Turvallisuuden tunteesta

Turvallisuudentunne on yksi tärkeimmistä tunteistamme. Turvattomuus, oli se sitten fyysistä tai emotionaalista koskee. Repii sydäntä auki, nostaa epävarmuutta.

Jokaisella meistä on myös omat konstinsa etsiä turvaa, joskus ihan näennäisesti järjettömillä keinoilla. Näin ainakin itsellä, se miten haen turvaa ei välttämättä kestä tarkempaa katselua. 

Uskon että on hyvä sopivassa suhteessa kyseenalaistaa omia turvanhakukeinojaan. Se on pelottavaa ja nostaa esiin hetkeksi pelkoa, epävarmuutta...
Mutta se myös vapauttaa näkemään että ei ehkä tarvitsekaan.
Ei ehkä tarvitsekaan joogata joka aamu ollakseen ok. Ei ehkä tarvitse rikastua ollakseen on. 
Ei ehkä tarvitse olla tietyssä rasvaprosentissa. Olen ihan ok vaikka olenkin väsynyt. 
Olen ihan ok vaikka söinkin pizzan. Olen ihan ok vaikka olenkin sairaslomalla. 
Olen ihan ok vaikka en tiedäkkään mitä tehdä. Olen ihan ok. Olen ihminen.

Sitten on myös sellaista turvattomuutta, johon kannustan puuttumaan. 
Ihmissuhteissa epäluottamus, valehtelu, pelien pelaaminen, epäkunnioitus, puhumattakaan henkisestä väkivallasta.

Liian usein törmää ihmisiin ja törmään itsessäni yrityksiin hyväksyä jotain jota ei tarvitsisi katsoa sormien läpi. Liian usein uskon silloin tarinoihini ”Mutta ei toista voi tuomita” ”Ei ole reilua vaatia”
”Jos pyydän häntä lopettamaan hän kuitenkin…” ”Jos puhun tästä hän kuitenkin….” ”Kyllä se varmaan siitä”. Tilanteen myöntäminen pelottaa. Mutta samalla se vapauttaa. 

Jos energia ei kulu enää todellisten tunteiden kieltämiseen tai tilanteen torjumiseen, energia voi vapautua tilanteen eheytymiseen, siitä oppimiseen. Mitä tilanne opettaa minulle on ehkä eriasia mitä se opettaa sinulle. Emme ehkä kaikista toiveistani huolimatta päädy ihanaan yhteisymmärrykseen. 

Joskus askel kohti sisäistä turvaa kulkee turvattomuuden läpi. 

F*cking scary, mutta kannattaa. Siitä oikeasti pääsee läpi.

Erottelukykyä

Kukapa tykkäisi tulla arvostelluksi tai ilkeilyn kohteeksi. Tietysti järjellä tiedämme että ”ei pidä välittää” mutta kun itse vuorollamme osumme arvostelun kohteeksi, harva meistä todella on niin Buddha että missään ei värähtäisi. Joskus meille opetetaan itsemme hyväksymistä mitä haastavimmilla tavoilla ja se saattaa kysyä meiltä munaa vetää rajaamme. 

Hirmuisen helposti tekisi mieli puolustautua, hyökätä takaisin tai sitten yritämme ostaa arvostelijalta hyväksyntää hylkäämällä itseämme, usein heikoin lopputuloksin. 

Koska olemme ihmisiä, ihan takuulla jokaisesta löytyy jotain mistä voi arvostella. 
Ja siis asialliselle palautteelle ja itsereflektiolle on aina tilaa, ja monen meistä on hyvä harjoitella ottamaan sitä vastaan. Mutta usein me itse olemme hyvin tietoisia kipeistä kohdistamme, ja inhimillisyyksistämme, niistä kohdista joidenka kanssa olemme epävarmoja ja haemme paikkaamme. Kyllä, jokaisessa meissä on arvosteltavaa. Minä en ole kaikista pikkutarkoin. Olen erityisen taitava kirjoitusvirheissä. Saatan joskus innostuksissani puhua liikaa. Saatan vahingossa sanoa jotain joka on omasta mielestäni hauskaa mutta ei olekkaan muiden mielestä. En aina osaa ilmaista mitä todella tarkoitan. Minussa on paljon arvosteltavaa. 

Ehkä haasteeni onkin hyväksyä itseni kaikesta siitä huolimatta, tekemättä siitä oikeutusta. Se mitä kieltää on vaikea kehittää. Siinä missä tiedän ja tunnustan olevani hauraalla, minulla on mahdollisuus olla itselleni paremmin läsnä ja sitä kautta kasvaa. 

Ehkäpä meillä on joka päivä harjoiteltava tässäkin erottelukykyä:

Milloin ilmaista ja MITEN?Ja onko se tarpeellista todella? 
(Huom! Joskus on todellakin tarpeen avata suu, mutta senkin voi 90% ajasta tehdä napakasti olematta ilkeä)
Mitä itse saan arvostelusta? Tekeekö se minulle paremman olon itsestäni?
Miksi juuri minua kiinnostaa tämän toisen henkilön heikkoudet? Mikä niissä osuu minuun? Kenestä ne ehkä muistuttavat?
Miltä minusta tuntuu kun minua arvostellaan?
Osaanko erottaa mikä on asiallista palautetta toiminnastani siitä mikä on ilkeilyä?
Saanko myös olla itse itseni tukena ja voida sallia sen että se kirvelee hetken?
Saanko myös harjoitella erottelukykyä milloin palaute tulee kuunnella ja milloin voi kieltäytyä kuuntelemasta enempää. 

Me ihmiset olemme aina peilejä toisillemme. Joku peilaa minulle kohtia joissa olen itsekkin epävarma, joku peilaa minulle mahdollisuutta arvostaa omaa tilaani, joku jotain muuta. Näen aina itseni, lopulta.


Todistus

Mitä jos ei tarvitsi yrittää todistella Kenellekkään mitään? Ei omaa riittävyyttään, viisauttaan, ymmärrystään, ihanuuttaan, luotettavuuttaan, seksikkyyttään, "hyvää äitiyttään" , rakastavaa puolisoa, luotettavaa ystävää, ammattitaitoaan, jatkaa listaa jollain muulla kolahtavalla. Mitä jos vaan tosiaan olisi. Just show up as you. 

Taas sain muistaa sen hassun helpottavan paradoksin, että en voi ikinä riittää, tulen olemaan ihminen. Jota joskus jännittää, jolla on huono hetki, joka reagoi, joka kompuroi, joka sylkee sammakon väärässä kohdassa, jonka on katsottava peiliin, joka ei ikinä voi tietää tarpeeksi, jota väsyttää, joka kaipaa huomiota... Vaikka se miten yrittäisi ja puskisi. Se on ihana, virheellinen, täydellinen, erehtyväinen, viaton...ihminen. Ja se juuri riittää.  

Onko elämässäsi joku asia jo ja suhteen olet ehkä huomaamattasi koittanut todistella jollekkin (ehkä itsellesi?) jotain. Minä löysin tänään tällaisen asian, jossa koitin saavuttaa omaa hyväksyntääni. Ajattelin kokeilla luopua tuosta todistelusta päiväksi. Jos se tuntuu toimivan, taidan jatkaa vähän pidempään. Tervetuloa mukaan <3

The Ihminen

The ihminen. Minun elämässäni on the ihminen. Hän tuskin edes tietää itse minkä määrän voimaa hänelle elämässäni annan, enhän huomannut sitä pitkään aikaan itsekkään kunnes aloin tutkimaan tarkemmin miksi olin alkanut vetäytyä ja varoa , vähänkuin anteeksipyydellä omaa olemassa oloani. 

Olin alkanut pelkäämään "the ihmisen" mielipiteitä ja mahdollista arvostelua ja koitin välttää sitä sillä seurauksella että mittailin elämässäni miten the ihminen kenties suhtautuu tekoihini. En kyennyt kohtaamaan the ihmistä suoraan, sillä minulla oli lähes aina joku hyväksynnän etsimisen peli käynnissä. Oli hemmetin tärkeää kelvata hänelle. Vaikka olisin peleillä i voittanut hänen hyväksyntänsä, se ei olisi muuttanut sitä että en hyväksynyt itse itseäni. Tunteva, elävä, inhimillinen olento. Kun lähden pelaamaan ja ostamaan ihmisen hyväksyntää kieltämällä itseni, sanon alitajuisesti itselleni että et kelpaa. 

The ihminen on saanut paljon tilaa mielessäni omasta toimestani. Koitin vihata häntä, koitin olla miettimättä ja koitin olla välittämättä hänen mielipiteistään. Mutta minä välitin. Voi joskus olla kipeää nähdä että välittää jostain josta ei ehkä kannattaisi välittää. On kuitenkin todempaa myöntää sekin itselleen kun olla muka niin hemmetin cool. 

