Podcast pärjäämisestä ja siihen liittyvästä paineesta

Tällä podcastilla käsitelllään pärjäämisen painetta, jotain joka on varsin yleistä ajassamme.

Tämä on usein suorittamisen käsipari: oma tarvitsevuus, inhimillisyys ja elämään luottaminen pelottaa. Pärjäämisen paine syntyy helposti velvollisuudentuntoiselle ihmiselle jolla on haavoja liittyen mm. tuen ja avun vastaanottamiseen.

Onko edes mahdollista elää inhimillistä elämää, eikä tarvita ketään eikä mitään?

Tarvitseminen ei ole heikkoutta, vaan inhimillistä. 

Pärjäämisen paineeseen liittyy liian kovat ja epärealistiset vaatimukset jotka kohdistuvat itsen lisäksi myös mahdollisesti muihin. 

Hyvin usein, juuri silloin kun luulemme että meidän pitäisi olla kurinalaisempia tai kontrolloida tilannetta tarvitsemmekin oikeasti myötätuntoa ja kykyä hellittää.

Kuuntele alle 12 minuutin podcast ja tutki mitä aihe sinussa herättää! 

Syitä suorittamisen takana

Suorittaminen on asia jolle tulemme helposti sokeiksi - siitä tulee uusi normaali.

Pintatasolla saatamme vaikka uskoa että "Näin nyt vaan kuuluu elää"  ja "Mistä mä muuten rahaa saan". Vaikka nämä ovatkin tärkeitä kysymyksiä, todelliset syyt suorittamiselle löytyvät syvempää. Pintatason haasteiden ratkaisu yritykset saattavat jopa vaan pitää suorittamisen mallia yllä.

Tiedän, miten todelta paine ja pelko tuntuu joka saa suorittamaan. Se tuntuu todella elämän ja kuoleman kysymykseltä. En halua lainkaan väittää, että tämän teeman kanssa työskentely olisi helppoa. Vähän vaan kato hidastat elämää ja silleen.

Menee usein ojasta allikkoon jos emme tiedosta syitä miksi alunalkajamme aloimme suorittamaan. Koska sitähän se on, selviytymiskeino. Selviytymiskeinot ovat ihmispsyykelle erittäin tärkeitä. Niille ei kannata olla vihainen vaan muistaa, että niiden takana on jokin haava ja kipu.

Alla muutama esimerkki todellisista syistä suorittamisen takana. Nämä ovat niitä joidenka työstäminen ja tutkiminen myötätunnolla ja turvassa voi olla hyvinkin tärkeää ja aidosti eheyttävää.

 Vaikeus luottaa itseen ja muihin

 - En luota ihmisiin joten pakenen omaan maailmaani

-En luota elämään, addiktio on paras ystäväni johon uskon voivani luottaa

- En uskalla tehdä valintoja tai päätöksiä, addiktioni pitää minut paikallaan

-On helpompaa luottaa addiktioni sääntöihin kun luottaa kehenkään muuhun

- Jos olen "tavallinen" minut torjutaan/hylätään

'Vaikeus kohdata ja ilmaista tunteita

- En tiedä kuinka kohdata ahdistusta/vihaa/turhautumista joten uuvutan itseäni työllä /kuritan kehoani/tms.

- Nielen helposti tunteeni ja mielipiteeni

-En kestä konflikteja tai erimielisyyksiä, katoan omaan addiktio maailmaani

-Kontrollointi tuo tunteen että hallitsen tunteeni

Tavoitekeskeisyys

-Sisäinen paine "tehdä kovaa".

-Tunne että on puristettava, vähempi ei tunnu missään,

-Ainoastaan kovan itsekurin kautta tulee tuloksia - ajattelu

- Kaipaisin ja haluaisin jotain ihan muuta, mutta käytän addiktiota  esteenä

-Kontrollointi on todellinen saavutus. "Mind over Matter".

Halu olla Erityinen

-Saan kehuja/huomiota tekemisestäni/kehostani ja aikaansaamisestani.

-Minun kurinalaisuutta ihaillaan ja kadehditaan

-Saan huomiota ja huolenpitoa

-Tämä asia saa minut jotenkin eroamaan muista

-En tiedä kuka olisin tai mitä tekisin ilman tätä

-Tämä on ainoa asia jossa voin olla erityinen

Vaatii valtavaa rohkeutta tunnustaa näitä itselleen.

Joka kerta jos huomaat suorittavasi- voit pysähtyä kysymään miltä minusta nyt todella tuntuu ja harjoitella tekemään sille tilaa.

Seuraavassa uutiskirjeessä keskitytään enemmän siihen, kuinka näitä malleja voi lähteä tiedostamisen jälkeen työstämään.

Epätietoisuus

Usein sanomme että pahinta on epätietoisuus. Vaikka niin kovin kaipaamme selkeyttä, asioiden loksahtamista kohdalleen se myös pelottaa meitä. Jos tämä olisikin selkeä. Jos tämä olisikin ”done”. Haluamme suojata itseämme irtipäästön kivulta, varjella itseämme tuntemattoman pelolta. Se on kovin ymmärrettävää. 

Kun jokin asia tai vaihe on päättymässä elämässä, voimme myös antaa itsemme surra sitä. 
Surussa on myös jotain kaunista. Se kertoo siitä että jokin on koskettanut sinua hyvin syvästi. Jollakin asialla on ollut sinun elämässäsi merkitys. Voimme surra loppumisia ja päättymisiä ja yhtä lailla antaa itsemme olla uteliaita, ehkä jopa iloisia tulevasta, vaikka emme vielä tiedäkkään mitä se pitää sisällään. 

Silta sinne kulkee tyhjyyden kautta. Otan itseäni kädestä kiinni ja istuskelen vielä sillan toisella puolen. Kerään rohkeutta ja katson vielä maisemaa jonka olen jättämässä taakseni.  
Joskus olin sille vihainen, koitin muuttaa siitä, koitin paeta sitä, koitin sulkea silmäni siltä ja koitin istuttaa sinne pumpulipuskia jotta pystyisin siellä pysymään. Syvältä sydämestä kuuluu kuitenkin nyt KIITOS.

Lessons learned in life

Lessons learned in life: se että liikut elämässä eteenpäin ei aina miellytä kaikkia. Eikä sen tarvitsekaan miellyttää. Minulla on ollut vähän Naivi ja suloinen käsitys että ihmissuhteiden pitäisi ainakin päättyä yhteisymmärryksessä, yhteistä aikaa kunnioittaen ja toiselle parasta toivoen. Toinen osapuoli ei sitä aina halua tai ole siinä hetkessä siihen valmis. Ja silti voi lähteä eri suuntiin. Vastassa voi olla vallankäytön keinoja uhkailusta syyllistämiseen, joskus jopa alistamiseen. Tosi elämä on välillä vittua ja perkelettä ja se on ihan ok.

