Täydenpäivästä

Ei voi täyttyä ennenkuin tyhjentyy. En tiedä mistä tämä lause leijaili tänään mieleen mutta juuri nyt se kolahti. Jos elämä ja ajatukset ovat täynnä sälää ja itsellekkin on vähän sekavaa onko lintu vai kala, vaiko kumpikaan voi kaikkialle kiirehtimisen ja suunnittelun hyvä antaa olla. Ei meille kenellekkään ole aina kristallinkirkasta elämä ja se mitä sillä oikeasti haluaa tehdä. Tai mitä elämä haluaa sinulla tehdä.Jaksan yhä uudelleen ihmetellä miten paljon ihminen itseni tietysti mukaan lukien voi pelätä "omaa voimaansa". Miksi ihmeessä voi olla niin hankalaa myöntää itselleenkään mitä oikeasti kokee/tarvitsee/tuntee? Pelkää tulevansa arvostelluksi, tuomituksi tai jotain muuta. Maailma on myös täynnä kaikenmaailman suuntauksia, säännöksiä ja ihanteita. Elääkö mielummin itselleen epärehellisenä vai ottaa riskin että jonkun mielestä se on lähes vääjäämättä "väärin" tjtn. Minä olen ainoa jonka on elettävä näissä nahoissa. Turha minunkaan on kenenkään muun elämää arvostella kun en ole hänen polkuaan kulkenut. Sieltä rannalta on aina niin hemmetin kiva huudella.

Jos sitä pelkää omaa luontoaan, on luultavasti pakko pitää itsensä kiireisenä tai turruttaa jotenkin "todellisen itsen" (vaikka ei siellä oikeasti mitään todellisempaa itseä ole) kuiskauksia kaikin tavoin. Rupeaa oireilemaan. Henkisesti, fyysisesti, jotenkin. Nämä oireet helposti tulkitsee "omaksi hulluudeksi". Ehkä tyytymättömyyteen on joskus ihan hyvä syykin? Vaikka ajatukset eivät itsessään totta olekaan, jotkut ajatukset ja tunteet ehkä koittavat kertoa jotain tärkeää jota ei kannata turruttaa. Minä olen esim. Omaksunut käsityksen että kaikki pitää hyväksyä ja olla kiitollinen kaikesta ja toisaalta todellakin näin. Mutta nykyisin uskallan tai ainakin yritän katsoa miksi ehkä en jotain hyväksy. Jos asia on niin, se on niin ja silloin sitä vastaankaan on turha taistella mutta hyväksyntä ei voi tarkoittaa enää kohdallani sitä että "en voi tehdä tälle mitään". Mukavuuden halu/ muutoksen pelko kulkee varmaan kaikkien biologiassa jollain tavalla ja se on ihan fine. Jotta sen kaiken sälän läpi voi kuulla edes hennosti sen rehellisen tuntemuksen (joka ei aina minulla ainakaan ole niin ihana ja selkeä kuin toivoisin) on se ensin suostuttava kuulemaan. Se ei onnistu jos on vielä täynnä vanhaa. Pitää myös suostua kohtaamaan se että ei tiedä. Ja se että se saattaa pelottaa ihan hemmetisti. Ja huomata miten mieli ehkä räpiköi ja koittaa saada kiinni jostain, saada äkkiä jotain joka kantaisi. On niin inhimillistä että me kokeillaan erilaisia asioita, mutta uskalletaanko me myöntää että ollaan niistä ehkä kasvettu ohi? Että se mikä tuntui joskus todelta ei enää tunnukkaan? Ja ymmärtää että ihmisen elämässä tuskin löytää mitään ainaisen pysyvää asiaa joka on aina totta.  

Palavana paperina sataa maahan tarina, jota me joskus vaalittiin. Palavia palasia, joiden raunioissa erottuu sydän äänet 
Apulanta- Vauriot
Muistin varaisella sanoituksella joten sori jos sanat ei oo 100% oikein.

