin todelta.  Yhtätosia ovat muutkin mielikuva pelkomme, vaikka ne helposti tuntuvat jokaista aistimusta myötä todelta. Mutta näidenkään ei tarvitse harhauttaa loputtomiin. Kun me lakkaamme uskomasta olemattomaan, muistuu se joka on. 

Jos haluat tehdä tähän liittyvän avartavan kirjoitus harjoituksen, vastaa itsellesi rehellisesti seuraaviin kysymyksiin:

Kuka olen? Millaisia kuvaavia sanoja liitän itseeni? ( mm. Empaattinen, hauska, äkkipikainen) Oletko noita aina?

Mitä en ainakaan ole? Mitä en halua itseeni liitettävän?

Millaisen kuvan haluan antaa ulospäin?

Mitä en halua näyttää tai tunnustaa itsessäni? Onko jotain jota koitan piilotella?

 

define.jpg

Pelastuspartio

Kaboom. Toisen onnellisuus tai onnistuminen ei voi  olla vastuullani. Tämän luulisi olevan itsestään selvää, mutta ei se pieni pelokas miellyttämisen haluinen miss. Minä kuva sitä satu muistamaan.
Olen leikkinyt auttaja roolia niin pitkään kuin muistan. Yksityis elämässä, työelämässä ja varmaan edellisessäkin elämässä  Siinä missä olen hoivannut nukkeja kiihkeästi lapsena, on elämässäni auttaminen ( tämän voi lukea myös avun tyrnyttäminen) näytellyt iiiisoa osaa käytännössä aina. Eevi wannabe keittiö sykologi. Eevi jonka elinvoima ja kunnioitus tuli siitä että ” minkä verran autan muita”. Tällainen auttaminen ei ole välttämättä todellista auttamista. Tällöin autan vain egoani kokemaan tuntemaan itsensä tärkeäksi. En näe selkeästi, näen vain itseni.Onko auttaminen sitä että ihminen saa jostain ulkopuolelta helpotuksen ja sitten on hyvä olo? Ei ole. Egolle ehkä on näin. Mutta millä hinnalla? Niin monta kertaa olen elämässä omilla ajatuksillani tuottanut itselleni kärsimystä, halutessani ja pyrkiessäni muuttaa toisia. Toisten kivun näkeminen on kirvellyt, ja olen halunnut pelastaa heidät siitä äkkiä. Eiköhän meillä jokaisella ole kuitenkin kokemuksia siitä että kipua on tarvittu, mennäksemme eteenpäin tai päästääksemme irti jostain.

Hyvä kysymys voikin olla mitä auttaminen edes on? Laastarien laitto ehkä parantaa pipin hetkeksi, ja ketäpä ei sympatia lämmittäisi.Niin monta kertaa olen saanut huomata että rehellisesti tarkasteltuna ,en kykene auttamaan ketään. Eikä kukaan todellisuudessa edes tarvitse apua. Miten vapauttavaa tämä onkaan. En voi kenenkään puolesta tehdä mitään! Ihanaa! Vuosia auttamistyötä tehneenä en ole voinut välttyä kuvitelmasta että tämä hahmo todella saisi jonkun toisen hahmon voimaan paremmin. En voi ottaa sellaista vastuulleeni. Voi sitä syyllisyyttä ja riittämättömyyttä mitä onkaan kokenut jos ei olekkaan kokenut voineensa auttaa (mielen) haluamalla rajallisella tavalla. Unohdamme sen, että se mitä mieli haluaa on monesti ristiriidassa todellisuuden kanssa. En ole myöskään itse saanut ” apua” pään silityksestä, vaan niiltä ihanan rehellisiltä henkilöiltä jotka kannustavat minua katsomaan sinne minne en näe.

Koen toki edelleen suurta iloa saadessani ” auttaa” vapaasti , vaikka auttamisen muoto onkin muuttunut. Ilman pyrkimystä tuottaa kenellekään yhtään mitään.” Nollaa mieleni ja asenna sinne uusi ohjelma” tyylinen ohjaus ei vaan ole minua varten.Olen sen edessä täysin kykenemätön. Kuljen kanssasi, pidän hemmetti vaikka kädestäsi kiinni tai autan tökkimään paikkoihin joita mieli ei halua nähdä, mutta hitto vie sen enempää en voi, enkä halua voida. Enkö tällöin luulisi tietäväni todella mikä on toisen parhaaksi? Mielen sudenkuoppaan uppoava koittaa auttaa rajalliseten sääntöjen mukaan. Sydämen ansaan joutunut on liian kiinni lopputuloksesta eikä näin näe. Tahdon rajaama tahtoo vain hallinnan ja kontrollin tunnetta itselleen, vahvistaa omaa kaikki voipaisuuttaan. Been there, done that. Anteeksi.
Muutosprosesseihin sisältyy hyvin usein vastustelua, joka on luonnollinen osa mielen toimintaa. Jos auttaja tällöin säikähtää, ja alkaa miellyttämään autettavaa, ovat nyt molemmat egonsa pauloissa. Kieltämässä ja puolustamassa. Aito auttaminen perustuu rehellisyyteen. Tästä upea ystävä Aaro kirjoitti niin osuvasti ettei ole mitään lisättävää:http://hidastaelamaa.fi/2013/08/miehen-tie-rehellisyys-toisia-kohtaan/