Voi olla hyvä muistaa että hyökkäävät reaktiot kertovat enemmänkin pelosta ja surusta johon viha voi olla väylä. Mitäpä sitä kieltämään, me kiinnymme, kaipaamme ja pelkäämme ehkä mitä olemme ilman jotain toista. Irtipäästämimen ei ole aina jos koskaan helppoa. Ehkä vähän liian usein koitamme olla sinut luopumisen kuvistakin liian nopeasti. Miksei se saisi tuntua surulliselta? Entä jos suru onkin luonnollinen, jopa kaunis osa sitä että elämä saa mennä eteenpäin. Ei tarvitse osata ohittaa surua. 
Joskus toinen osapuoli tarvitsee vihaa irrotautuakseen.Koitetaan muistaa silloin että kyse ei ole meistä tai meidän huonoudestamme. 

Voi olla pelottavaa kohdata se että joku on vihainen kun koet että olet itse ehkä viimein uskaltanut kuunnella itseäsi ja alkaa huolehtia omasta hyvinvoinnistasi. Syyllisyys voi olla pitkään syy sille että ei uskalla kuunnella itseään. 
Mitä sitten käy jos aina vaan uhraudumme ja jätämme itsemme sivuun? Alamme ehkä katkeroitua, arvostelemaan muita, pelkäämään, turtumaan ja kadottamaan kipinää elämää kohtaan. Minulle on ainakin näin käynyt enkä silloin kyllä viihdy itsekkään nahoissani. Me tarvitsemme läheisiä ja rakkaita jotka voivat auttaa meitä näkemään niitä kohtia joita emme itse näe, ja sen kuuleminen ei ole aina kivaa.

Me olemme joskus myös ollut se joka kapinoi ja vastustaa toisen muuntumista. Ehkä sen muistaminen auttaa silloin kun itse kohtaat vuorostasi samaa.

Miten olla itselleen hyvä ja sen kautta kohdata muitakin aidommin, siinäpä vasta hommaa elämän mitaksi.

Irtipäästämistä

Kävin aamulla lenkillä ulkona. Valoisalla tutuilla teillä mieli harhaili ties missä, spekuloi täysin tarpeettomia asioita.joka välissä sai havahtua takaisin siihen hetkeen. Tulin pimeän metsän kohdalle, eteenpäin ei vaan näe . Ensin ajattelin että pysyn valoisalla, kunnes tajusin vertauskuvallisesti miten jään kiertämään kehää jos aina menen sinne minne näen ( tai luulen näkeväni). Valitsin pimeän. Mielestä putosi turha pois, oli vain seuraava askel. pimeää halutaan välttää, ja joskus sen kiertely onnistuukin pitkään. Joskus se ei vaan enää ole mahdollista ja on mentävä läpi. Mieli koittaa pelotella hiippareilla ja vaikka millä. Se tekee sen mitä se parhaiten osaa. Sen kertovat tarinat ja kauhukuvat eivät kuitenkaan ole totta NYT. Kukaan ei lupaa että vaikka en antaisikaan pelkojen vaikuttaa, mitään kamalaa ei tapahtuisi. Ei ole lupauksia mistään. Tämä muistuttaa siitä, että mikään elämässä ei lopulta ole luvattua. Edes seuraava askel. Me eletään käytännössä jatkuvasti kielekkeen reunalla, ehkä edes tietämättä sitä. Kun tajuaa olevansa reunalla, voi säikähtää. Kunnes muistaa ja tajuaa, että on ihan koko ajan lopulta ollut siellä reunalla. Ja silti se on kuitenkin kantanut tähän. Se että ei ole muuta kuin NYT konkretisoituu. Se mikä on nyt on nyt. Sitä voi pelätä, vastustella, koittaa pitää kiinni, räpiköidä, haluta jotain muuta tai vaikka kiukutella. Luultavasti välillä kaikki teemme niin. Elämän polut jotka on vaan kuljettava läpi ilman valaistusta ovat kuitenkin niitä joista monesti jälkeen päin sanotaan " sen vaan piti mennä niin". 

Omalla kohdalla ainakin olen huomannut että tällä tiellä mitä tahansa pelkoja kiertää kohtaamasta, ne löytyvät kyllä vastasta. Saan levähtää niiltä hetken, kun olenkin vielä paennut. Yleensä en oikeasti opi tai irroita ennenkuin ei ole muuta vaihtoehtoa. Minkäs jästipää itselleen voi. Miten hieno tunne onkaan se, kun viimein nostaa kädet ylös ratkaisu yrityksiltään. Toteaa että en tiedä. Ei ole hajuakaan. En tiedä miten tästä mennään läpi. Ja yhtäkkiä sekin on ok. Se on sitä mitä on nyt. 

Hienoa itsenäisyyspäivää soturit 
<3

byro.png

Let it be

Kenelläkään ei ole valtaa saada meitä rakastamaan/hyväksymään itseämme, meillä on vapaus ainoastaan muuttaa omaa suhtautumistamme ajatuksiimme itsestämme/elämästä. Emme voi myöskään rakastaa ketään niin paljon, että hän alkaisi rakastaa itseään tai alkaisi arvostamaan itseään. Let it be, let it be, let it be... Whisper words of wisdom, let it be...

walk.jpg

Two sides of the story

Elämä on parhaimmillaan virtaa. Ja se virtaa muuten silloinkin kun tuntuu että on jotenkin ” tukossa”. Egoa tuskin on mahdollisinta nähdä läpi yhdessä silmänräpäyksessä. Lempeys voi olla hyvä matkaopas. Mielen tehtävä on vastata mm. siitä että toimintakyky säilyy. Kaikista kivuliaimpia pisteitä se suojelee kuin uskollinen vahtikoira. Kuorista ja rooleista luopuminen tapahtuu uniikilla tavalla ja sitä tahtia kuin tapahtuu. Ei sitä tarvitse huolia tai pelätä, kaikki menee juuri kuten kuuluukin. Välillä hengittäen sisään, välillä ulos.Välillä hengitys saattaa jopa hetkeksi salpautua.

Hiljaisuudessa on äärettömän kaunis voima. Hiljaisuudella en tarkoita äänettömyyttä, vaan enemmänkin sen kaltaista tilaa, joka on ennen kuin mieli on tehnyt tulkintansa havainnoistaan. Hiljaisuus on liikettä, välillä paikallaan oloa. Sillä ei ole sääntöjä, ei ehdottomuuksia.