Se on peli jota olen hyvin kauan pelannut, itseni kylmettäminen ja kovettaminen. Entä jos vaarallista ei olekkaan se että the ihminen tai joku muu tuomitsee vaan se että on itse se tuomitsija? Olisiko sittenkin parempi vaikka rehellisesti kohdata se että painellaan toistemme nappeja kuin esittää kypsempää mitä oikeasti on? Entä jos sekin on lahja että se toinen painelee niitä nappeja? Entä jos koko hommalla ei ole mitään tekemistä "sen toisen" kanssa, vaan minun kanssa? Sen sijaan että vatkaa viikkoja (kokeiltu on) mitä sen toisen pitäisi tehdä tai tajuta voinko katsoa mitä minä voin tehdä/kohdata/tajuta? Menemättä alistuvaan tai ylistyvään rooliin. Ihan vaan silleen niinku kaunistelematta.

Kiitos the ihminen ja muutkin peilit.  

Velvollisuudentunnosta

Velvollisuudentunto on asia joka on...jännä juttu. Mitä kaikkea teen velvollisuudentunnosta? Mitä jätän tekemättä velvollisuudentunnosta? Pelottavia kysymyksiä. Nousee pelko ja ajatus että eihän sitä nyt voi vaan itseään ajatella ja olla itsekäs? Tätä voi olla hyvä tarkastella neutraalisti ja siirtää hetkeksi mielipiteet sivuun.

Voiko oikeasti olla kenellekkään hyväksi "uhrautua" kerta toisensa jälkeen?
Voiko oikeasti se pitää mitään (vaikka ihmissuhdetta) kasassa että välttää elämästä itselleen pelosta että se uhkaa toista?
Voiko oikeasti olla hyvä millekkään työpaikalle että sinne menee vuosi toisensa jälkeen kuin "pakosta" . 

Selityksiä riittää kyllä.
Enhän minä voi kun hän suuttuu.
Millä minä sitten itseni elätän?
Menetän ystäväni jos...
Minua pidetään itsekkäänä..
Yms.

Näiden ajatusten takana on hyvin inhimillinen pelko siitä että entä jos elämä ei kanna. Entä jos teen virheen? Entä jos tulen katumaan? Entä jos minut hylätään. Saattaa olla että elää vuosia tienristeyksessä, jossa sydän haluaisi eteenpäin, mutta kun ja entä jos. Se on pelottavaa, tiedän. Sallitaan sekin.

Itsekkyyttä on monenlaista. Mutta se on varma että jokainen ihminen on itsekäs. Miksi ei siis edes tutkisi että voiko olla että sillä että otan vastuun itsestäni ja elämästäni teenkin parhaan palveluksen kaikille?
Voiko olla etten saakkaan koskaan kirkasta mitalia vaikka miten koitin elää muita miellyttäen ja yrittäen olla moitteeton?
Voiko olla että kun sulla on hyvä olla itsessäsi on luontevaa huomioida muutkin? Ja yhtälailla voi sanoa kyllä tai ei. Tilanne kerrallaan.Ei siksi että olisi pakko, vaan siksi että se tuntuu luonnolliselta. 

Isoja kysymyksiä. Mitä ajatuksia teillä on velvollisuudentunnosta?

Ja sit täs ois vielä tällänen nätti kukkanenki. Jee.

Ja sit täs ois vielä tällänen nätti kukkanenki. Jee.

Sisäiset vaatimukset

Kovat, ellei jopa suorastaan ankarat ja epärealistiset vaatimukset itseä kohtaan on asia johon törmään niin asiakkaiden kuin itsenikin kanssa. 

Päässä saattaa asua kuin pieni piru, raippa heiluen ja kieltoja asetellen. Jos tuota kaveria uskoo, alkaa elämä minussa ainakin jähmettyä ja tukahtua. Kovat sisäiset vaatimukset on uskoakseni usein jo lapsuudessa opittu selviytymismalli. On oltava se kiltti tyttö, moitteeton poika, kunnollinen, tai sellainen nyt ainakin että kenelläkään ei pitäisi olla mitään sanottavaa. Ei meille välttämättä näin sanota, ainakaan suoraan. On kuitenkin aika selvää, että on vaarallista olla näkyvä. Tai hyvänen aika tuntea tunteita! Tai ajattele jos vaikka nauraa liian kovaa? Niin me opimme äkkiä rajoittamaan luonnollista olemista, joka on muuten myös itsekästä.

Ajattele, me olemme kaikki itsekkäitä. Tämän voi nähdä kun hetken katsoo. Entä jos sitäkään ei enää häpeäisi? Uskon ja haluan uskoa että ihmisessä on luontainen ymmärrys mm. Moraalista ja toisten huomioimisesta, joka on huomattavasti helpompaa jos pitää huolta myös itsestään. Tiedän että on myös ns. Suojelu itsekkyyttä joka minulla ainakin iskee kehiin silloin kun olen epävarma, pelokas. Itsekkyys on silloin suojautumista kivulta. Jossain tilanteissa ihan ok, ei kaikille tarvitse antaa nähdä kaikkea kipeintä itsestään. Mutta onneksi, onneksi on niitä ihmisiä keiden seurassa sen voi tehdä. Vaikka se olisi vit#n vaikeeta ja mielummin haihtuisi savuna ilmaan. Edessäsi on ihminen. Jos siis haluaa oikeasti aidosti kohdata itsensä ja toisen. Pakko ei tietenkään ole. Minulle oli ennen arvokkaampaa esittää kaiken kestävää ja hyväksyvää jeesustelevaa yli-ihmistä. Herkkyyden myöntäminen, näyttäminen ja vieläpä hyväksyminen on ollut iso oppiläksy, ja sen kanssa tehdään varmasti vielä tuttavuutta pitkään.

Jotta sen voi oppia valjastamaan lahjaksi, on mielestäni tiedostettava ne sisäiset vaatimukset jotka tietää aina mukama hemmetin paljon paremmin mitä saa kokea, mikä on riittävästi ja mikä on ihan pelleilyä ja mitä et ainakaan saa muille itsestäsi paljastaa. Hyvä keino on siis unohtaa itsekkin.

Tykkään paljon enemmän olla vähän huolettomampi huithapeli. Kyllä minussa on edelleen osaa joka kokee siitä vahvaa häpeää, mutta senkin tunteen kanssa voi oppia olemaan. Sitä voi olla jopa ihan hyvä tarkastella uteliaasti. 

Mitä sinun sisäiset vaatimuksesi ovat? 

P.s onneksi en ole koskaan vaatinut itseltäni kirjoitusasun suhteen virheettömyyttä. Ei olisi tullut koskaan kirjoittaneeksi mitään. Se ei tarkoita että en voisi opetella kirjoittamista. Sen voi kuitenkin tehdä koska haluaa, ei jotta olisi täydellisempi. Tai voi tietty senkin takia. Wha evaa mään.. 

 

Varfie.

Viisaat ovat vuosituhansia sanoneet että maailma on heijaste mielestämme. Elämä on peili. Tämä ajatus on kiva uskoa todeksi sillain niinku vähän ja pikkasen, mutta sen todeksi eläminen kokonaan on vähän enempi halukkuutta vaativaa. Niin paljon halukkuutta se vaatii, että siltä polulta luultavasti useamman kerran harhailee sivureiteille, jotka nekin sitten kuuluvat asiaan.Kaikki me tiedämme että paljon helpompaa syyttää toisia, odottaa muilta muuttumista ja ikään kuin siirtää toisiin se joko valona tai varjona jota itsessä ei näe, hyväksy, myönnä tai ole valmis kohtaamaan. Tämä ei siis ole mitenkään paha juttu, tai mikään mitä pitäisi hävetä. Oivallus voi tulla usein vasta kun on valmis näkemään oman osuutensa ja vastuunsa tilanteesta. Ja tämä ei todellakaan tarkoita mm. Ala-arvoisen kohtelun sallimista. Silloin voi nähdä että minulla on ääni jolla vetää rajat tai jalat jolla kävellä pois. Aina se ei ole niin yksinkertaista, sillä se mikä on "normaalia" on hyvin kyseenalaista. Joku on esim. Niin tottunut alentamaan itseään että siitä on tullut itselle vakio. Asia joka tapahtuu itsestään, sen kummemmin miettimättä. Usein elämän erilaiset herätyssoitot auttavat avaamaan silmiä. Helppoa ei ole aina sen jälkeenkään, opitut ohjelmat osaa olla varsin syvään juurtuneita. Valppaana ja vastuunottaen. Vaikka pienen pienen askelen kerrallaan. 