Auttaja ei ole enää auttaja. Enemmänkin kanssakulkija. Ilman asetelmaa ” tiedän enemmän” tai ” osaan ratkaista tämän” . Katsotaan yhdessä, on vapaampi ja toimivampi tapa. Toki jokainen saa tehdä tyylillään. Henkilö joka motivoituu pääasiassa ulkoakäsin ei ehkä pidä tällaisesta tyylistä.On ihan ookoo odottaa vastauksia ulkopuoleltaan, mutta luultavasti joutuu ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan ettei heru. Hyväksyn tämän. En vain tiedä todellisuudessa yhtäkään henkilöä joka olisi kannettu onneen tai vapauteen. Pyykit on pestävä lopulta itse. Mikäs sen ihanampaa kuin saada polulleen niitä kanssakatsojia jotka eivät tuputa mitään tiettyä näkemystä, ” tämä on ainoa oikea tapa” tai sinun pitää oivaltaa tämä minun tavallani ideologiaansa.Luulenpa että jokainen on joskus hurahtanut tai innostunut jostain ja nähnyt maailman vain tiettyjen linssien läpi. Oppiminen monesti etenee näin. Hurahdus ja irtipäästö.Viimein.

Onko maailma parempi paikka jos kaikki ovat samanlaisia? Ei todellakaan. Miten niin herkästi herääkin tarve muuttaa maailmaa, muita juuri sellaiseksi kuin itse haluaa? Tämän kanssa saa olla tarkkana tehdessään ” opastus” työtä. Ettei koita viedä opastettavaa sinne minne oma mieli haluaa, ja juuri sillä tavalla taikka tahdilla kun itse haluaa. ” Kriisejä” monesti pelätään ja varotaan näkemättä niiden sisältämää lahjaa. Rehellisenä oleminen itselleen tuskin käy töyssyittä. Sen kohtaaminen miten on vältellyt, miten on kiertänyt ja selitellyt voi tuntua pahalle, mutta vain sen osan mielestä joka vielä uskoo oikeaan ja väärään. Kukaan ei tarvitse apua. Me ehkä tarvitsemme muistuttajia. Todellisuudessa se joka olet tietää aina itse, eikä se ole mistään erillään. Se ei ole edes tietoa, sillä ei ole tarvetta tietää.Jos yhteys ” alkulähteeseen” tai miksi sitä haluakaan kutsua on täysin poikki, voi olla että matkalla tarvitsee opetella mm. Ravitsemaan ja huoltamaan kehoa, näin avautuu mielikin monesti. Mielen avauduttua saattaakin aueta sitten jotain ihan muuta.ainoa sääntö taitaa olla se että ei ole mitään sääntöjä. Tervetuloa elämän ihanaan vapaa pudotukseen.

 

Inhimilliset ihmissuhteet

Ihmissuhteet teemana kaikissa kasvoissaan ovat pompsahdelleet vastaan niin sanotusti joka tuutista,että ehkä niistä voisi kirjoittaa sanaisen.

Eiköhän jokaisella ole kokemusta ihmissuhde draamoista ja peleistä. Eiköhän myös aikalailla jokainen ole joskus maalannut toisesta haavekuvia ja odottanut toisen jollain mystisellä tavalla tuottavan onnea ja helpotusta. Ehkä kaikki meistä ovat tarvinneet kokemuksia siitä mitä on ripustautua ja mitä on jos joku ripustautuu. Voi tietysti myös lähteä leikkimään ” en tarvitse ketään” peliä uhmakkaasti vaikka todellisuudessa haluaa vain välttää kipua eikä vaikkapa tämän vuoksi päästä ketään oikeasti lähelle. Esteenä lähelle päästämiselle voi olla sekin, että antaa itsestään ulospäin vain sellaista kuvaa kun odottaa toisen kaipaavan. Ei se ole läheisyyttä, se on teesekentelyä.Tätä ei jälleen kerran tarvitse ajatella soo soo sormipystyssä teeskentelynä, vaan enemmänkin hyvin yleisenä taipumuksena joillakin persoonilla välttää pelkoa hylätyksi tulemisesta.Ihmisillä on jokaisella omat selviytymisstrategiansa, niitä voisi verrata myös fyysisiin hätätila reagointeihin. Taistele, jähmety tai pakene. Ole siinä sitten läsnä tai tiedosta jos muinainen selviytymisvietti iskee kehiin  Näiden tiedostaminen vaikka jälkeenkin päin voi auttaa vapautumaan siitä että ns. seuraavalla kerralla ei tarvitsekkaan reagoida alkeellisten mallien mukaan kuin petoeläin.

Kulissit kunnossa suhde on myös hieno kokemus. Paperilla kaikki on hyvin ja perhepotrettikin on oikein edustava mutta miksi sisällä on tyhjää? No ehkä se elämä vain on tällaista? Tai ehkä kuitenkin saan tuon toisen jotenkin muuttumaan minun mieleni mukaiseksi? Ihmissuhteissa on pitkälti kyse suhtestamme itseemme.Ihmissuhteen molempien osapuolien halutessa olla rehellisiä (vaikka se sattuisi ja välillä se sattuukin, kuitenkaan tyrmäämättä tai hyökkäämättä) on suhde mitä ainutlaatuisin paikka kasvaa. Tai no joo, kuoria sekä avautua. Ja antaa toisen tehdä samoin. Yrittämättä pelastaa, muuttaa, tai mitään muutakaan.
Leikkimättä itse ” minä tiedän nämä jutut ja olen aina oikeassa peliä” vaan olemalla läsnä. Itselleen ja toiselle.