Sanat ovat kovin rajallisia kuvaamaan todellisuutta, kuten myös siitä tekemämme tulkinnat. Sen vuoksi kirjoittaminenkin on välillä tuntunut haastavalta, miten kuvailla jotain jota on mahdotonta kuvata, ilman että se luo vastakkainasettelua. Mitä edes tarvitsisi kuvata   Kieli on itsessään dualistista, siinä on aina hyvä-paha, ylhäällä-alhaalla, oikea-väärä, vahva-heikko asetelmat mukana. Ja se on ihan jees.Mutta jos haluaa ymmärtää elämää syvällisemmin jonka voisi toisaalta ilmaista myös niin että olla tietämättä sitä mitä luuli ymmärtävänsä, on sukellettava sanojen ja ajatusten taakse. Ajatukset luultavasti tekevät sen mitä ne parhaiten osaavat: ovat asiasta jotain mieltä. Mielelle tietämättömyys voi olla kovin pelottavaa. Mitä me todella voimme edes koskaan varmasti tietää ? Olemmeko todellisuudessa koskaan tienneet mitään? Olisiko siitä niin varma, jos on oma pää panttina ja ase ohimolla?

Elämän käsikirjoitus ei ole aina sama, mitä erillinen itse haluaa. Ja se on osa tätä peliä  Miksi koittaa hallita jotain, jota ei kerta kaikkiaan kykene hallitsemaan? Miksi käyttää aikaansa pelkäämään mitä saattaa käydä kun voi irroittaa turvavyönsä ja nauttia pompuista? Mieli sanoo että se on vastuutonta. Se on sen yksi tärkeä pelottelu keino, hyvänä ystävänään mm. häpeä, paremmuuden ja huonommuuden tunteet sekä syyllisyys. Ja entä jos noissa tunteissa ei olekkaan mitään negatiivista? Vain ajatus jostain kokemuksesta voi olla ” negatiivinen vai positiivinen”. Riippuen siitä vastustaako, vai hyväksyykö. Ja saa tottakai vastustaa! Ei vastustamista tarvitse vastustaa. Jos vastustat, niin hyväksy se sitten ensi alkuun.

Keskittymällä pelkkään positiivisuuteen ja kieltämällä ( monesti kovin tiedostamatta) kaiken “epämukavan” kerryttää herkästi paljon hämmennystä ja riittämättömyyden energiaa.Mitä jos ei tarvitsisi pelätä yhtään tunnetta, eikä yhtään ajatusta? Mitä jos ei koittaisi päästä eroon mistään tunteesta, vaan tekisi niiden kanssa rauhan? Ei merikään koita päästä eroon aalloista. Meri voi yhtä hyvin olla tänään tyyni, huomenna myrskyisempi. Ajatukset, tunteet ja kokemukset ovat yksittäisiä aaltoja elämän meressä. Mikään ei niistä ole toista oikeampi, parempi, huonompi tai kauniimpi. Ne ovat. Ne ovat yhteinäinen kokonaisuus jota voi kutsua mereksi. Josta yksikään aalto ei ole erillinen.

Viime viikot ovat olleet huikeaa aaltojen tykitystä. Jokainen aalto saa olla, tai se saa olla myös olematta. Mielelle se on joskus kovin kivuliasta, sen hetken kun se uskoo tarinaansa. Monet tarinat ovat olleet kenties parikymmentä vuotta systeemissä pyöriviä malleja, joissa on ollut melkoinen tunnelataus mukana. Vahva tunnesidos, mutta todellisuus arvo lööppien tasolla. Jaksan yllättyä varmaan yhä uudelleen ja uudelleen miten paljon tiedostamaton mieli kätkeekään sisälleen.  Ja silti näissä ei ole mitään negatiivista tai väärää. Sekään ei auta hokea : “olen ihan ok tämän kanssa! ” jos todellisuudessa kokee hämmennystä. Mieli on taitava hämäämään ja huijaamaan jopa nojaten “henkisiin” ajatuksiin. Minun pitäisi vaan antaa anteeksi, yms. Entä jos sisimmissään onkin pettynyt ja vihainen? Kannattaako noiden tunteiden upea energia vielä kerran lytätä, ja kohdata sitten joskus? Ei. Tunteet voi kokea, ja anteeksi anto tapahtuu itsestään, kun se tapahtuu.

“Anna itsesi aina tuntea sitä, mitä kulloinkin rehellisesti tunnet. Tunteittesi torjuminen on aina keino pitää niistä kiinni, se ei ole tapa vapautua niistä, eikä ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä minkään tunteen takia. Tunteet eivät ole tosiasioita. Niillä ei ole kerrassaan mitään vaikutusta totuuteen. Tunteet ainoastaan osoittavat sen, millaisia uskomuksia niiden takana on. Miten muuten sinä voisit tehdä tyhjäksi “väärät” uskomukset, kuin katsomalla niitä? Ja kaikki negatiiviset tunteet ovat merkkinä niistä vääristä uskomuksista, jotka ovat esteitä rauhalle. Tunteet ovat ystäviä.” -Liz Cronkhit

 

Tuomion kätilöt

Olen tässä miettinyt näinkin maallista asiaa että mikä ihme saa ihmisen tuomitsemaan muita? Tästä päästään tietysti samalla siihen tosiasiaan, että koska asia koskettaa minuakin. Voi joko tuomita muita tuomitsemisesta, tai nähdä koko tuomitsemisen läpi. Antamalla anteeksi itselleen ne kerrat kun on tuominnut tai ollut liian ehdoton ja kapea katseinen mielipiteissään. Todellisuudessa me emme tiedä.Mielipiteisiin on toki oikeus, ja niillä voi olla hauska pallotellakkin, mutta jo sana itsessään kuvaa mielipiteen luonteen hyvin. Mielen pidike. Jotain josta mieli pitää kiinni. Jos mieli pitää jostain kiinni, se on luonnostaankin suljettu kokonaisuudelle. Sä näkee vain pienen pisaran oman suodattimensa läpi, joka luo mielipiteensä menneisyyden kokemuksiinsa perustuen.

Tuomitseminen ja arvostelu juuri pitää meidät erillään toisistamme. Minun linjaukseni ja polkuni on parempi kuin sinun, lälläslää! Hänen pitäisi vain tehdä tavalla x… Tuon ei olisi pitänyt koskaan sanoa noin. Miten hän pystyikin sanomaan niin? And Drama goes on. Olen niin lopen kyllästynyt erilaiseen draamaan ja spekulointiin. Entä jos kaikki on todellakin juuri niinkuin kuuluukin. Elämä on kummallisen helppoa kun voi hyväksyä itsensä, muut, säätilan, raha tilanteen ja villa koirat sängyn alla sellaisenaan kuin on. Vaikein hyväksyttävä ainakin täällä päässä näyttäisi olevan ” oma itse”.  Ja mikä se itse sitten edes on? Ei ihmisen sisällä ole mitään ihmistä, ei puun sisällä ole mitään muuta. Missä on se itse, jota olemme itsenämme tottuneet pitämään? Se on mielessä. Se on niissä ajatuksissa, joita itsestämme ruokimme, ja jotka automaattisesti uskomme. Omalla kohdalla näyttää siltä, että se että haluaa nähdä egon läpi, se täytyy tehdä täysin näkyväksi. Kädet multaan vaan ja katsomaan mitä sieltä löytyy. Ja voi kun se kaikki ei aina mielyttäkkään  Silti, jos vastustelemme ja koitamme kieltää jotain ajatusta, on sama kuin pitäisimme tuota ajatusta jotenkin vääränä. Tämä kerryttää helposti suuren määrän häpeää ja syyllisyyttä. Voiko ajatuksista tuomita ketään? Onko se koskaan auttanut? Mielestäni ei. Ajatukset on mysteeri. Ei ehkä ole kaikista kannattavinta uskoa ajatuksiinsa. Persoonalle kuuluu tietyt uniikit mieltymykset ja ominaisuudet.  Koivu on ihan toisenlainen kuin mänty. Mutta kumpi niistä on parempi tai tärkeämpi? Hah Beatles on lurittanut ehkä parhaimman mantran ikinä. Let it be. Jos huomaa mielessä jotain turhaa ajanhukka ajatusta, tämän biisin voi vaikka laittaa päälle  Ja muistaa että se mitä ajattelet muista , ajattelet lopulta itsestäsi.