Kun tuomitsee, tuomitsee itsensä.
Kun kiittää, kiittää itseään.
Mitä tekeekään, tekee sen itselleen.
Kun rakastaa, rakastaa itseään
Kun antaa anteeksi , antaa anteeksi itselleen
Mitä toivot toiselta, voitko antaa sen itsellesi?

Olen tähän "klassiseen" mennyt jo niin monet kerrat mutta näköjään taas piti käydä. Odotin toiselta rehellisyyttä ja aitoutta, olematta sitä itse itselleni. Tuo toinen tuli avuksi, heijastamaan minulle sen takaisin.
On tietysti ihan ok ja tervettä odottaa ympärillä olevilta ihmisiltä asioita, mutta muistaa se oma osuus. Ja se että voimme ajaa itsemme melkoiseen vankilaan jos odotamme toiselta jotain, vähän kuin odottaisi että ehkä joskus rikkaruohot katoavat itsestään. Tehdään rauha ensin itsemme kanssa. Joko rikkaruohoista tekee numeron tai sitten ei. Voi olla välittämättä ja hyväksyä pieni elämään kuuluva rempallaan olo, tai alkaa kitkemään.

On paljon kauniimpaa että ihminen uskaltaa häpeästä huolimatta myöntää ihmisyytensä, kuin se että ollaan niin [email protected]@kelin valmiita ja kaikkitietäviä. Itse olen ainakin tehnyt paljon töitä mm. Arvostelun, tuomitsemisen ja asioiden kaunistelun suhteen. Puhumattakaan mm. vihasta ja katkeruudesta. (näitä kielsin vuosia, enhän minä nyt hei sentään!). 

On elämään kuuluvaa että se etenee ja muuttuu, joidenkin kanssa kuljetaan jonkun matkaa ja jotain tehdään jonkun aikaa ja sitten ne asiat saattavat tulla myös päätökseen. Olen miettinyt paljon että mikä on pakenemista mikä vaan sellaisesta irtipäästöä joka on jo elänyt aikansa? Minulla ei ole siihen teoriaa eikä vastausta, mutta luotan että kaikki menee jokatapauksessa kuten kuuluukin.

Kuvassa varfieni.

Oma osuus

Päivän kysymys: mikä on minun osuuteni elämässä tapahtuvissa asioissa? Kysyn uteliaasti, avoimesti, puolustelematta tarvetta "olla oikeassa tai viisaampi".
Mikä on minun vastuullani ja mikä ei?

Jos vaikka joku ihminen ärsyttää, mikä on osuuteni? Olenko se minä joka antaa toisen vaikkapa puhua alentavasti? Olenko se minä joka aina vaan hyväksyy odottaen toiselta muutosta? Speak up bitches, rohkeasti! 
Sen ei todellakaan tarvitse olla ilkeää tai syyllistävää mutta on todella tärkeää ja tarpeellista olla itse se joka vetää rajansa. Tätä harjoittelen itsekkin jatkuvasti. Olen ihan noviisi oppilas, mutta tässähän on elämä aikaa. 

Niin hurjaa kun se onkin välillä tajuta, me ollaan itse vastuussa ainakin siitä miten suhtaudumme elämäämme. Mikseipä sitä voisi myös vähän ottaa siinä samalla vastuuta siitä että huolehtii että elämässä on asioita jotka tuottavat iloa ja "värähtelevät sinua". 

Itse olen ollut ihan eksyksissä (eikä tässä kyllä missään perillä olla tuskin koskaan) mikä on "minulle kotoisaa" kun olen jahdannut velvollisuuksien täyttämistä ja kaiken kunnollisen ja pärjäävän titteliä, hassua kyllä vaan ajautumalla niistä kauemmaksi. Mallit on opittu joskus aatamin aikaan,mutta nyt voi koska tahansa olla oikea hetki kysyä jatkanko itse perinnettä joka ei ehkä tunnukkaan omalta?

Tiedän että pitkään hallinneista käytösmalleista poisooppiminen vaatii rohkeutta, kärsivällisyyttä, inhimillisyyttä, vähän asennetta ja ripaus hyväntahtoista naurua itselleen. Varmaan paljon muutakin.
Mitäs sitä sitten sen enempää lätisemään.
Voin katsoa oman osuuteni, olla avoin vastaanottamaan tukea ja apua, välillä olla ihan sokea itselleni ja sitten se matka taas jatkuu. 

Vähän ironiaa ja huumoria mukaan matkalle <3

F*cking Perfect

Kaikista yrityksistä tulla täydelliseksi, miellyttäväksi ja oikeanlaiseksi on saanut maksaa kovan hinnan. Se hinta on elämä joka ei tunnu omalta, elämä joka tuntuu tyhjältä. Kun omia suloisia ja inhimillisiä (lue raastavia) kelpaamis yrityksiä riisutaan, se voi tuntua pieneltä kuolemalta. Käärme vain luo nahkaansa, ja sieltä alta TODELLAKIN löytyy jotain..luonnollisempaa. 

Olen onnellinen että pelokkaan minun harhakuvat ovat romahtaneet kerta toisensa jälkeen. Perkele että olivatkin todentuntuisia ja uskottavia. Kun pienen mielen pelot käyvät toteen, voi olla jännän paradoksin äärellä. Eihän tämä ole yhtään niin kauheaa mitä kuvittelin! Sitä ennen on usein kahlannut pelkojen tulimeren läpi, mutta kuitenkin siellä keskellä tietämättömyyttä on selkeys.

Mitä jos lakkaan pitämästä kuvitelmiani yllä? Mitä jos lakkaan leikkaa, liimaa ja korjaa pelini? Katson mitä jää jäljelle.En enää koitakkaan pitää pystyssä sellaista joka ei ole todellista, joka ei voi koskaan pysyä pystyssä. Ja tällä matkalla olen tietysti 100x mennyt takaisin leikkaamaan ja liimaamaan. Kunnes tulee kohta jossa vanhentunut liimapurkki kädessä tajuaa että jos se ei tällä pysy, niin olkoon pysymättä. Tekee tilaa sille joka ei ole päälleliimatun jenkkihymyilevän amerikkalainen unelma, vaan jotain aitoa. Räkää, kyyneliä, naurua, elämän makuista elämää.

Omistettu kaikille särkyneille, olette rohkeampia kuin tiedättekään.

We are not asked to be perfect.
We are asked to be human.
And that is good enough.

-Joku viisas Art of healing levyllä

FEUR

Otsikko on kai saksaa ja tarkoittaa kai(?) tulta. Se on jäänyt mieleen huikeasta Band of Brothers sarjasta ja sopii nyt tähän otsikoksi. Ehkä.

Sieltä kuorien, suojakerrosten ja ja vaikka minkä tyrannipanssareitten takaa löytyy liekki, made by life. Se liekki on enemmänkin lapsenmielinen, herkkä, utelias, leikkisä, suora, rehellinen kuin tavoitekeskeinen menestys hakuinen "aikuinen". Jossain vaiheessa luultavasti jokainen meistä tulkitsee että hitto vie ei tässä maailmassa pärjää ellei ole vakava, tosissaan ja vakuuttava. Liekin läpi tunteet saa tulla ja mennä, se ei tiedä mitä on tunteiden "nieleminen" , kieltäminen tai tukahduttaminen. Oli kyseessä sitten suru tai ilo. Kuoria on raskasta ja yksinäistä kannatella.



Liekkiä ei voi menettää. Sen voi kyllä tosin tukahduttaa. Millä tavalla herkistyykään sisimpään kuulemaan, se on hyvä. Sen ei tarvitse olla mitään mystishenkistä, se voi olla jotain huoletonta ja hauskaa jota tehdessä unohdat "itsesi" ja tärkeät roolisi. Minulle sellaisia asioita ovat mm. luonnossa hengailu, kokkaaminen, piirtely, usein liikkuminenkin, milloin mikäkin.

Kuorien näkeminen on suoraan sanottuna välillä melkoista sheibaa, vaikka voisi kai sitä ihan imelyyttään sanoa että on se aina kivaa kun joku aiemmin kahlinnut ja jähmettänyt kuori on "läpinähty". 

Suloista aamua <3

https://www.youtube.com/watch?v=FlsBObg-1BQ&feature=kp

Kaksi vanahaa puuta.