Uskaltamalla tunnistaa rajojaan ja toisen rajoja.Ja olla karkaamatta tai menemättä piiloon. Ja taas antaa toisen olla. Ketään ei tarvitse nostaa, voi istua vieressä.
Sekoittamatta itseään pelko pohjaisiin reaktioihin. Olla näyttelemättä ” kaikki on hyvin” jos oikeasti kokee jotain muuta. Myöntymällä huomaamaan milloin on itse aika katsoa peiliin.Hyväksyen nostaa peili toisen eteen.
Nähden että toinen ei ole hänestä luomasi tarina.
Uskaltaa katsoa kuoren taakse itseltäsi ja toiselta.
Ottaa vastaan kiitollisuudella paikat tiedostaa ja vapautua vanhoista ohjelmoinneistaan.
Uskallusta katsoa tuoreesti, sydän avoinna.

Vaikka olen ollut elämässäni lukuisissa ihmissuhteissa, koen että olen ensimmäistä kertaa saanut olla Ihminen suhteessa. En tarkoita vaan parisuhdetta, vaan ihan joka ainotta suhdetta.

Vanha viisaus sanoo että jos joku kertoo olevansa valaistunut, kysy hänen puolisoltaan ja läheisiltään  eikö olisi jo korkea aika unohtaa mielikuvat täydellisestä om mani padme hum olennosta ja muistaa että vaikka ihminen olisi millaisessa asemassa, hän on ihminen. Asema ei kerro siitä mitään.

En tiedä loppuuko ihmisyyteen liittyvät kommervenkit koskaan täysin, mutta koen että niiden katsontakulma voi muuttua täysin. Ne on lahja, ne on siunaus. Tai sitten voi muuttaa tietysti vuorille ulvomaan täyden kuun aikaan ja sekin on ihan ok.

Kiitos ihanat ihmiset elämässä! Kiitos erityisesti ne, jotka ovat laittaneet tämän hahmon venymään ja ratkeamaan liitoksistaan. Kiitos pelikaverit, elämä on hiton lyhyt joten fuck sake eiköhän ole aika lakata suojelemasta pelkojaan ja antautua elämään. Kyllä se välillä sattuu, voi voi <3

 

Leijonia ja lampaita

 

Joskus on tilanteita, joissa huomaa että mieli on vähän hämillään. Saattaa havahtua aiempaa useammin siihen että on ollut ajatuksissaan, mieli on jotenkin aktiivisempi. Ihan kuin alitajunnassa kiehuisi ja kuohuisi jotain, joka ei ole vielä näkyvillä mutta sieltä se jo vähän kuin ilmoittelee itsestään. Huomaan tällaiset vaiheet itselläni myös unista. Unien tunnelma on tukkoinen. Näen monesti silloin unta, jossa olen loukussa pelissä enkä pääse sieltä ulos. Etsin ulospääsy reittiä, mutta en vaan löydä. Olen jumissa jossain hemmetin videopeli maailmassa, eikä voi muuta kuin hyväksyä että jumissa ollaan. Ja sitten herään unesta enkä ollutkaan oikeasti missään jumissa 

Elämä huolehtii siitä että tuo asia voi nousta päivän valossa ( päiväunessa) tarkasteluun. Elämä ei aina nosta asiaa esille sillä tavalla ihqusti kivasti pehmeesti, vaikka joskus se kyllä saattaa niinkin tehdä. On meidän valintamme uskallammeko katsoa peiliin, uskallammeko kohdata nekin asiat joita mieli hanakasti puolustelee ja haluaa pitää poissa näkyvisti. Mieli on todellakin nerokas puolustusjärjestelmä. Voin huomata että juuri silloinkuin mieli on täynnä ajatuksiaan ja analysointiaan, se koittaa puolustella sitä että kohtaisin todella elämän. Haavoittuvaisena, avoinna, tietämättömänä. Mutta koska mieli myös rakastaa tietää ja hallita (se luo sille turvallisuuden tunnetta) se vetää hämilleen menessään kylmän kuoren yllensä joka tuo kuvitteellista suojaa. Kuinka avoin uskallan olla elämälle? Uskallanko olla väärässä? Uskallanko katsoa sinne , minne en haluaisi katsoa? Jälleen kerran vanha viisaus se mitä emme tiedosta hallitsee meitä herkästi jollain tapaa. Elämä on suotuisa meille sen suhteen, että se tarjoaa jatkuvasti mahdollisuuksia, ihmisiä, tilanteita ja tapahtumia nähdä missä vielä ollemme kiinni.
Otammeko nämä vastaan haasteina vai lahjoina, on meidän valintamme. Asiat voivat tulla myös vastaan neutraaleina, ” ai tällästäkin roolia olin vetänyt” tyylisenä. Ihminen haluaa olla rakastettu, se on luonnollinen halu. Olen koittanut kieltää tätä halua itseltäni, olen nähnyt sen pahana ja jopa vammauttavana. Olen nähnyt sen uhkana vapaudelle. Samalla olen kuitenkin sitä halunnut, rehellisesti. On paradoksi että halu olla hyväksytty ja rakastettu voi pitää meidät unessa, mutta ei sen kieltäminenkään meitä vapauta. Jos etsimme rakkautta ja hyväksyntää aina ulkopuolelta, olemme loputtomassa kehässä. Tuntuu hurjalta kirjoittaa tämä, mutta entä jos kerrankin hyväksyisimme sen kokemuksen että olemme riittämättömiä. Voisiko olla, että juuri se vapauttaisi meidät näkemään että se on enemmän kuin ok. Voisiko olla että aito, syvältä kumpuava arvostus nousee juuri silloin, kun ei enää yritä keinolla millä hyvänsä riittää?
Antaisi itsensä olla. Kun itseensä ei kiinnitä suuntaan tai toiseen niin julmetusti huomiota, voi kokea elämää ihan toisella tavalla. Vapaus ei ole käsitykseni mukaan sitä , että mikään ei enää saa koskettaa koska ollaan niin helv*tin vapaita ja egottomia  Enemmänkin sitä että ei vastustele sitäkään että joskus koskee. Sitten voi olla että jossain vaiheessa huomaa että kappas kun ei olekkaan koskenut pitkään aikaan, kun ei vain ole mielessään tehnyt asioista draamaa. Se ei tarkoita ettemme koskaan enää saisi kolhuja. Se on halukkuutta ja suostumista jopa kolhiintua , jos se on tarpeen. Meillä jokaisella on oma ainutlaatuinen kokemuksemme, jonkalaista toista identtistä ole. Kyse ei ole siitä että meidän pitäisi todistella toisillemme että he ovat väärässä ja minä oikeassa.Kun todella ymmärtää että kokemukset ovat ohikiitäviä, muuttuvaisia, riippuvaisia lukuisista tekijöistä jaksammeko ottaa kokemuksia niin kovin vakavissamme? Ja juuri siksi että niitä ei ota niin kovin vakavasti, niitä voikin todella avautua kokemaan. Koska minulla on nyt tuo teekuppi, nautin siitä nyt. Kohta sitä ei ole ja on taas jotain muuta.