Huomio miten mieli toimii. Miten se jatkuvasti kuvailee, arvostelee ( en tarkoita tätä negatiivisesti) ja mittailee kaikkea? Jalka on jalka.Kasa soluja, lihaksia, verisuonia, yms. Mieli voi sanoa että se on liian lihava. Tai että sen pitäisi olla kiinteämpi.  Entä mitä mieli hölöttää vaikka kaupassa kun jonotat? Mitä toikin tossa edessä hidastelee ja toi ei osta edes luomua!!!! Kääk  Entä jos sama hemmo olisi joskus auttamassa sinua ulos palavasta talosta, luultavasti aika äkkiä unohtuisi kaikki ärsytys ja tuominta. Me ollaan palavassa talossa  Ja se ihanuus onkin just siinä. Tässä on myös se ainutlaatuisen ihana asia, että koska tuomintakin on vain toisen kokemukseen perustuva ulos anti, sitä ei missään tapauksessa kannata “ottaa itseensä”. Oppia voi ja voi katsoa rehellisesti. Joskus opimme parhaiten juuri silloinkuin joku läväyttää kasvoille sen mitä mieli ei haluasi kuulla. Kypsä ihminen voi kuitenkin tehdä sen ” hellästi” , tietäen että on joskus itsekkin vältellyt ja suojellut. Tällöin kyseessä ei ole enää edes arvostelu, vaan kanssa kulkijan tökkiminen lämmöllä, silti tietämättä mikä on toisella parhaaksi.Jos on itse pudonnut johonkin ojaan, voi olla ihan reilua varoittaa toista ojasta. Jos hän sitten kävelee ojaan, sitten hän kävelee sinne. Monesti opimme ääripäiden kautta että hitsi kun tää ei ookkaan ihan niin mustavalkosta. Jokainen kuitenkin avaa silmänsä itse.

Whose Business Are You In?
Notice when you hurt that you are mentally out of your business.
If you’re not sure, stop and ask, “Mentally, whose business am I in?”
There are only three kinds of business in the universe: mine, yours, and God’s.
Whose business is it if an earthquake happens? God’s business.
Whose business is it if your neighbor down the street has an ugly lawn? Your neighbor’s business.
Whose business is it if you are angry at your neighbor down the street because he has an ugly lawn? Your business.
Life is simple—it is internal.
Count, in five minute intervals, how many times you are in someone else’s business mentally. Notice when you give uninvited advice or offer your opinion about something (aloud or silently).
Ask yourself: “Am I in their business? Did they ask me for my advice?” And more importantly, “Can I take the advice I am offering and apply it to my life?”
-Byron Katie

“Ja kaipa sitä voi loppuun vielä siteerata eilistä fb päivitystäkin:

Joskus opimme elämässä juuri niistä kivuliaimmilta tuntuvista hetkistä. Parhaat “opettajamme” ilmenevät usein konflikteissa. Kun huomaa itsessään vahvan reaktion, puolustelua, syyllistämistä tai hyökkäystä voi rohkeasti uhriksi leimautumatta tutkia mitä omaaa käsitystä ja uskomusta on juuri uhattu? Vitsi on siinä kun ei ole mitään suojeltavaa, ei ole pelättävääkään. Onneksi saamme myös niitä opettajia vastaan jotka opettavat rakkaudella ja anteeksiannolla, kenties täysin ilman sanoja. Kumpi mahtaa palvella paremmin, pelosta lähtevä sivallus vai rakkauden ” isku” ? Toisen virheiden tuomitsematta jättäminen on kenties suurimpia puhtaan rakkauden ilmentymiä. Tietenkään todellisuudessa mitään virhettä ei ole edes tapahtunut, vain tulkintamme siitä voi olla virheellinen. Ajatukset eivät kykene satuttamaan, korkeintaan se mitä ajattelee ajatuksista.”

 

Olenko?

 

Olenko tehnyt tarpeeksi?

Olenko tehnyt liian vähän?

Mitä voisin tehdä enemmän?

Olenko tarpeeksi hyvä jotta voin….?

Sitten kun olen enemmän xxxxx voin yyyyy

Sitten kun olen puhdistanut itseäni enemmän…

Sitten kun tiedostan enemmän…

Kun olen korkeammalla tietoisuuden tasolla…

Kun olen paremmassa tasapainossa…

Kun olen parempi ihminen…

Kun tiedostan enemmän..

Kun kaikki chakrani ovat tasapainossa…

Kun tiedän sen viimeisen syyn…

Sitten kun olen ratkaissut tämän…

Minun pitää ensin vain oppia x…

Minun pitää ensin päästä eroon asiasta y…

Jaada jaada. Tell me more tell me more sweet little lies, vai miten se biisi menikään  ?