Olin vastaamassa ihmissuhteisiin liittyvään kyselyyn. Juha Pitkänen on kirjoittanut kirjan Vapaus Valita, ja on nyt kirjoittamassa kirjaa ihmissuhteista. Juha on yksi minun tielleni siunaantunut tärkeä suunnannäyttäjä. Juhan viiltävä ja rehellinen huumori, kaunistelemattomuus ja asioista asioiden oikeilla nimillä puhuminen purevat minuun. Täältä voi käydä lukemassa kokonaisen luvun Juhan kirjasta:

No mutta joo. Mietiskelin mikä ihmissuhteissa on haastavinta. Mieleen nousi lähinnä kysymyksiä. Joskus ne kertovat paljon enemmän kuin yksikään vastaus. Mitä kysymys minussa herättää. 

Mikä ihmissuhteissa on haastavinta?
Erottaa kuka itse on. Mikä on "omaa" tahtoa, mikä on toisen miellyttämistä ja kontrollointia. Toisen kuviteltuun kuvaan soluttautumista. Mitä oletan toisen minulta odottavan, ja miten tiedostan etten vain yritä mahtua toisen oletuksiin? Mitä minä odotan toiselta? Mistä olen oppinut nämä odotukset, ovatko ne "omiani" vai kuviteltuja ihanteita.Mikä ero on riippuvuudella ja riippumattomuudella, kohtaavatko nekin lopulta toisensa. Miten tietää ja tunnistaa milloin jäädä, milloin lähteä? Sitä voi jäädä pelosta tai halusta pitää asiat ennallaan hinnalla millä hyvänsä. Milloin lähteminen on karkaamista? Voinko antaa itselleni sen mitä toiselta tarvitsen? Vai antaako elämä? Enhän minä lopulta anna mitään. Miten en mielessäni tee itsestäni turhan tärkeää, mutta en kuitenkaan väheksy arvoani. Itserakkauden ja ylimielisyyden välinen raja voi olla häilyvä. Suostunko näkemään itsessäni kaiken mitä toinen minulle peilaa? Suostuuko kohtaamaan ne tunteet jonka läheinen suhde nostaa pintaan? Uskallanko paljastaa rehellisesti epäröintini ja "pimeän" puoleni silläkin uhalla että toinen ei sitä halua nähdä? Varmistelenko aina toisen mielenrauhaa ja siten omaani? Olenko opetellut skannaamaan toisen herkät kohdat ja varon osumasta niihin konfliktin pelossa? Osaanko kantaa itseni ilman anteeksipyytelyä tai toisen kokemuksen väheksyntää? Kykenenkö kohtaamaan toisen kokemuksen, oli se sitten mitä hyvänsä. Tuomitsenko rehellisyydestä silloin jos kuulemani ei minua miellytä, vai Suostunko menemään epätietoisuuden ja pettymyksen läpi? Voinko antaa itseni kokea mitä koen älyllustämättä sitä tai tietämättä mitä "pitäisi" kokea. Voinko olla tästä rehellinen yrittämättä kuitenkaan muuttaa toista väkisin?Voinko antaa toiselle sen mitä itse haluan? Voinko antaa itselleni ensin sen mitä toiselta haluan/etsin? Toistanko vanhoja ihmissuhteista oppimiani malleja sokeasti? Saako kumppanini kokea edellisten kumppanien "virheet"? Hyväksynkö sen että toisella on menneisyys ja niin on minullakin?
Jälleen kerran, voinko rakastaa omaa vajavaista, täydellisen epätäydellistä itseäni?
Valitsenko paeta kipua, vai uskallanko kohdata sen? Kylmetänkö sydämen ettei vaan koskaan enää satu, yrittäen sammuttaa sen pienen Liekin joka jään takaa on valmis polttamaan pelon? Yksin tai yhdessä. 

"Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tartte lupaa keneltäkään

Oot liian kaunus häpeemään, etkä voi yhtään mitään menettää

Joten Anna mennä, Anna mennä

Kaunis Rietas Onnellinen"

-Kaija Koo

P.s. Kiitos ihanat ihmiset jotka olette olemassa olollanne opettaneet minulle enemmän kuin yksikään kirja tai kurssi. Elämä on live-lähetys.

if you fall.jpg
images-87.jpeg

Tunnustuksia tanssilattialla

Eilen alkaneella kurssilla puhuttiin mm. sen erottamisesta mikä on "omaa" ja mikä on muiden odotusten täyttämistä. Paperilla kysymys on yksinkertsinen, mutta omalla kohdalla siihen rehellinen vastaaminen ei ole ollut helpointa. Niihin ihanne mielikuviin joita kaikkialta tulvii on tullut samaistuttua niin kauan. Itse olen ainakin mojovasti sokaistunut luulemaan että sen mitä luulen muiden minulta odottavan tai haluan ei ehkä olekaan sitä mikä on minulle luontevaa. Helposti mittaa itseään muiden kautta ihan tietämättäänkin.

Esim. Olen luullut että tykkään puhua isoille porukoille, olen luullut että tykkään esiintyä.
No en tykkää. Se on pers**stä! Tämän toteaminen on hemmetin vapauttavaa. Miksi luulin että minun pitäisi haluta/olla jotain kummallista? Minä vertasin. Ja kuten tiedetään, se ei kannata. Tämä paketti on tämä paketti. Sinun tapaus on sinun tapaus. Ei mitään staattista pysyvää, aina samanlaista. Tämä on vaan tämä hetki. Ehkä joskus on toisin, ehkä ei.
Tämä tapaus, kun ei yritä toimia luontoaan vastaan tykkää vähän pienemmistä ryhmistä, joissa on tilaa todella kohdata ihmiset. Kiitos tästä oivalluksesta mm. aivan ihanalle treeniryhmälle jota olen saanut olla ohjaamassa. Koen siellä todella että olemme siinä yhdessä, ilman asetelmia ja yritelmiä. Kokemassa.

Minulle ei sovi lähestymistapa "minä opetan ja kerron mitä pitää tehdä",mutta tuntuu oikeammalta kulkea yhdessä, ja ohjata sinua näkemään itse, samalla kun itse katson. Esimerkkinä vaikka sekin josta itsekkin paljon puhun: se että samaistumme ja etsimme arvoamme vaikka työstä. Tämä on yhtälailla minun haasteena tutkia omaa suhdettani tekemiseen ja tekemättömyyteen.Sinulla on oma pelisi, minulla on omani. Olen omalla kohdalla nähnyt miten asioiden liika älyllistäminen ja teoritisointi (sori jos se ei satu olemaan sana) ei auta minua kuin pönkittämään tietäjä egoani. Me tiedetään kaikki aivan liikaa jo muutenkin.Tulen varmaan jatkossakin kertomaan jotain "teorioita," niille on paikkansa myös,mutta paino tulee todellakin olemaan kokemisessa ja kohtaamisessa. En ole kiinnostunut väittelyistä tai kenenkään oikeassa tai väärässä olemisen todistamisesta. tai muustakaan vakuuttelupelistä.

Ei ole myöskään minun juttuni auttaa ketään rakentamaan unelmia (kaamee klishee mutta unelmaakin vapauttavampaa on se mikä on totta) , enkä ole mikään motivaatio valmentaja. En ole kiinnostunut jakamaan tuottavuus ja tehokkuus tekniikoita, enkä osaa tukea "näin voit haalia itsellesi lisää jotain" . Se ei vaan ole minun juttuni. Kaivoin itse itselleni melkoisen kuopan yrittämällä etsiä onnea, hyväksyntää tai vahvistusta jostain ulkoa. Yrittämällä tulla aina vaan, kelpaavammaksi, henkisemmäksi,vahvemmaksi ja ihansamamiksi en löytänyt mitään muuta kuin kasvavat paineet, ylikuormituksen ja uupumuksen. Niin ja unohdin mainita tunteen siitä että olen jotenkin viallinen. Koitin rakentaa ihanteideni mukaista minäkuvaa, tiedostamattani myös paljon sen jälkeen kun aloin tiedostamaan pinnan alla kiehuvaa pelokasta ja hyväksynnän kaipuista ohjelmointia. Sitä voi sanoa vaikka kärsimyskehoksi, egoksi, tai vaikka Eeviksi. 

En onnistunut "parantumaan" korjaamalla Eeviä, kieltämällä tai muuttamalla sitä. Jotain on isosti muuttunut kun on suostunut nöyrtymään kohtaamaan omat lapselliset ja pelokkaat kokemuksensa.Ne voi nähdä ulkopuolelta. Alan viimein rakastamaan elämänmakuisia arpia jotka tähän tarinaan kuuluu, tietäen kuitenkin että minun ei tarvitse olla tarinan vanki.Ja kerroksia on vielä lisää, niitä kohti. Aina en niitä kohti halua mennä, mutta elämä vie minua sinne kuitenkin joten mennään sitten. 