leijona.jpg

Vähän leijonan asennetta by Osho:

Unless you drop your personality you will not be able to find your individuality. Individuality is given by existence; personality is imposed by the society. Personality is social convenience. 

Society cannot tolerate individuality, because individuality will not follow like a sheep. Individuality has the quality of the lion; the lion moves alone. The sheep are always in the crowd, hoping that being in the crowd will feel cozy. Being in the crowd one feels more protected, secure. If somebody attacks, there is every possibility in a crowd to save yourself. But alone? – only the lions move alone. 

And every one of you is born a lion, but the society goes on conditioning you, programming your mind as a sheep. It gives you a personality, a cozy personality, nice, very convenient, very obedient. Society wants slaves, not people who are absolutely dedicated to freedom. Society wants slaves because all the vested interests want obedience.

This recalls an old Zen story, about a lion who was brought up by sheep and who thought he was a sheep until an old lion captured him and took him to a pond, where he showed him his own reflection. Many of us are like this lion – the image we have of ourselves comes not from our own direct experience but from the opinions of others. A “personality” imposed from the outside replaces the individuality that could have grown from within. We become just another sheep in the herd, unable to move freely and unconscious of our own true identity. 

It’s time to take a look at your own reflection in the pond, and make a move to break out of whatever you have been conditioned by others to believe about yourself.

p.s. Kiitos taas elämä, joka tökkii ja laittaa vasten seinää <3

Yksinkertaista

Laittelen sillon tällöin lyhyempiä pätkiä ( tai no kaipa nekin venähtävät vähän pidemmiksi pätkiksi) Facebook sivuille, jos haluat seurata niitä käy tykkäämässä täällä: https://www.facebook.com/HenkinenHyvinvointi

Maailman yksinkertaisinta sanoa:

Hyväksy Kaikki.

Käytännössä ja elävässä elämässä vaatii hieman harjoittelua, rehellisyyttä itselleen ja rohkeutta katsoa todella mitä vastustelee tai vielä välttelee.

Kaiken hyväksyminen ei tarkoita kynnysmatoksi ryhtymistä, kenenkään miellyttämistä, paikalleen jämähtämistä tai kylmyyttä. Mieli pelaa pleasure/pain peliään loputtomiin ja syöttää päähämme erilaisia kuvia ja tarinoita siitä millaisia meidän tulisi olla/minkälainen jonkun muun pitäisi olla/ mitä pitää välttää ja niin edelleen. Me emme ole yksikään mielen luoma kuva tai tarina.

Kaiken hyväksyntä tarkoittaa kuitenkin myös tarinan, egon ja persoonankin hyväksymistä. Ei vain oman perseen hyväksymistä, vaan jokaisen muunkin. Tarve muuttaa MITÄÄN alkaa haihtua. Kaikki on ja saa olla, voi mikä rakkaus. Voi miten täydellinen peli!

Itse esimerkiksi olen kokenut olevani täysin riittämätön. Riittämättömyyden tuska on ollut sydäntä riipivä. Mitä mieli tekee? No tietenkin koittaa olla riittävä. Mutta ei se koskaan riittänyt, kuin korkeintaan hetkeksi. Sama riittämättömyys jota pakoilin ties millä suorittamisella, väkisin yrittämällä ja kehittämällä itseäni se siellä sisällä huuteli.Koitin pitää tuota kamalaa tunnetta poissa ties millä konteilla, ja uskotella itselleni olevani riittävä. Kunnes päätin hyväksyä täysin riittämättömyyden.Tottakai Eevi on riittämätön! Ilman angstia, ilman pelkoa, ilman negatiivista latausta. Vaan vapaasti. Eeviksi kutsumani kuva itsestäni ei ole todellinen, se ei voi ikinä riittää, ja kaikki sen yritykset olla riittävä ovat vain vahvistaneet sen totaalista kykenemättömyyttä hallita mitään. Mikä vapaus. Keskellä riitämättömyyttä, kaikki Riittää. On vain rakkaus ja lempeys sitäkin vikisevää ääntä kohtaan joka välillä koittaa kolkutella ovelle ” Muistatko minut? Etkö vielä voisi uskoa minuun ?”. Tuo ääni ei ole paha, siitäkään ei tarvitse päästä eroon.Pelolla ja vastustelulla vain kerromme mille tahansa asialle että sillä olisi jotain merkitystä. Sillä ei ole <3