Ego on taitava keksimään erilaisia väistely keinoja ja tämän se usein tekee ajatusryöpyllä joka kohdistuu syyllistämiseen. Mutta hei, Sittenkun! Se myös tarjoilee mielellään uskomuksiaan mitä pitäisi tehdä tai tapahtua ennenkuin voi viimein olla “rauhassa”. Ego on täynnä itseään, ja säikähtää hetkiä jossa kaikki vaan On. Jossa voi hyväksyä ihmisolentonsa ihanana ja samalla kusipäänä, ei parempana eikä huonompana.Tässä hetkessä ei ole tarvetta kieltää tai puolustella mitään.Ei ripustautua mihinkään tai kehenkään, eikä sen puolen torjua tai tuomita myöskään. Se on niin yksinkertaista, että se ei enää ole yksinkertaista kun mieli koittaa sitä ymmärtää. Egolle kaikki on hankalaa ja haastavaa. Ja guess what, siitäkään ei tarvitse päästä eroon. Sen voi nähdä sellaisena kuin se on. Riittää että sen tunnistaa ja huomaa. No entä sitten? Mitä sen jälkeen? Tuleeko suuri valaistuminen ja ikuinen bliss state joka ei koskaan katoa? Tuskimpa. Silti mieli mielellään etsii jotain, joka viimein muuttaisi kaiken pysyvästi. Miten voimme koskaan muuta kuin kuvitella tietävämme tulevasta? Ja sen oivaltamien vetääkin jotenkin nöyräksi ja kiitolliseksi. Kiitolliseksi jokaisesta henkäyksestä, elämästä itsestään. Tulee tilaa. Voi nousta ihan uudenlaisia ajatuksia ja innoitusta. Mutta niin käy jos käy, tai sitten on käymättä. Kaikki käy, kaikki on hyvää. Jos mielessä on sirkus, senkin toivottaa tervetulleeksi.  Ja kas vain, ( sanoi kasvain ja kasvoi vain) antamalla mielenkin olla vapaa, sen ei ole enää tarvetta esiintyä ja väistellä, kierrellä ja kaarrella. Silti sinne mielen valtaan saattaa humpsahtaa helposti mukaan. Joka kerta kun huomaa näin käyneen voi kiittää mieltä yrityksestä suojella elämältä, ja todeta että uskaltaa kokea elämän ihan raakana. Tällöin katoaa tarve tietää, tarve luoda turva kaukaloa ympärilleen ja tarve peitellä tai hävetä. Voi antaa itsensä olla. Riittävä kaikessa riittämättömyydessään. Kaunis kaikessa karuudessaan. Elossa eläessään.

Grazias

Kiitollisuus, joo joo nehän on ihan perus juttuja. Mielen kiitollisuus on kuitenkin kuin hiekkapaperilla pyyhkisi pyllyä verrattuna siihen kiitollisuuteen joka kumpuaa jostain ihan muualta, sanattomasta. Mitä tahansa ” oppeja” voi ymmärtää ja koittaa omaksua älyllisesti, mutta se on täysin eriasia kuin kokeminen. Kokeminen on jotain johon ei vaan sanat riitä. Mitenkään. Tuntuu melkeimpä kokemuksen pahoinpitelyltä koittaa sitä jotenkin sanoiksi tuoda.Sitä on monituiset kerrat luullut oivaltaneensa jotain, vaan myöhemmin huomatessaan että oivallus oli vain mielessä. Heti kun on joku ” aa, tämä on näin” , on jo mieli luonut uskomuksen. Eikä siinä mitään.

Ystävä kertoi parin vuoden takaisesta kokemuksestaan jossa elämä oli heittänyt melkoset häränpyllyt kerta rysäyksellä. Hän oli sairaalassa teho osastolla, ja käytännössä kaikki duunit, ihmissuhteet ja yleiset turvallisen elämän ” peruspilarit” oli kiikun kaakun. Sitä voi vaan kuvitella että mieli tuolloin angstaa ja on hädissään, kauhuissaan suorastaan. Sitä voi olla elämälle vihainen ja pitää itseään jotenkin uhrina. Hän oli siellä aikansa tosiaan vihannut kaikkea. Ja sitten vaan yks kaks vihannut tarpeeksi. Se riitti. Jostain oli tullut ajatus kirjoittaa ylös kaikki mistä on kiitollinen. Kun näkee ettei tosiaan voi kontrolloida, astuu armo tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua kehiin. Joku on sanonut hyvin että ” Kun olet menettänyt kaiken voit vasta saada kaiken”. Ulkoisesti meidän ei kuitenkaan tarvitse menettää mitään. Kaikki omistaminen ja riippuvuus on vain mielessä ja ajatuksissa. Kun luopuu suhteistaan riippuvuuksiin, tapahtuu ihmeitä. Hän ei päästänyt irti vihasta, se vaan tapahtui. Vihaa olisi ollut täysin turha kieltää tai taistella vastaan. Ja sitten kuin salama tyhjältä taivaalta se katosi. Asioita joista hän oli kiitollinen löytyi lopulta useiden sivujen verran. Nämä asiat tietyllä tavalla herättivät näkemään kaikin toisin.

Kiitollisuus päiväkirjat ovat varmasti monille tuttuja. Jos taas olo on kaikkea muuta kuin kiitollinen, miksei sitä tekisi vitutus listaa, kirjottaisi kerta kaikkiaan kaiken mikä sapettaa ulos. Ihan tyhjäksi, niin ettei mitään enää tule. Irtipäästäminen tapahtuu kuin itestään, sitä ei voi tehdä. Se annetaan. Kiitollisuus nousee muualta kuin kontrollista. Se tulee luottamisesta ja vapaudesta.

Anette Calrström kirjoittaa kauniisti ” Kaikki toiminta ja päätökseni lähtevät kiitollisuudesta. Jos en tunne kiitollisuutta , en ole virrassa. Silloin en tee mitään. Vaan odotan ja hyväksyn sen mitä ikinä ilmeneekään”.  Respect. Tässä on muistettavaa mielelle joka usein tahtoo asioiden tapahtuvan nopeampaa, kovempaa, paremmin ja enemmin.Kaikki on aina juuri niinkuin juuri nyt tuleekin olla. Sitä voi kaikella vapaudella ajatella ihan mitä tahansa, mutta asiat ovat kuitenkin niinkuin ne ovat. Kiitos siitä.

Yleensä ei tunnu oikealta antaa mitään ” ohjeita”, koska ne voidaan käsittää niin monella tapaa. Se mikä toimii yhdelle nyt on jotain josta toisen voisi olla aika päästää irti ja mennä eteenpäin.  Tämä ohje ei  siis tarkoita että muut tunteet kuin kiitollisuus olisi tukahdettava. Jos sisällä on nyt jotain ihan muuta, koe se loppuun asti. Kiitollisuus ei oikeastaan ole edes tunne, se on enemminkin hyväksyntä. Mutta kuitenkin.Kokeile mitä tapahtuu jos alat lisäämään kiitollisuuden ajatuksia päivääsi. Ai kiitos , saan odottaa pitkässä jonossa kaupassa. Kiitos, joku ohitti minut autolla holtittomasti. Kiitos , myöhästyin bussista. Kiitos tuoreesta kahvista. Kiitos että saan tuntea rakkaan käden kädessäni. Kiitos että minulla on jalat. Kiitos että hengitän. Kiitollinen voi toki olla siitäkin ettei ole kiitollinen.

 

Juokse Juokse!

… Tai mitä jos irroitat ja luotat?  Eihän se voi olla niin helppoa, vastustelee mieli. Se , joka on pelokas. Se joka ei ole paha, se ei ole edes todellinen. Se on kuin uhmaikäinen joka kiukulla katsoo kuinka paljon sitä todella rakastetaan.