Tyyppinä en ole mitenkään muodollinen tai asiallinen, enkä jaksa sellaista enää leikkiäkkään. Ymmärrän ettei ole oikeaa ja väärää, mutta minulla on silti mielipiteeni. Poliitikon leikkiminen riittää.Ei mielipiteitä  jaksa kauhean vakavasti ottaa, mutta ne saavat olla. Ne tuo tähän vähän sellasta sisältöä, vähän niinkun köntsät housuissa.

Me tiedetään ettei muihin tarvitsisi verrata, mutta miten olet vertaamatta tänä sosiaalisen median hyper aikakautena kun jokainen tuutti pursuaa ihanteita. Näin sun pitäisi syödä, näin monta kyykkyä tehdä, näin vahva ihminen toimii, tämä on ihanne vaimo ja tämä oikea tapa kasvattaa lapset. On todellakin hyvä että näkemyksiä on, on hienoa että voimme peilata ympäriltä mutta mitä jos sitä vaikka ihan hetkeksi hiljenisi ja kysyisi itseltään? Ehkä sinä tiedätkin jo aika paljon enemmän kuin luuletkaan. Ehkä jos ei yritäkään leikkiä selväjärkisen näköistä ne hyppelyt tulee tehtyä luonnostaankin :)

Ja ehkä jo minuutin päästä hävettää tämäkin kirjoitus, mutta kestän sen tunteen sitten!
Tekisi mieli pyytää anteeksi. Anteeksi että on yrittänyt mahtua johonkin, joka ei vaan ole minua varten. Anteeksi. Ja kaikki meni juuri niinkuin meni. Vaikken sitä aina muista, niin elämä todellakin tietää mitä tarvitsen. Sen veemäisempää, huumorintajuisempaa ja raadollisempaa opettajaa ei olekkaan. KIITOS. Ei voi tajuu ennenkun tajuu. DAA.

Extra tunnustus. Ruoho on siinä tapauksessa vihreämpää aidan toisella puolella, että jos voisi aina olla, ja miksikä ei voisikaan, olisin aina vaan pyjamassa. 

1002480_215062161979922_1438629968_n.jpg
byro.png

Ymminä.

Miksi sanon ymmärrän, vaikka en oikeasti ymmärrä?
Miksi sanon ei se haittaa, vaikka oikeasti pahoitin mieleni?
Miksi koitan pusertaa kovempaa vaikka joku osa itsestä kuiskaa "anna olla"?
Miksi annan olla ja luovutan kun jokin osa itsestä kuiskaa "mene vaan"?
Miksi vetäydyn ja menen kauemmaksi juuri silloinkun olisi mahdollisuus rehelliseen kohtaamiseen?
Miksi puhun silloinkin kun ei ole mitään puhuttavaa.
Miksi järkeistän tai etsin syyllistä ololleni ulkoapäin?
Pelko. 

Miksi pelkään pelkoa? 
Häpeä. Luulen että olen ainoa. Luulen että jos paljastan itseni ( ei silleee, pervert!) minut haukutaan pystyyn. Pelkään leimaantumista. Hipiksi, Urpoksi, hörhöksi, kusettajaksi, feikiksi, itsekkääksi, epävarmaksi, idiootiksi, tyhmäksi, jne. 
Jos pelkään leimaantumista, miten toimin?Miten valikoin sanojani, miltä koitan näyttää ulospäin?Jos haluan leimaantua hyväksi ihmiseksi, viisaaksi ihmiseksi, henkiseksi, tietäväksi, rauhalliseksi, jne miten se saa minut pelaamaan? Mitä se saa minut välttämään? Miten koitan laskelmoidusti kontrolloida kuvaa jota koitan muille luoda?
Kiusaten lopulta vain itseäni. Mitä minä teen muiden kuvitelmilla? Mitä minä kostun jos muut eivät vaan kuvittele? En mitään.

Kiusaan vain itseäni, pitäen itseni erillisyydessä leikkimällä taas "jotain".Pelokas mieli saa turvansa kun voi samaistua johonkin kuvaan. Minä olen jotain. Minä kuulun johonkin. Tätä minä olen. Tämä kertoo minusta.

Olin oppinut samaistumaan "minun pitää pärjätä" itse rooliin. Jotta olisin voinut itsekkin uskoa tähän, minun piti karkoittaa itsestäni kaikki tarvitsevuus ja heikkous. Enhän minä. Olin etäinen, itsellenikin. Pahin painajainen olisi ollut pyytää apua tai kohdata se että yksin en selviäisi. Ei minulla ollut lupaa ottaa vastaan tukea, sehän olisi tarkoittanut että olen heikko ja tyhmä. Tämä prosessi tai itsetutkiskelun matka ei ole tehnyt minusta yhtään parempaa, vahvempaa, pärjäävämpää, positiivisempaa tai onnellisempaa. Mutta se on tehnyt sopua kaiken sen kanssa mitä olen pelännyt ja kammoksunut. Onkin sinut heikkoutensa, surunsa, avuttomuutensa ja pärjäämättömyytensä kanssa. Tai harjoittelee näiden kanssa sinuiksi tuloa. En enää jaksa niitä paeta tai pelätä, joten kohti vaan.Ja silti välillä todellakin pakenen, enkä edes huomaa sitä itse! Rauha ei tule varmistelemalla, välttämällä tai kieltämällä. Rauhan voi tavoittaa kohtaamalla. Juuri siellä, epävarmuudessa, myrskynsilmässä ja elämän vapaa pudotuksessa. Sanomalla sillekkin sitten kyllä. Ja kun olet sen kohdannut, ei pelkoa tarvitse samoin enää pelätä. Se ei tarkoita ettei koskaan enää sattuisi, jos sattuu se kohdataan sitten silloin. Lakkaa pehmustelemasta ympäristöään ja rakentamasta muureja ympärilleen. Mutta energiaa ei kulu niin paljon enää sen välttämiseen ettei satu. Uskallat antaa "oman"ainutlaatuisen liekkisi loistaa, luopumalla yrityksestä kontrolloida kipua.

Kyllä me tiedämme ettei muiden mielipiteistä pitäisi liikaa välittää. Silti me näköjään välitämme. No, ehkä me ollaan vaan ihmisiä. Sen sijaan että järkeillään kokemusta pois, mitä jos sen kohtaisi. Tässä ja nyt sellaisenaan. Se on mitä se on. Se ei ehkä ole oppikirjojen tai ihanteiden mukaista. Mutta se on mitä se on. 

Kings of leon - The End

<3

images-98.jpeg
images-12.jpeg


Suru ja rakkaus samassa paketissa

Et voi olla kenenkään muun nahoissa kuin olet.Kukaan muu ei ole kulkenut juuri sitä tietä jonka sinä olet.Ihmiseen vaikuttaa niin hirmuisen monia asioita, että vierestä jeesustelu mitä jonkun vaan pitäisi tehdä/tajuta/ymmärtää/olla tekemättä lienee turhaa. Ja kuinka taitavia erityisesti itsesyytöksiin ja ankaruuteen taipuvaiset yksilöt ovatkaan sitten häpeämään tai piilottelemaan niitä asioita ja "tekoja" itsessään jotka nyt leimaa vääräksi/pahaksi/egokeskeiseksi/tms.

Lopulta on annettava anteeksi itselleen, jollei halua jäädä katkeruuden vangiksi. Sama anteeksianto koskee ihan jokaista muutakin. Silloin ymmärtää että ei voi tietää ennen kuin tietää. Ja sitä ennen tekee juuri sen minkä kykenee, sillä ymmärryksellä ja kokemuksella joka siihen mennessä on kertynyt. Usein se se ymmärrys voi olla hyvin vääristynyt ja virheellinen. 