 

Jokapäiväinen morsiammemme

 Tuli viikonloppuna vastaan polttareita viettävä tuleva morsian, joka kyseli elämänohjeita vastaantulijoilta, kirjoittaen niitä ylös kauniiseen valkoiseen vihkoonsa.Ensimmäinen ajatus mikä päähän pälkähti oli että älä nyt hemmetti muilta kysy ohjeita, vaan luota itseesi! Mutta vastasin kuitenkin jotain. On jotenkin hemmetin helppoa jos tosiaan luottaa ( tai enemmänkin voisi sanoa että tietää) että kaikki on aina juuri niinkuin kuuluukin olla. Elämä kantaa kyllä. Ei aina ehkä sillä tavalla mitä mieli haluaisi, mutta se kantaa kyllä. Menimme itseasiassa mieheni kanssa vuosi sitten naimisiin, ja päätimme leikkimielisesti yhdessä että jokainen päivä meillä on mahdollisuus rakastua toisiimme uudelleen. Ei käy muuten elämä tylsäksi 

Me ollaan jokainen omalla polullamme juuri siinä missä nyt kuuluukin. Jos siellä polulla on jotain jonka mieli kokee haasteeksi, se on luultavasti joku asia joka on nyt koettava. Se on kaunis mahdollisuus. Sydämessä voi olla rauha vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Jos se ei siellä ole, sitä on turha teeskennellä. Sen sijaan voi kokea vapaasti ja REHELLISESTI sen mitä kokee. On rohkeaa, vapauttavaa ja kaunista tarkastella niitä omia ” kipeimpiä” kohtia lämmöllä. Ahaa, nyt tuo kokee mustasukkaisuutta! Okei, nyt tuo hahmo tuntee tarvetta selitellä! Jaahas, nyt hän näköjään häpeää.Sinä et ole tuo hahmo. Yhdestäkään tunteesta ei tarvitse päästä eroon. Riittää, että todistat. Tee se neutraalisti, syyllistämättä tai arvostelematta. Se ei ole aina helpointa, mutta senkin voi hyväksyä että se mielen osa , joka et ole kokee sen vaikeaksi. Anna sitten vaan olla vaikeata, kerrankin täysillä!

Monet meistä on kerenneet keräämään melkoisen määrän ” tunnekuonaa” – jos emme ole kokeneet tunteita täysin. Siinä vaiheessa, kun ei enää halua kerryttää sisälleen mitään eikä kieltää mitään, voi vanhat kuonat alkaa kuin puhdistua. Samalla tavalla kun ravinnon suhteen. Jos sitä syö vuosia ” tukkivaa” ruokaa, kun ruokavalio puhdistuu pääsee kehoon kertyneet kuonat liikkeelle. Näin myös mielen ja tunteiden detoxin suhteen. Sitä ei tarvitse säikähtää, jos näin käy. Polkuja on niin monia. Uskalla vain kokea ne tunteet pois. Itselleni tähän on toiminut oikein hyvin vain se että kiitän tunteesta, totean ehkä että nyt saat kerrankin tulla täysin ja koen sinut pois. Sitten vain tunnustelen miten tunne jyllää hetken kehossa ja katoaa usein varsin nopeasti, kun en ala ajattelemaan siitä mitään sen kummempaa. Nyt ihan viimeaikoina on löytynyt ihan ikiaikasia tunteita ja muistoja jotka on nyt saanut kokea ja muuttaa niissä olleen energian. Tai antaa sen energian muuntua läpikatsomisen kautta. Ja kaikkialla näen vain itseäni! Alitajunta tallentaa jokaisen kokemamme asian. Se muistaa niin paljon enemmän kuin tietonen mieli kykenee edes rekisteröimään. Kuinka vapauttavaa on ollut palata juurille, viimeinkin kokea hämmennystä aiemmin aiheuttaneita olotiloja. Löytyi mm. uskomuksia siitä että ” minun pitää välttää konflikteja” , ” en ole toivottu tähän maailmaan”, ” en saa aiheuttaa kenellekään vaivaa” ja ”minun pitää olla kontrollissa”. Näitä ei tarvitse muuttaa, ne vain yksinkertaisesti muuntuvat rakkauden valossa. Ei voi tietää ennenkuin tietää. Että ei ole paljookaan tiedettävää 

Lähti näemmä teksti vähän harhailemaan.Sellaista se elämäkin välillä on. Kaikki ei mene aina niin järjestelmällisesti kuin mieli haluaisi. Nytkin mielen jäänteet höpisee että ethän sä voi tollasta julkasta, eihän tosta saa kukaan mitään selvää. Sitä mielen höpinää voi kuitenkin seurata vierestä ja vaikka tehdä sen kanssa sovun paiskaamalla kättä päälle. Minkäs ihmeen takia sitä jaksaisi enää ajatuksia pelätä?

Tässä kuitenkin ne ” ohjeet” joita tuolle tulevalle morsmaikulle siinä hetkessä suolsin:

Rakastu siihen kumppaniisi ( voit lukea tämän myös omana itsenäsi) joka päivä ja hetki uudelleen. Vertaamatta menneeseen, ripustautumatta omiin ” tuon pitäisi olla tuollainen” ajatuksiin. Katso ja koe rakkaus joka päivä tuoreena.