Juokse, juokse! Kiiruhda, hop hop! Huutaa mieli. Suunnittele, visioi, kontrolloi. Saa aikaan! Luo uutta. Nyt nyt, hop hop.Syke nousee, sydän pampattaa. Into on kova, mutta sydän huomaa sen olevan hiukan liian kova. Täysin jäsentymätön, liikaa kaasua pohjassa. Kyyti on huteraa ja kenguru bensaista. Silti kaasu jalkaa painaisi.

Sydän huutaa että hiljennä. Luota. Pysähdy! PYSÄHDY. Ei lähdetä tälle kierrokselle enää. Innostus ja visiointi on ihanaa, mutta silloin kun se lähtee rauhasta. Vaikka on vain tämä hetki, tämä voi nyt odottaa. Voi tunnistaa mielen jo niin tutuiksi käyneet merkit: innostuksen ja unelmien kautta viedä taas uneen, joka vie tästä hetkestä ja rauhasta pois. Mielen täytyy koittaa tehdä, sillä on kiire. Se on kiinni lopputuloksessa. Se odottaa palkinnoksi iloa – sitten joskus.

Kun sydän on asialla, ei ole aikaa. Se lakkaa olemasta. Elämä alkaa näyttämään merkkejä siitä, että jokin suurempi tuntuu suojelevan kaikkea. Kaikki tapahtuu helpommin, kevyemmin ja värikkäämmin kuin mieli olisi osannut edes suunnitella. Energia joka kiristää ja rajoittaa jää pois. Energia joka nostattaa vahvistuu. Ihmsiä, tilaisuuksia ja ” sattumia” alkaa pompsahdella kuin sieniä sateella.

Luotan ja päästän taas kerran irti. Muistan että elämä liikkuu usein sykleissä. Mieli haluaa kovempaa ja enemmän, vaikka sydän tietää että nyt on aika istahtaa kivelle ja katsella joutsenia. Miten ne ovatkaan virrassa. Niillä on aika kaikkea tarpeeksi. Kuten meillä muillakin. Vain pelko ja ajatukset voivat saada uskomaan että olisi jotenkin ” väärässä” paikassa. Huomaan että muutokset puskevat usein pienen tai joskus aivan jäätävän turhautumisen kanssa. Mihin olinkaan taas kerennyt tottua ja rantautua? On silloin kysyttävä. Vain menneisyys ja sen kiinnikkeet pitävät kiinni. Vain ajatukset ja kuvitelmat siitä mitä pitäisi olla. On ollut hassu tapa vähetellä ja suorastaan hävetä joitain aiempia vaiheita omalla polulla. Niistä kasvaa usein irti kasvukipujen kanssa. Lähtee lentoon pesästä, vaikkei siivet ihan vielä kanna. Ei tiedä , mitä on todella lentää. Tietää, ettei voi oppia lentämään askel kerrallaan tai suunnitellusti. Se vaan tapahtuu. Ja ne siivet kantaa.

Jos saisin tänään vain yhden sanan, se olisi LUOTTAMUS.

Kiitos <3

 

Mitä on rakkaus?

Mitä on rakkaus?

En kysy mieleltä tai ajatuksilta. Kysyn siltä sinulta, joka ei elä menettämisen pelosta tai tarpeesta tavoitella. Kysyn siltä sinulta, joka on yhtä kaiken kanssa, joka ei ole erillinen. Kysyn siltä sinulta, joka ei oikeastaan ole edes “sinä” vaan enemmänkin elämä sinussa. Joka on läsnä joka hetki, ei pidä mekkalaa itsestään, ei vaadi huomiota, ei kiristä, ei palkitse, ei pelkää. Se vaan on. Se on siellä hulisevan, huolehtivan ja analysoivan mielen takana. Sen voi huomata vaikkapa hiljentymällä. Sen voi huomata vaikka hyväksymällä. Se mielen osa joka ei ole totta jota egoksi voi myös kutsua elää ripustautumisesta, haluamisesta, pelosta, menettämisestä, saamisesta, velvollisuudesta, häpeästä ja yhdestä sun toisesta tarinasta. Mieli usein myös luo kuvitelmia ” kunhan vain” ja ” sitten kun”. Kunhan vain löydän rakkauden. Kunhan vain saavutan sitä. Kunhan vain saan enemmän huomioita. Kunhan vain näytän paremmalta. Kunhan vain pääsen eroon tästä.Liiba laaba  Pää voi olla täynnä kuvitelmia siitä, mitä pitäisi tapahtua ennenkuin voi olla vapaa. Tällöin ajattelu on hyvin ja kovin minä keskeistä. Mitä minä saan? Mistä minä jään paitsi? Mieli ja minäkuva voi toki olla kovinkin positiivinen asia, mutta voi olla hyvä nähdä sekin vain KUVAKSI. Ei miksikään todelliseksi. Todellisuudessa ei ole sinua. Ei ole minua. On tarinaa siitä millainen olen, ja millainen sinä olet. Mitä muuta ne ovat kuin kuvauksia? Menneisyys koittaa puskea tähän hetkeen. Jos tätä hetkeä koetaan mielestä käsin, näemme ainoastaan kimpun vääristyksiä ja yleistyksiä.

Ego voi arvostella ja tuomita muita, itseään ja tietää aina paremmin mitä muiden vaan tulisi tehdä. Egoa on turha tuomita, riittää että huomaa sen! Päässä voi olla kuin kahden äänen välinen vuoropuhelu, joista toinen kannustaa ja toinen latistaa. Tunnetilat sitten vaihtelevat sen mukaan kumpaa ääntä ruokkii. Mitä jos lakkaisi uskomasta? Mitä jos lakkaisi tuomitsemasta? Mitä jos vain todistaisi? Meistä ei tule sen pyhempiä tai parempia jos kiellämme mustasukkaisuutta, riippuvuutta tai pelkoa ja uskottelemme itsellemme että ” minun ei pitäisi kokea tätä” . Unohda itsesi siitä välikädestä, ja ainoastaan seuraa mitä tapahtuu. On tärkeää, että voit katsella mieltä erillisinenä sinusta, sillä se et ole sinä.

Voi kuinka monen monta kertaa sitä on saanut huomata vähänkuin nukahtaneensa uudelleen. Silloin huomaan räpisteleväni jotain vastaan. Silloin ego koittaa tulla ottamaan kontrollia, ja kärsii kun huomaa ettei se piru vie saa mistään kiinni. Mieleen voi hyppiä huolia, ja pelkoja joittenka tarinaan lähden uskomaan ja egohan siitä riemastuu heittäen usein lisää löylyä kiukaalle. Sitten se mieli koittaa vapautua. Se on luonut käsitteen siitä mitä olisi olla vapaa ja läsnä. Ja se haluaa sinne. Mutta ei se ole siellä, se on nyt! Mieli pyrkii luomaan käsitteitä ja matemaattisia kaavoja kaikesta. Myös siitä mitä on rakkaus ja mitä on vapaus. Myös siitä mitä on läsnäolo. Drop it.  Se on taas uutta.