Onneksi elämä on armollinen ja tuo valepukuisia piiloutuneita opettajia erilaisine tapahtumineen ja ihmisineen vastaan. Joskus sen opit tuntuvat sydämen rinnasta irti repimiseltä, ja kaikkea muuta kuin sunnuntai kahvien filosofioinneilta. Kun perusta jolla psyyke on rakentanut turvallisuuden tunnettaan rakoilee tai romahtaa, ei välttämättä naurata. Ne haavat jotka on joskus kieltänyt, jonka päälle haparasti on ihoa kasvanut päälle rävähtävät vereslihalle. Sitä luuli olevansa " kypsä aikuinen" , mutta löytääkin itsestään nyt pienen lapsen, sen suremattomat surut, pettymykset, vihat ja kaikki. Tunteissa ei ole tarpeen velloa, mutta näyttäisi siltä että ne on vaan koettava läpi. Tätä olen ainakin itse koittanut aktiivisesti välttää. Tunne ei kerro tilanteesta "totuutta", usein jopa päinvastoin. Tunne ei oikeuta mihinkään, mutta jos se tunne on sinulle totta kokemuksessasi, se on. Ja arvaa mikä sattuu ja viiltää? Kokemuksen kieltäminen. Sanotko ystävällesi " Et saa kokea surua"?  Sanotko itsellesi niin?

allow.jpg

 

Tunteisiin kuten varmaan kaikkeen muuhunkin liittyy ääripäät. Joko ne kiellettään lähes kokonaan kovan ja viileän kuoren taakse ja kaikki järkeillään/analysoidaan puhki tai sitten vastaavasti tunteista kierimisestä saa jotain kliimaksia ja mieli kipittää pailkalleen heittämään vettä myllyyn "minä raukka" ja "minä kaltoinkohdeltu" tarinoillaan. Tunteita ei kannata kieltää kuin niihin takertuakkaan. Antaa niiden kulkea läpi. Se mitä nousee esiin, nousee. Halusi sitä tai ei. Mitä enemmän olen itse koittanut välttää (usein tiedostamattani) vaikkapa surua, kiukkua tai mitä tahansa muutakaan tunnetta ,sen enempi näytän elämässä vetäväni puoleeni kokemuksia jossa näitä tunteita pääsen katsomaan ja kohtaamaan.

Minulle lämmön ja tuen vastaanottaminen on ollut hankalaa. Voi kyllä jälkeenpäin kertoa että olinpas tuolloin ja tuolloin paskana,mutta vasta sitten kun olen sen ensin hiljaa yksinäisyydessäni käynyt läpi. Minä en osannut ja uskaltanut "romahtaa" ( mut sit mie romahin!) oikein kenenkään edessä.

Kunnes sekin sitten kävi. Ja voi että miten upea hetki se oli. Elämälle kiitos, että henkilö joka tällöin oli paikalla, kykeni vain olemaan kanssani hiljaisuudessa. Sain vain olla. Hän ei koittanut "nostaa minua" tai edes sillä ei ollut väliä mitä oli tapahtunut. Hetki kesti ehkä viisi minuuttia, mutta se oli ehkä parantavin viisi minuuttia mitä olen hetkeen elänyt. Kiitos. 

Kuka olen, riippumatta tunteista?

Kuka olen, riippumatta ajatuksista?

Kuka olen, kun en yritä niin kauheasti olla? 

images-173.jpeg

Mä hei ajattelen vaan sun parasta!

Mä ajattelen vaan sun parasta on yksi tärkeä peli nappula ihmissuhde peleissä. Voi olla vähän hurjan tuntuista puhua ihmissuhteista pelinä, mutta sen kaltaisia ominaisuuksia ne tarkemman katselun alla kuitenkin näyttävät omaavan sääntöineen ja kaupankäynti keinoineen. Hyviksiä ja pahiksia ja niin edelleen. Entä jos ei sittenkään?
On ehkä hurjinta nähdä omalla kohdallaan miten tulikaan pelanneeksi, vaikka vilpittömästi on kuvitellut olevansa aitona ja puhtain aikein liikkeellä.

Jälleen kerran huomaa miten vähän me tiedostamme, tai enemmänkin teemmekö juuri mitään tietoisesti valiten? Usein toimintamme ja ajattelumme on reaktiivista, eli olemme oppineet jonkun käsityksen mikä on "oikein tai väärin" ja jos tämä käsityksemme ei toteudu niin sehän sitten harmittaa. Ja silloin saattaa juuri tulla ajatelleeksi mitä niiden toisten vaan pitäisi tehdä enemmän/vähemmän.

Jollain on ihanne käsitys vaikkapa että hyvä ihminen on järkevä, asiallinen, tunnollinen ja kiltti. Sitten hän vaikkapa saakin lapsen joka on luonnostaan spontaanimpi, intuitiivisempi ja herkkä. Leikitään että häntä kasvatetaan pyrkimyksenä muovata toinen oman ihannekuvan mukaiseksi. Voisiko olla että tämä lapsi saa alitajuisen viestin "en ole hyväksytty ja toivottu sellaisena kuin olen"?
Jokainen tietää miten voi sattua jos on vilpittömän iloisena tehnyt jotain, joka onkin sitten jonkun "isomman" puolesta todettu joko vääräksi tai häpeällisesti. Ai. Sellaista kipua ei voi edes sanoin kuvata. Ja sitähän pitää välttää, niin ei saa enää koskaan käydä. Ja me alamme oppimaan niitä turva kuoria, rooleja ja toimintoja joilla pyritään olemaan toivottuja ja kelpaavia.
Tuottaa pitkässä juoksussa enemmän kipua jossain sopukoissaan uskoa että on jotenkin vääränlainen ja ei toivottu. Tunteet arvottomuudesta ja riittämättömyydestä syntyvät niistä tarinoista joita itse itsellemme kerromme. Valitettavan usein tiedostamattamme. Minä olen ajatellut olevani vahva ja hyvän itsetunnon omaava tietoisesti, mutta se paljastuikin niin hyvin vedetyksi rooliksi että menin siihen itsekin lankaan!

Konemusta löytyy "mä ajattelen vaan sun parasta" pelistä sen molemmin puolin. Olen ollut se joka alkoi itsekin uskomaan että minun pitäisi olla toisenlainen, tai että minun ylipäätään pitäisi olla "jotain". Opin myös mitä ei saa olla, mitä ei ole turvallista olla.
Minä tein ne tulkinnat. Mieli voi sanoa että henkilö x ei hyväksy minua, jos vaan Y olisi rakastanut minua, jne. Jos vaan niin.Mutta kun se nyt ei vaan mee niin :) ja ihan täydestä sydämestäni tiedän että nekin jotka "ovat minun parhaaksemi"neuvoneet ja vaatineet ovat todella uskoneet neuvoillaan mm. Suojelevansa minua tai jotain muuta vastaavaa. On jälleen kerran taidetta löytää se kultainen keskitie jossa ollaan valmiita kuuntelemaan muita avoimesti ja kunnioittaen, mutta olemaan uskomatta sokeasti kenenkään muun käsitykseen siitä mikä olisi meille "oikein". Luota viimekädessä vain itseesi ei tarkoita ylpisty äläkä kuuntele ketään.

Olen tietysti myös itse koittanut parantaa ja auttaa varmaan kaikkea mikä elää ja hengittää. Ajatellen "oikeasti" sen toisen parasta. Näkemättä että näin vain käsitykseni. Anteeksi vaan kaikki exät ;)
Sokea todellakin talutti sokeaa. Ja vilpittömästi jälleen luulin auttavani. Koitin saada kapakka elämästä nauttivaa miestä innostumaan liikunnasta. Hänen parhaakseen tietenkin. Koitin saada miestä joka oli  usein varsin omistushaluinen näkemään asiat avarammin.Koitin saada työstään valittavaa ystävää miettimään miten voisi joko löytää mukavamman työn tai suhtautua siihen itse toisin. Hänen parhaakseen tietenkin. "Ongelmana"tässä on ainoastaan se, etten minä oikeasti tiedä mikä on kenenkin parhaaksi.
Onko tämä jollain lailla ristiriidassa sen kanssa että tekee "auttamis työtä".Ehkä näennäisesti, mutta eikö elämä nyt muutenkin mielen mielestä ole aika ristiriitaista :) ?

help1.jpg


Auttaminen ei ole käsitykseni mukaan ratkaisujen tai neuvojen saamista ulkopuolelta. Enempikin koen että parhaiten ihminen lopulta auttaa itse itseään. En jaksa olla yllättymättä miten upeasti ihminen tämän tekee ollessaan itselleen rehellinen.Ehkä se toinen tarvitseekin juuri tilan ja paikan jossa on turvallista pysähtyä katsomaan.

En omalla kohdalla ole saanut koskaan pitkäkestoista apua tai ymmärrystä vain uskomalla muiden ohjeita ja viisauksia, vaikka ne ovatkin huikean hyviä tienviittoja olleet ja olen todella kiitollinen niille jotka ovat uskaltaneet "neuvoa" minua silloinkin kun en sitä missään tapauksessa olisi halunnut ja kuppi on niin sanotusti ollut täynnä. Enkö nyt puhu taas vähän ristiin? No todellakin :) 

Voi helpottaa ymmärtää että jokainen katsoo elämää omista opituista käsityksistään käsin. Sen "paremmin tietävän" käsitysmaailma on vaan erilainen. Hänen maailmaastan käsin voi näyttää juuri siltä, että Jos sinä vain tekisit sitä ja tätä niin kaikki olisi paremmin. Mutta hän ei joudukkaan/saa elää sinun nahoissasi. 