Vieläkin tärkeämpi, älä usko minun tai kenenkään muun ohjeita , vaan kysy rohkeasti siltä sydämeltä jonka rakkaus on rajaton. Ja uskalla luottaa siihen. Se ei arvota tai tuomitse, kanna kaunaa , syyllistä ,ei alistu, puolustele tai hyökkää. Ole rehellinen itsellesi.Uskalla elää sinun näköistä elämää, joka on ilon ja aitouden siivittämä.

 

Sattuipas niin että sattui

Sattuipas tosiaan eilen  tilanne jossa todella koin taantuvani varmaan 3-vuotiaan ajattelun tasolle  Olisi tietysti varmaan egolle edukasta kertoa aina vaan niistä ihanista onnen hetkistä, mutta kerrotaan tällä kertaa vaihteeksi siitä kuinka “vastoinkäyminen” tuli nähtyä ihan uudessa valossa. Todellisuudessa ei ole olemassakaan mitään vastoinkäymisiä tai epäonnistumisia, ainoastaan mieli voi tehdä asioista vaikean tai raskaan oloisia.

Olin eilen siis tilanne jossa kohtasin ( mielessäni) epäoikeudenmukaisuutta , törkeää kohtelua ja alistamista. Yksityiskohtia on turha vatvoa sen enempää, sanotaan vaan että tilanteeseen liittyy muita ihmisiä, joita olisi kovin helppo ruveta syyttelemään. Minulle isoja oppiläksyjä on ollut omien rajojen vetäminen ja puolien pitäminen. Tässä sitä koeteltiin taas mukavasti  Jossain kohdin tuota tilannetta huomasin ikivanhojen puolustusjärjestelmien ankkuroituneen päälle. Sisäiset reaktioit olivat haavoittuneen peuran tasoa. Vauhkoa ja epävakaata. Tässä tilanteessa tajusin ulkoistaa kokemuksen. Hyppäsin katsomaan tilannetta mielessäni kuin kärpänen katossa. Sen jälkeen hyppäsin katsomaan tilannetta avaruudesta käsin. Se alkoi näyttää jo täysin järjettömältä. Oli mielenkiintoista seurata miten vain muutamaa ” nappia painamalla” toinen henkilö käynnisti minussa melkoisen sisäisen turbulenssin. Paitsi että ei. Tuo toinen henkilö ei tehnyt mitään. Vain ajatukseni tilanteesta (jotka perustuivat muistoihin ja menneeseen) saivat tuon reaktion aikaan. Tiedostin tätä jo tuossa kyseisessä tilanteessa ja aloin mielessäni lähettämään tuolle henkilölle rakkautta ja anteeksiantoa. Jos tämä kerta tapahtuu, niin tässä just minun kuuluu nyt olla, ajattelin.

Kun tilanne oli ohi laitoin miehelleni tekstarin jossa oli varmaan kaikki tietämäni kirosanat. Päätin että istun ulkona niin pitkään kun tarvitsee ja vain kohtaan sen ristiriitaisen myllärryksen jota koin. Ja kappas vaan, kun ei enää pelkää tunteita tai ajatuksia niillä ei ole kovin paljon voimaa. Kysyin mielessä ” mikä on tämän tunteen takana”. Ensin tuli pettymys. Sitten tuli häpeä. Sitten tuli epäonnistuminen. Sieltä tuli liuta ja rimssu tavaraa, jolla ei ole mitään todellisuus pohjaa ilman ajatusten ja käsitysten antamaa tarinaa.Ja lopulta löytyi taas se mikä on egon pahimpia pelkoja, kuolema ja yksinjääminen. Ok. Adios grandes  Mielen tuotoksissa ei kertakaikkiaan ole mitään järkeä. Totesin taas, että jos uskon noihin tarinoihin mitä tapahtuu. Jos en lähde ajatusten vietäväksi olen vapaa. Sanoin myös mielessäni että nyt kaikki ne tunteet edellämainituista asioista joita on pidetty ja varastoiduttu saa tulla ulos, en pelkää tunteita. Kas vaan miten tuntui kuin 10kiloa olisi lähtenyt harteilta. Ja koska ulkoinen maailma näyttää sitä sisäistä, tajusin että minulla oli paljon anteeksi annettavaa itselleni näihin teemoihin liittyen. Minä olen joskus ollut se vastapuoli. Olen pahoillani, Anteeksi ja Kiitos.

Enää en saa irti minkäänlaista tunnetta tilannetta tai siihen liittyviä henkilöitä kohtaan. Se on vaan niin läpinäkyvä nyt. Se on nyt kaunis. Se oli lahja.

 

Juokse Juokse!

… Tai mitä jos irroitat ja luotat?  Eihän se voi olla niin helppoa, vastustelee mieli. Se , joka on pelokas. Se joka ei ole paha, se ei ole edes todellinen. Se on kuin uhmaikäinen joka kiukulla katsoo kuinka paljon sitä todella rakastetaan.

Juokse, juokse! Kiiruhda, hop hop! Huutaa mieli. Suunnittele, visioi, kontrolloi. Saa aikaan! Luo uutta. Nyt nyt, hop hop.Syke nousee, sydän pampattaa. Into on kova, mutta sydän huomaa sen olevan hiukan liian kova. Täysin jäsentymätön, liikaa kaasua pohjassa. Kyyti on huteraa ja kenguru bensaista. Silti kaasu jalkaa painaisi.