Juuri tässä hetkessä kuvaisin rakkautta virtana.Riippumattomana.Vaatimattomana ja vapaana. Odotuksettomana.Kiinnittymättömänä. Rehellisenä.Luottamuksena.

Peloissani koitan kontrolloida enkä luota elämään. Kunnes muistan että voin valita.Voin unohtaa tarinat, ja huomata että ilman tarinaa ei ole mitään. Kaikki vaan on ja liikkuu eikä pysähdy koskaan.Vain mieli voi koittaa pitää kiinni.Rakkaus voi irroittaa ja luottaa.

 

Irroitan ja luotan

Taas kerran  Mieli on taitava kiinnittymään ja takertumaan. Unelmiin, uskomuksiin, tietämiseen, kyseenalaistamiseen, ihan mihin tahansa. Näillä erin isoin kiinnike minkä olen ” löytänyt” on kiinnike minään. Johonkin joka on vain siis käsite.

Joskus piti irroittaa valtaosin pelokkaasta ja negatiivisesta minäkuvasta, ja luoda tilalle positiivinen. Sitten jossain kohdin huomasi että hitto soikoon se positiivinen kuva itsestä on  yhtälailla vain kuva. Kauniisti voisi sanoa että alkoi minän valheellisten ( mutta kovin todentuntuisten) kuorien hento kuoriminen pehmeällä ja kookosen tuoksuisella kuorintavoiteella.Toisaalta voisi sanoa, että alkoi minä kuvansa tappaminen  Ainoa, joka kävi sotaa oli vain se mieli, joka kuvitteli että jostain pitää päästä eroon. Siitä mikä ei ole todellista ei tarvitse päästä eroon. Tarvitsee vain lakata uskomasta tarinoihin itsestään, muista, elämästä, siitä miten pitäisi olla ja miten ei pitäisi olla. Tarvitsee vain antatua elämälle ja luottaa. Välillä sitä on luullut jo olevansa jossain perillä, kunnes tajuaa taas että ei hitto. Mitä ihmeen perillä? Egolle virtaan antautuminen ja luottaminen kuulostaa naivilta ja suorastaan hullulta, mutta sydän tietää sen olevan ainoa vaihtoehto. Voin joko sotia, tai jättää taistelutantereen.Antautuminen ja sodan lopettaminen on pitänyt tehdä täällä varmaan tuhansia kertoja.Mieli on vahva, se koittaa etsiä matemaattisia kaavoja milloin millekkin. Rakkaus on kuitenkin vahvempi.

Jossain kohdin olin myös alkanut pitää minä-kuvaa jotenkin negatiivisena , feikkinä ja huonona asiana. Ei suinkaan vähiten siksi, että sodin omaani vastaan  Enää en voi todellakaan allekirjoittaa että minäkuvassa olisi jotain väärää. On lahja erottaa mikä on kuvitelmaa ja vapautua odotusten, kuvitelmien ja “pitäisi” juttujen vallasta.Ja silti niin inhimillisesti jossain kohdin taas humpsahtaneensa johonkin kuvitelmaan tai tietämiseen. Kiitos.Kiitos että voi aina palata kysymysten äärelle, ja todeta että on niin vähän mitä tietää. Menneeseen perustuva kokemus on vanhaa ja mennyttä. Nyt on taas nyt. Ja mieli kun tahtoisi pysyhtyä ja löytää jonkun stabiilin tilan. Voiko olla että vaikka ulkoinen elämä muuttuu ja liikkuu, että kannamme mukanamme jotain jolla on aina rauha. Sitä ei ole edes vaikea löytää. Usein riittää että pysähtyy ja hyväksyy. Kaiken.

Sain taas huomata jotain irroitettavaa. Voi että miten rakastan sitä tunnetta kun ensin huomaan mielen sotivan ja virittelevän aseitaan, se taistelee vastaan ja on huolissaan. Sitten puff, sitä muistaa että rakkaus ei kanna kaunaa, ja että elämä on 100x mielipiteitä viisaampi. Luotan taas, että se mikä on, on hyvää. Luotan, vaikka mieltä pelottaa. Mieli oli kiinnittänyt haluja ja odotuksia yhteen kirja projektiin. Kirja oli osittain kirjoitettu pelosta. Myöhemmin sitä oli rakkaus silitellyt ja oikonut pelon uhmaa ja siloitellut reunoja. Kirja oli ennenkaikkea minun opettajani, vaikka sen oli alunperin tarkoitus ollut auttaa muita. Uskon edelleen, että moni voi saada siitä oivalluksia ja apua. Mutta se ei ollutkaan muita varten. Se oli minua varten. Minulle ei tarkkuus ja yksityikohtaisuus ole se suurin mielenkiinnon kohde. Toki sekin on vain tarinaa, ja voisin tietysti kehittää niitä osia, mutta rehellisesti sanottuna en jaksa. Enkä enää jaksa hävetä sitä. Kirja on kirjoitettu ns. flowssa, ja se on täynnä mm. kieliopillisia virheitä kuin kirjoitusvirheitäkin. Palkkasin ensin ystäväni korjaamaan kieliasua, mutta homma ei vain näyttänyt toimivan ja valmistuvan. ( Tästä opimme molemmat jotain <3 ). Tässä kohdin olin jo sopinut kustantajan kanssa että kirjaa ei julkaista sitä kautta. Päätin antaa kirjasta suodatetun version ilmaiseksi. Jotta jokaisella joka todella haluaisi ja kokisi omakseen saada sieltä peiliä itsellään voisi sen helposti saada luettavaksi. Tässä kohdin tunsin häpeää ja riittämättömyyttä koska en ollut alunperin osannut kirjoittaa ns. puhdasta tekstiä. Kysyin rakkaalta sukulaiseltani haluaisiko hän ottaa tekstin korjattavakseen. Ja hän otti. Muutaman päivän perästä sain kiitos viestin, korjaus oli kuulemma jäänyt sikseen kun tarina oli imenyt mukaansa. Tunsin kiitollisuutta että tarina oli voinut auttaa hotain läheistäni. Usko kasvoi että on hienoa saada tämä jakoon. Ego puuttui välillä peliin pelkoineen. ” Entä jos minut nauretaan lyttyyn?”. Tänään kuulin että sukulaisellani ei juuri nyt ole voimia tehdä korjaus työtä. Tunsin hetken pettymystä. Kunnes muistin taas luottaa. Vain mieli voi pettyä. Rakkaus voi hyväksyä. Kirja on nyt ollut korjaus tiellään syksystä, eikä ole korjaantunut. Fuck it  Annan olla. Irroitan. En luovuta. Uskon nyt, että sitä ei ole tarkoitus korjata. En vielä tiedä annanko sen surkealla kieliasulla ilmaiseksi , vai annanko vain olla. Juuri nyt, annan olla. Päästän irti. Mieli luo merkityksiä asioille, joilla niitä ei todellisuudessa ole.  Vaikka kirja ei ikinä auttaisi ketään, se on opettanut minulle enemmän kuin kykenen tuskin tiedostamaankaan. Kiitos.