Vedän nyt myös ihan fyysisen treenin ryhmää joka on tuonut minulle paljon iloa, kiitos siitä. Kuulin viimeviikolla siellä sanovani " Pidä kädet kevyesti korvilla pään tukena, älä kannattele päätä." Pää kantaa itse itsensä.
Ja voe pojat se tekee sen hienosti. Vaikka sitten pienellä tuella.
 


"Jossain vaiheessa on lakattava etsimästä vahvistusta ulkopuolelta, vanhemmilta, ystäviltä tai yhteiskunnasta, jos haluamme elää vapaata elämää. Jonakin hetkenä  on otettava valtava loikka todelliseen voimaantumiseen, mikä merkitsee sitä, että todella uskot itseesi ja todella kunnioitat luontaisia taipumuksiasi ja sisäistä tietämystäsi sekä toimit niiden pohjalta." - Pamela Kribbe

Kaunis hetki.jpg

Milloin riittää? Kerro kerro kuvastin.

Veikkaan että kaikilla meillä on jonkunlainen kokemus siitä että olemme tuottaneet jollekkin toiselle pettymyksen. Tietenkään Me emme sitä oikeasti tee. Mutta meillä on kokemusta siitä että emme ole onnistuneet täyttämään jonkun/joidenkin muitten odotuksia,toiveita, standardeja.

Ehkä meitä on syytetty kovaäänisesti, tai katsottu paheksuen. Ehkä meille on suoraan sanottu että tuo ei kelpaa. Ei riitä.. Voi miten kivuliasta voikaan olla kokemus josta on tehty tulkinta "En ollutkaan tarpeeksi".&nbsp;Tuo kokemus ja ajatus voi olla erityisesti pienenä mukelona niin kivulias, että tehdään sitten kaikkemme jotta olisimme "tarpeeksi". Joskaan emme tiedä mitä tuo tarpeeksi sitten on. Ja kenen mielestä tarpeeksi? Ei ole mahdollista olla tarpeeksi, jos sitä miettii muiden mielipiteiden kautta.Ei ole mahdollista riittää! Mikä helpotus! 

Tarkoitus ei ole nyt osoittaa niitä syyttävällä sormella jotka odottivat meiltä muuta tai ihan toista joka oli meille itselle luontevaa. Heillä on heidän käsityksensä ja se on ihan ok. Se on omalla vastuullani jos koitan mahtua muiden käsityksiin silläkin uhalla että särjen sillä sydämeni. On minun tehtäväni tutkia omaa käsitystäni mikä on riittävää ja tarpeeksi, ja mistä ihmeestä olen sen oppinut.

Itse koin tuottaneeni niin paljon pettymyksiä ihmisille että 10-vuotta sitten päätin tiedostamattani että en enää koskaan sitä kestä. Niimpä koitin tulla täydelliseksi. Koitin tulla täydelliseksi työntekijäksi, täydelliseksi opisekelijaksi, täydelliseksi tyttäreksi, täydelliseksi kansalaiseksi, täydelliseksi ihmiseksi. Arvaat varmaan että epäonnistuin ja kovaa? Koitin mahtua muiden käsityksiin siitä minkälainen minun tulisi olla. Samalla "minä" katosin. Kaikista tärkeintä oli kelvata, hinnalla millä hyvänsä. Enkä tietenkään kelvannut. Itselleni varsinkaan. 

Oman polun kulkeminen, vaikka se ei aina muita mielyttäisikään vaatii kyllä rohkeutta. Ja sen muistamista uudelleen ja uudelleen. Armollisuutta ja nöyryyttä. Sen anteeksi antamista että joskus se unohtuu. Tiedätkö mitä siitä seuraa kun uskaltaa kulkea omaa polkuaan? Tai uskaltaa olla sinut sen polun kanssa jolla elämä sinun hahmoasi kuljettaa? Siitä seuraa se, että ihan jokaisen muunkin polku on täydellinen. Vaikka ne "muut" eivät tekisi sitä me mielessämme toivomme. Me annamme myös muiden olla sitä mitä he milloinkin ovat. Me annamme heille luvan muuttua. Me emme enää koita mielellä heitä hallita. Silloin me näemme sen Jumalan/Elämän/Tyhjyyden tanssin KAIKESSA ja KAIKISSA.

Mikä on sinulle tarpeeksi? 

Millaisia standardeja mielessä on sille mikä on tarpeeksi?

Mistä nämä standardit olet oppinut? Oletko itse 100% varma että ne ovat totta?

Voit halutessasi tutkia vastauksia itsessäsi. Mitään oikeaa vastausta ei ole. Tutki rehellisesti. Mielellä voi olla kiusaus mennä selityksiin kuten " No hei jos kaikki on jo tarpeeksi niin millä me saadaan nälänhätä loppumaan" "Ja jos kaikki vaan heittäytyisi olemaan itselleen tarpeeksi niin sittenhän seuraisi sitä ja tätä". Selityksiin meneminen ja tulevaisuuteen ennustaminen on hyvä tapa välttää omalla kohdallaan katsomista. Välttää voi tietysti niin pitkään kuin haluaa. Spekuloidakin voi niin pitkään kun haluaa. 

Oli miten oli, se on tässä tapauksessa nyt tarpeeksi ja riittävää.

syrän.jpg


Elämä on luontodokumentti


Muistan miten junnuna helposti jämähti kiinni telkkariin kun sieltä tuli Avara luonto. Milloin mistäkin varaani savannista tai nelijalkaisesta kalasta. Olihan ne eläimet kiehtovia myöskin, mutta hei let's talk about that selostaja mies! Se oli sen koko ohjelman KermaKuorrutus. Kyllästymättömän uteliaana ja loputtomalla mielenkiinnolla hän jaksoi kuvailla eläinten avaraa luontoa.Joka ei hirveästi aina muuten näyttäisi kovinkaanpoikkeavan ihmisen luonnosta."Valkohäntäpeuran hienovaraisen aggressiivinen parittelu yritys säikäyttää kojootin". "Säilyäkseen hengissä sisilisko piiloutuu esittämään kuollutta". Jne.
Itsensä tunteminen ( tai sen tunteminen mikä ei ole) vaatii rehellisyyttä. Se vaatii myös sitä että hahmoaan toimintoineen voi katsos samaistumatta siihen. Ilman niitä kuuluisia mielipiteitä, toiveiden taikka kieltojen sumentamia laseja. Tällaisen kuvakulman löytäminen ei ole aina helppoa. Ego ärähtää tällaisesta ja rupeaa teeskentelemään ulkopuolista tarkkailijaa. Tunnistan sen (silloin kun tunnistan) tunteesta että jotain pitäisi ratkaista, jonkin pitäisi olla toisin. Tunnistan sen myös siitä että se mielellään dissaa/nostaa hahmoani, tai jonkun muun hahmoa. En nyt sotke tätä enää sillä kuka tarkkailee tarkkailijaa vai onko edes mitään muuta kuin tarkkailu itse. Sillä ei luontodokumentin kannalta mitään väliä. Luonnossa tapahtuu mitä tapahtuu.Ei syyllisiä, ei syyllistyviä. Vain luonto itse.

Tausta rauhasta tarkkailu on neutraalia. Voisi myös sanoa, että siinä ei ole sitä tarkkailijaa, jonka mielipiteitten läpi katsoisi. Se ei tarkoita etteikö ne mielipiteet joskus tulevaisuudessa tulisi kutsumattomina vieraina osingoille.Siksi tarvitaan egoa, olemaan itse itseään ovelampi.

Ja tässä vaiheessa astuu luontodokumentin selostaja kuvaan. Kokeile vaikka yhden päivän katsoa elämääsi, niin että tuo luontodokumentin puolueeton selostaja tekee huomioita elämästäsi.Se on loputtoman avarakatseinen. Se ei koita muuttaa mitä se näkee, eikä jätä mitään mitä itse ei haluaisi nähdä näkemättä.
Löysin itsestäni lahnan, hylkeen, leijonan, käärmeen ja koiranpennunkin. Lisäksi mulla oli hemmetin hauskaa! Luonto opettaa, vai oliko se Siperia sittenkin..
 
eläin.jpg

Mitä se kuuluisa rakkaus tässä tekisi?