Sydän huutaa että hiljennä. Luota. Pysähdy! PYSÄHDY. Ei lähdetä tälle kierrokselle enää. Innostus ja visiointi on ihanaa, mutta silloin kun se lähtee rauhasta. Vaikka on vain tämä hetki, tämä voi nyt odottaa. Voi tunnistaa mielen jo niin tutuiksi käyneet merkit: innostuksen ja unelmien kautta viedä taas uneen, joka vie tästä hetkestä ja rauhasta pois. Mielen täytyy koittaa tehdä, sillä on kiire. Se on kiinni lopputuloksessa. Se odottaa palkinnoksi iloa – sitten joskus.

Kun sydän on asialla, ei ole aikaa. Se lakkaa olemasta. Elämä alkaa näyttämään merkkejä siitä, että jokin suurempi tuntuu suojelevan kaikkea. Kaikki tapahtuu helpommin, kevyemmin ja värikkäämmin kuin mieli olisi osannut edes suunnitella. Energia joka kiristää ja rajoittaa jää pois. Energia joka nostattaa vahvistuu. Ihmsiä, tilaisuuksia ja ” sattumia” alkaa pompsahdella kuin sieniä sateella.

Luotan ja päästän taas kerran irti. Muistan että elämä liikkuu usein sykleissä. Mieli haluaa kovempaa ja enemmän, vaikka sydän tietää että nyt on aika istahtaa kivelle ja katsella joutsenia. Miten ne ovatkaan virrassa. Niillä on aika kaikkea tarpeeksi. Kuten meillä muillakin. Vain pelko ja ajatukset voivat saada uskomaan että olisi jotenkin ” väärässä” paikassa. Huomaan että muutokset puskevat usein pienen tai joskus aivan jäätävän turhautumisen kanssa. Mihin olinkaan taas kerennyt tottua ja rantautua? On silloin kysyttävä. Vain menneisyys ja sen kiinnikkeet pitävät kiinni. Vain ajatukset ja kuvitelmat siitä mitä pitäisi olla. On ollut hassu tapa vähetellä ja suorastaan hävetä joitain aiempia vaiheita omalla polulla. Niistä kasvaa usein irti kasvukipujen kanssa. Lähtee lentoon pesästä, vaikkei siivet ihan vielä kanna. Ei tiedä , mitä on todella lentää. Tietää, ettei voi oppia lentämään askel kerrallaan tai suunnitellusti. Se vaan tapahtuu. Ja ne siivet kantaa.

Jos saisin tänään vain yhden sanan, se olisi LUOTTAMUS.

Kiitos <3

 

Takki auki!

Jossain blogin alkumetreillä kirjoitin tarpeesta olla rehellinen. Useamman vuoden olen enempi ja vähempi tutkiskellut melko laajasti elämää ja mieltä – ja sitä mistä ihmeessä tässä kaikessa mahtaa oikein olla kysymys. Mukaan on mahtunut NLP:n ohella ayurvedaa, theta healingia, sekä monen moista muuta henkistä “oppia” . Voi pojat, enpä olisi uskonut kymmenen vuotta sitten, mitä kaikkea sitä on saanut oppia ja miten monta asiaa on saanut havaita harhaksi. Nimerkillä, “se joka luuli joskus olevansa skeptikko” ja “uskon vain mitä näen”.   Ja taas  jälleen kerran sitä palaa sen äärelle, ettei sitä tosiaan taida olla mitään joka on 100% totta.

Varsinkaan se mitä näkee  Ihan koko tätä elämäksi kutsumaamme elokuvaa / pelikenttää myöten, hörhöyksine päivineen. Olen jännittänyt siitä puhumista tai siis pieni egoseni on sitä jännittänyt. Se on raukka niin kiinni käsityksissään, velvollisuuksissaan ja “tärkeässä” roolissaan. Hymy sille.

Monta kertaa sitä on luullut tajuavansa jotain, kohta taas huomatakseen, että ei se hitsi vie niin ollutkaan. Parempi olla yrittämättä luoda mitään kaavoja tai syy-seuraus -suhteita oivalluksistaan. Ja silti mieli pyrkii tekemään niin  Kun näkee, ja todella tuntee mielen vain harhaksi, kaikki muuttuu tai ainakin alkaa muuttua. Toisaalta mikään ei muutu. Elämä jatkaa kulkuaan ihan niinkuin se on aina ennenkin tehnyt: leikkisänä, arvaamattomana, vapaana ja käsittämättömän ihmeellisenä. Välillä sitä on “ytimessä” pidempään, ja sitten sitä humpsahtaa egon höpinään ja pelkoon mukaan. Voi jumaleissön mikä määrä noita ojia ja uusia harhoja onkaan tullut koluttua läpi tällä matkalla. Silti juuri niissä on pitänyt käydä.

Haastavimpina ehkä olen kokenut todella elämälle antautumisen ja siihen luottamisen. Pysähtyminen ja kuvitellusta kontrollista irroittaminen on joskus tuntunut mahdottomalta. Ystävääni lainatakseni “mieli tekee kaikki kepuli konstit ennenkuin irroittaa”. Jep. Todellakin koettu. Pelko, häpeä, epävarmuus, velvollisuuden tunne ovat olleet riittämättömyyden kanssa tuttuja vierailijoita, joita egon äänet on koittanut pamputtaa. Vastaavasti se on koittanut myös paremmuutta ja huonommuutta, oikeaa ja väärää, tavoittelua ja “tietämistä”. Kaikkensa se tekee, mutta mikään todellinen ei kuitenkaan kestä rakkauden/ olemisen/läsnäolon valoa ja voimaa. Sen ei tarvitse olla kuin yksi askel ajatteluun samaistumisen ansasta, kun on jo vapaa. Se on helppoa, jollei mieli tee siitä vaikeaa. Ja silti tätä purettavaa ja ihmeteltävää on riittänyt – ja varmaan riittää vielä eteenkin päin. Kun on todella, todella rehellinen ja avoin, sitä on enää hankala huijata itseään. Mielen kimurantit tarinat ovat saaneet purkautua, välillä sellaisten kasvukipujen kanssa, että ymmärrän hyvin kuvauksen “eihän tästä voi selvitä hengissä!” . Eikä voikaan. Se saa kuolla pois, se joka ei ole totta- ja johon silti aina välillä höpsösti on uskonut.