Samaa näyttää olevan liikenteessä Aarollakin. Aaro on upea ja aito tyyppi, ja hänen kirjaansa odotan kyllä ilolla: http://hidastaelamaa.fi/2013/04/miehen-tie-luotanko-elamaan/

 

Hyvä-Hyvä Hyväksyntä!

Yksi yleisisimpiä henkisiä “ohjeita” on hyväksy kaikki sellaisenaan kuin se on ja ilmenee.Käsittämtättömän yksinkertaista, ehkä siksi juuri välillä niin hankalaa. Olemme melkoisen ehdollistettuja tavoittelemaan aina jotain, onnea, hyvää oloa, menestystä, parempaa kuntoa, rahaa, kaikki kelpaa. Sen sijaan että kysyisi miten voisi tulla vapaammaksi ja onnellisemmaksi, voisi tutkia sitä, mitä jatkuvasti tekee kun ei huomaa taustalla olevinta syvintä olemista. Silloin jollain tavalla vastustelee ja kieltää sitä, mikä on.

” Voikun tässä hetkessä olisi vielä lisäksi x”.  

 ”Voikun ei sataisi”

“Haluan olla iloisempi”

“En saisi kokea surua”

“Hän ei saisi käyttäytyä noin”, yms. 

 Kaikki yllä olevat ovat esimerkkejä vastustamisesta. Tästä ei pidä päästä eroon, huomaaminen riittää aivan hyvin. Muutenhan sitä vastustelee vastustamista, kieltää kieltämisen. Just be with it.

 

maisema.jpg

Miksi sitten ajoittain ( toiset enemmän, toiset vähemmän) koemme tyytymättömyyttä, stressiä tai jotain muuta tunnetta joka ikäväksi määritellään? En todellakaan tiedä, mutta helpommalla näyttäisi pääsevän kun ei käytä aikaansa minkään vastustamiseen. On yleistä että haluamme äkkiä päästä eroon “ikävistä” fiiliksistä, tai sitten emme kestä tylsyyttä, yksinkertaisuutta ja etsimme jatkuvasti viihdykettä tai ärsykkeitä vaikkapa televisiota tuijottamalla, facebookissa roikkumalla, syömällä , juomalla, jollain.
Miten hankalaa voikaan olla vain olla hetken, ilman mitään suoritettavaa tehtävää?
Minua kutsuttiin nuorempana levottomaksi sieluksi, oli lähes mahdotonta vain olla. Koin myös myöhemmin voimakkaasti merkitystä vain tekemisen kautta. Pää oli täynnä sinne kehkeytyneitä syy-seuraus suhteita – jotka olivat kaikki puhdasta potaskaa.
Aiemmin pidin sitä hyvänä asiana. Kuvittelin että vierivä kivi ei sammaloidu ja niin edelleen.
Elämä kuitenkin heittää eteen tilaisuuksia stopata, vaikka väkisin jollei muuten itse tajua. Nämä stopit on parhaimmillaan mahdollisuuksia päivittää oman sisäisen kompassinsa näyttämiä suuntia. Kuitenkaan arvostelematta mitään aiempaa. Mikään aiempi ei ole huono tai väärin. Ei voisi olla siinä missä on nyt ilman aiempia kokemuksiaan. Temppu onkin siinä että päästää aiemmista kokemuksista irti, sillä ne meni jo. Helpommin sanottu kuitenkin kuin tehty. Se ei ole temppu ollenkaan, saati mielen hallussa. Mieli koittaa tästäkin tehdä itselleen säännön " Kunhan vaan päästän irti niin helpottaa". 

 

 

 

box.jpg

On kuitenkin varmaan 99,9% asioita, joiden kanssa on täysin ok koko ajan. Vai vastusteleeko sitä vaikka ruuansulatustaan? Taivaan tähtiä? Jalkapöytäänsä? Alppeja? Ne ovat ja sillä selvä. Vastusteleeko talvi kevään tuloa? Ei. Se vaan tapahtuu.
Voisiko olla että 99% kärsimyksistämme ( stressit , pelot,yms) katoaisivat, jollemme taistelisi niitä vastaan emmekä antaisi niille sen kummempia merkityksiä? Antaisikin vain pelon olla. Ehkä jopa koittaisi kasvattaa sitä, vieden kerrankin loppuun asti. Ehkä pelollekin voi olla kiitollinen?
Sen sijaan että tunnetta tai ajatusta määrittelisi hyväksi tai huonoksi, suhtautuisikin siihen suurella uteliaisuudella. Wow, mitä tapahtuu?

Mieli koittaa tarttua kiinni hyviinkin kokemuksiin. Se pelkää menettävänsä, miettii miten jonkun “tilan” voisi ylläpitää, miten tämän voisi tehdä paremmaksi, miten saada tätä lisää. Lisää! Enemmän! Tästäkään ei tule koittaa päästä eroon, vaan hyväksyä nekin ajatukset ja nähdä niiden läpi.

Mieltä pääasiassa motivoi kaksi asiaa:
- Välttää epämukavuutta, pelkoa ja kärsimystä
- Saada enemmän hyvää oloa, parempaa, lisää ,hohdokkaampaa ja niin edelleen.

Tarvitseeko tämä hetki ja läsnäolo motiivia? Ei. Se saa olla ihan rauhassa sellainen kun on. Molemmat näistä motiiveista lähtevät unesta, eivät vapaudesta.Vapaudessa on kaikki juuri niinkuin on. Olimme juuri reissussa Portugalissa, ja kävelimme n. 500m korkeudessa, ajoittain todella kapeissa paikoissa, joissa ei todellakaan ollut kaiteita. Yksikin horjahdus olisi ollut hengenvaarallinen. Sieltä kun olisi pudonnut, se olisi ollut adios amigos! Fyysistä pelkoa oli upeaa kokea! Sen rinnalla mikään kuviteltu stressi, pelko tai märehteminen tuntuu lähinnä sketsiltä.Vahvin vietti ihmisellä on hengissä säilyminen.Ihminen ei ole kuitenkaan vain kehonsa, mielensä tai tunteensa.Mitä pelättävää on edes kuolemassa , jos ei voi olla varma että elämä edes päättyy ruumiin kuolemaan?Sen näkee sitten.Perjaatteessa meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tämä hetki.Hyväksyntä ei tietenkään ole passiivista ovimatoksi heittäytymistä, se on uhriutta sitten se. Hyväksyntä on sitä että rakastaa myös pelkoa, ja kaikkia ilmeniviä ajatuksia ja tunteita- sekoittamatta niitä itseensä. Ja taas seuraavaa hetkeä uudelleen.