Tuttu ja avartava kysymys oli tänään tarpeen. Miten rakkaus/ rauha toimisi tässä tilanteessa? Tai miten näen tilanteen rauhasta käsin? Tämä on myös teema johon liittyy paljon väärinkäsityksiä, minulla varmasti myös. Se kuuluisa rakkaus ei ainakaan oman käsitykseni mukaan ole mitään niin hirveän vaaleanpunaista ja pumpulista hempukkaa, vaan enemmänkin hiljaisuutta, tyhjyyttä. Rakkaus sanana kuvastaa sitä kuitenkin ihan hyvin, jos siitä unohtaa ne perinteiset mielleyhtymät rakkauteen tunteena.

Miten se rauha sitten näkee tämän tilanteen? Tässä ajatuksiksi muotoutunutta mössöä aiheesta. (Vaaleanpunaisia nonparelleja vielä päälle <3)

Sillä ei ole tarvetta ratkaista, mutta se ei myöskään sulje silmiään

Se on ok kaikkien lopputuloksien kanssa, myös sen että tulee vastaan hetkiä jotka hahmosta tuntuvat kaikelta muulta kun ok:lta.

Se ei halua muuttaa ketään mielensä mukaiseksi, mutta ei myöskään kiellä itseään, ei alistu

Se ei pysähdy paikalleen muoteiksi, ja toisaalta se on aina liikkumaton

Se antaa hahmoa sattua mielummin nyt kovaa, kuin tukahduttaa kokemuksensa ja antaa sydämensä hapottua

Se hyväksyy rehellisen kokemuksensa, hyväksyen senkin että ei ole oikeassa, eikä kukaan muu väärässä.

Se tietää että mikään ei ole sitä miltä näyttää, se katsoo näennäisen läpi

Se ei koita kontrolloida vaikka saattaisi huomata halun kontrolliin

Se tietää ytimiessään että mikään ei ole ikuista, yksikään uni ei kestä ikuisuutta.

Se ei mielistele tai anna voimaansa muille, eikä myöskään suostu ottamaan kenenkään voimaa heiltä itseltään, vaikka sitä kuinka tarjoiltaisiin.

Se ei jaottele. Sille katuojan mies on yhtäkuin   Presidentti. Ihminen, tarpeenaan olla hyväksytty.Se ei hämäänny rooleista.

Se ei ole kukaan erityisesti mutta se on parhaimmankin tarinan pahiksen hengenvedossa. Kaiken tämän horinankin aikana se istuu olallani ja nauraa riemukkaasti tälle koko vitsille elämästä. Joka välillä kuitenkin tuntuu niin kovin vakavasti otettavalta.

joke.jpg

Syyllistyminen ja syyllistäminen

Syyllistäminen ja syyllistyminen ovat aika voimakkaita ilmiöitä jotka voi nähdä ja havaita pienellä tarkkailulla. Kumpikaan noista ei luonnollisestikkaan ole kovin tervettä, mutta egon maailmassa nyt kauheasti mitään tervettä olekkaan. Syyllistämällä ja syyllistymällä viemme vähänkuin "omaa voimaamme" ja vastuutamme kuin vapauttammekin asioista pois. Voimmeko laittaa ketään muuta vastuuseen tunteistamme tai toiminnastamme? Mieli etsii loogisia päätelmiä ( jotka eivät sitten kuitenkaan ole niin kauhean loogisia) X -> Y. 
- Tuo teki noin ja minulle tuli paha mieli 
-Minä tein näin ja sain toruja, se tekee minusta pahan
-Hän loukkaantui kun en tehnytkään kuten hän olisi halunnut ( oli siis minun vikani että hän loukkaantui)

Ja myös

- Koska sain häneltä kehuja, olen siis hyvä ( tee lisää noin niin saat kehuja)
- Hän sanoo että jos vaan teen näin ja näin, valaistun
- Heidän mukaansa tämä on oikein... ( Joten en itse ajattele ja sysään vastuuni katsoa itse sivuun)

Molempia on tullut tehtyä, syyllistyttyä ja kuviteltua että on vastuussa toisen tunteista, kuin myös syyllistänyt jotain toista omista tunteitsaan. Täysin järjettömiä päätelmiä, joihin ajatukset ovat heittäneet vettä kiukaalle. Katkeruuden ja häpeän oravanpyörä on valmis. Nyt koitan parhaani mukaan olla menemättä noihin peleihin mukaan. Aina se ei onnistu. Nämä tapahtuu monesti, yllätys yllätys siellä tiedostamattomalla tasolla.

Tämä prosessi jota jollain itsensä ja kuvitelmiensa kanssa on käynyt on vienyt kyllä katsomaan myös omaa syyllisyyttä. Sitä missä tilanteissa on toiminut niin sokeasti pelosta käsin. Ja kyllä se on satuttanut muita. Kun katson ulkopuolisen silmin Eevin toimintaa n. 5-6 vuoden päähän, se ei todellakaan näytä kauniilta. Kyllä, minun tekoni ja valintani ovat varmasti satuttaneet joitakin. Olen myös itse kertonut tarinoita itselleni että koska XXXXX teki silloin näin, olen nyt tällainen. Nyt en näe muuta vaihtoehtoa, kuin antaa anteeksi. Päästä irti, jättää mennyt taakse ja ymmärtää että se on ohi. Voisin koko loppuelämäni sääliä itseäni kaikesta siitä mitä tämä hahmo on joskus tehnyt. Jos haluaisin katkeroitua, tekisin sen. 

Tämä oppi on ollut minulle itselle tärkeä, vaikka se ehkä radikaalilta kuulostaakin " Kukaan muu ei voi minua oikeasti satuttaa, vaan mitä itse ajattelen tapahtumasta". Kukaan muu ei voi meitä oikeasti hylätä, vaan me itse voimme senkin tehdä. Jos annamme maailman tapahtumien määrittää itsemme, olemme aika äkkiä kusessa. Toisaalta, ego nyt on kusinen ja maailman tapahtumat ovat suoraa peiliä sisäisestä maailmasta joten jump in. Ei kukaan ole luvannut että se aina kivaa olisi. Mutta myöskään kukaan muu ei voi antaa anteeksi sinulle, kuin sinä itse.Kukaan muu ei voi jatkaa elämää, kuin sinä itse.

En tarkoita tällä että ihmissuhteiden pitäisi muuttua itsekkäiksi tantereiksi, oman kokemukseni mukaan tämä ymmärrys nimenomaan vapauttaa ihmissuhteessa molemmat olemaan rehellisempiä ja aidompia. Reaktioista käsin tätä ei nää.

Ja jotta ei rupeaisi syyllistämään itseä siitä että joskus syyllistää, niin relax. Silloin riittää että näkee että Ok, nyt syyllistän toista ja sekin on ihan ok. Älä tee tästä älyllistä peliä, se vain kylmettää ja kovettaa sitä kuorta jonka oikeasti haluat sulattaa.

Anteeksi. Kiitos.

part.jpg

Fiksaatio

"Saanhan helpotettua oloasi" tarve voi olla aika petollinen.Joskus toiselle kanssakulkijalle hienoin ja aidoin teko minkä todella voi tehdä on olla tekemättä mitään, olla yrittämättä aina fiksata tai korjata toisen oloa. Jos koemme (usein tiedostamattamme) että olemme vastuussa toisen tunteista, meillä on tarve saada toinen äkkiä äkkiä voimaan hyvin.

Onko aina mahdollista voida hyvin? Ihminen on inhimillinen. Tuskin me kaipaamme latteuksia, vaan jonkun joka kuulee ja hyväksyy rehelliset tunteesi. Korjaus yrityksillämme sanomme toiselle käänteisesti että tuo mitä koet ei ole hyvä, sinusta ei pitäisi tuntua siltä!Emme itse kestä toisten surua, pahaa mieltä tai ärsytystä joten koitamme aina " ratkaista" sen jotenkin. Tämä on melkoisen iso oppiläksy minulle kuin varmasti monelle muullekkin. On toisaalta suloista ja söpöä että haluamme helpottaa toisen oloa, mutta voisimmeko antaa tunteiden tulla ja mennä, koittamatta sen kummemmin puuttua niihin? Ei surussa ole mitään pelättävää. Hyväksymällä rehellisen reaktionsa, kokemuksensa saa mahdollisuuden olla rehellinen itselleen. Se on rohkeaa tänä päivänä jossa sulkia kerätään hattuun mm. aina positiivista täydellisyyden ruumiillistumaa näyttelemällä 
Oletko huomannut, että usein helpointa ja luonnollisinta on niiden ihmisten seurassa, jossa on tilaa rehellisyydelle.
Lakataan jooko puuttumasta liikaa toisten elämään, ihan kuin meillä voisi oikeasti olla joku käsitys siitä " miten tuon toisen vaan pitäisi olla".

Universumi on pysynyt pystyssä pari miljardia vuotta vissiin ilman mielipiteitäni, ehkä se pysyy jatkossakin :)