Koin välillä ristiriitaa mm. NLP:n ja muiden mielenhallintakeinojen kouluttamisesta, sillä sehän on juuri sitä “unen optimoimista”. Ego koitti vähän kuin puukottaa selkään yhtä itsellenikin tärkeää työkalua ja oivalluspakkia. Se piti sitä tarpeettomana. Rehellisesti sanottuna, en voi tietää olisinko ilman tiettyjä NLP:n oppeja voinut edes ymmärtää hölkäsen pöläystä kaiken illuusiosta. Tuskin. Se on ollut erityisen rakas ja tärkeä mielen “käyttöopas”, josta voi olla korvaamattoman paljon hyötyä silloin jos mieli koittaa ottaa vallan. Lisäksi kun tätä unta ja elokuvaa kerran eletään, niin mikseipä siitä voisi tehdä hauskempaa, onnellisempaa ja iloa tuottavampaa mielen keinoin myös! Jos olemme saaneet tämän elämän, miksipä tehdä siis mitään muuta kuin elää sitä.

Olen kiitollinen siitä pursuavasta ilosta jota koen taas ristiriitojen nähtyä harhaksi, voidessani kertoa niistä asioista joita olen itse havainnut hyväksi mielen suhteen, kuin myös siitä vapautumisen suhteen. Jokaisella meillä on se oma polkumme, joista yksikään askel ei rakkaudesta käsin voi olla väärä. Uskalla kuunnella sitä ominta “johdatustasi” tai intuitiotasi. Turha koittaa talloa muiden jo kulkemia polkuja, vaikka ne ovatkin heille ehkä toimineet. Turha myöskään arvostella muiden matkaa, se on heidän. Joskus on parempi antaa hetken kirjojen ja metodien olla, ja keksittyä kuuntelemaan sitä omaa sisäistä geniustaan. Silloin roolia ja pakenemista ei enää tarvita. Voi täysin vapaasti, selittelemättä ja virraten olla se aidoin itsensä, yhtä kaiken kanssa tässä elämän pelissä. Herää aamulla ja katso mitä tänään tapahtuu!

Rakasta kaikkea ( ai anna anteeksi ja hyväksy)  ja tee tai ole tekemättä ROHKEASTI sitä mikä tuntuu kussakin hetkessä tuottavan eniten rehellistä iloa, riippumatta lopputuloksesta taikka menneestä  sekä tulevasta. Jos mieli ei kykene rentoutumaan, hölisee vastaan, selittelee, hyökkää tai puolustelee niin suosittelen lämmöllä mielen toimintaan ja hallinta keinoihin tutustumista, luontaisestikin sinulle parhaiten resonoivalla tavalla.

“Beyond mind, there is an awareness that is intrinsic, that is not given to you by the outside, and is not an idea — and there is no experiment up to now that has found any center in the brain which corresponds to awareness. The whole work of meditation is to make you aware of all that is “mind” and disidentify yourself from it. That very separation is the greatest revolution that can happen to man.
Now you can do and act on only that which makes you more joyous, fulfills you, gives you contentment, makes your life a work of art, a beauty. But this is possible only if the master in you is awake. Right now the master is fast asleep. And the mind, the servant, is playing the role of master. And the servant is created by the outside world, it follows the outside world and its laws.
Once your awareness becomes a flame, it burns up the whole slavery that the mind has created. There is no blissfulness more precious than freedom, than being a master of your own destiny.

The Master in Zen is not a master over others, but a master of himself –and this self-mastery is reflected in his every gesture and his every word. He is not a teacher with a doctrine to impart, nor a supernatural messenger with a direct line to God, but simply one who has become a living example of the highest potential that lies within each and every human being. In the eyes of the Master, a disciple finds his own truth reflected. In the silence of the Master’s presence, the disciple can fall more easily into the silence of his own being. The community of seekers that arises around a Master becomes an energy field that supports each unique individual in finding his or her own inner light. Once that light is found, the disciple comes to understand that the outer Master was just a catalyst, a device to provoke the awakening of the inner.” -OSHO

 

Just Ny

Elämään voi todella rakastua joka hetki uudelleen, kun kaikkea katsoo tuorein silmin ja tuomitsematta, vertaamatta mihinkään menneeseen taikka käsityksiin siitä miten ” asioiden pitäisi olla”. Olemisen hyväksyvä rauha on sinulla matkassasi ihan koko ajan. Mieli ja sen ehdollistumat voi olla kovin tiukassa, mutta voit seurata sitäkin tarkkailijan asemasta, arvostelematta. Tai sitten vain annat olla ja nautit kyydistä Kokeile tänään nähdä “vanhat tutut” ihmiset ilman käsitteitä tai ennakko oletuksia. Ennen kaikkea itsesi. Sinä olet taas uusi.