Rohkeutta, raakuutta ja rakkautta sotureille <3 lässyn lää, läpätilää.
 

images-94.jpeg

Yliyrittämisestä- tempase tästä

Olin harjoittelemassa tempausta ja rinnallevetoa. Hienoja liikkeitä. Vaatii varmaan lähemmäs 20 000 toistoa ennenkuin liike alkaa vähän näyttää siltä miltä "kuuluu". Napakka valmentaja huomaa tarkkaan missä kohdissa olen jo askekeen edellä, missä alan hosumaan. Vetämässä hartioilla ylöspäin kun vielä ole lantiosta edes haettu voimaa. Mielellä on kiire. Liike itsessään on yksinkertainen, se kaikki extra jota teen tekee siitä itselleni hankalan. Aiempi taustani ja "ohjelmointini" näkyy luonnostaan tässäkin. Kamppailu urheilu tyylisesti hytkyn ja huojun turhaan, ei minun tankoa tarvitse väistellä tai yllättää. :)

Aiemman kuntosali taustan mukaan teen hidastetut alaslaskut jotta jännitys säilyy pidempään. No se ei kuulu tähän liikkeeseen. Mutta sitä omaa ohjelmointia ei pääse pakoon. Ne tulevat alitajunnasta. Tämänkin liikkeen oppiminen on lopulta poisoppimista. Opin pois siitä turhasta sälästä, joka ei tähän kuulu. Samaa opettelen elämässä yleensäkkin.Opettelen huomaamaan milloin analysoin turhaan, milloin väistelen ja kovetan itseäni turhaan, kuin vanhasta tottumuksesta. Sekin tulee sieltä alitajunnasta.

Kun hoksaan jonkun vanhan ehdollistuneen mallin pamahtaneen päälle, voin tarkastella uudelleen onko se tässä ja nyt tarpeellista. Usein ei. Valmentaja sanoi että nyt meni Eevi yliyrittämiseksi. Katsing! Kiitos elämä joka puhut minulle kokoajan ja kaikkialta. Koska huomasin tarpeen puolustautua tiesin että hän oli oikeassa. Eikä vain tässä rinnallevedon suhteen, vaan monen muunkin asian. Välillä me ihmiset vähän yritetään liikaa. Ei luoteta. Koitetaan puuttua elämän kulkuun ja kontrolloida ties mitä. Tämä viaton valmentaja antoi minulle huomaamattaan todella arvokkaan muistutuksen. Olin miettinyt lähdenkö mukaan asiaan joka oli tosi "hyvän oloinen" ja sellainen joka olisi ollut varmasti ihan kivaa. Mutta se olisi mennyt luultavasti yliyrittämiseksi. Se oli jo menossa. Mikä helpotus oli irroittaa, huomata ja nähdä. Sydän tietää, kun sen antaa kertoa. Ja sitä pitäisi vielä uskaltaa kuunnella <3

Yliyrittäminen on malli jonka avulla olen oppinut kompensoimaan tunnetta ja tarinaa "olen virheellinen ja vääränlainen". Niimpä yritän kovasti olla hyvä, tulla paremmaksi ja niin edelleen. Enkä koskaan kuitenkaan valmistu, enkä koskaan sille mielen tarinan kertojalle riitä. Yliyrittäminen, elämänkulkuun mielipiteilläni ja hosumisella puuttuminen on luottamus ongelma.  Luulen että voisin sitten kuitenkin jotenkin kontrolloida tai hallita elämää, kunhan vaan…Jollain elämän osa-alueilla luottamus ongelma näkyy minulla vetäytymisenä. Erityisesti ihmissuhteissa pysyn mielummin vähän/paljon etäällä. Nämä mallit ovat kulkeneet niin kauan kanssani että olen erehtynyt luulemaan olevani nuo roolivaatteet. 

Kyllä me tiedetään jo kaikki se että tämä hetki on kaikki mitä on ja niin edelleen. Minä en siitä tiedosta huolimatta ole päässyt ohjelmointiani karkuun :) Ja sekin on ihan jees. Ei tartte leikkiä mitään holy saint ihmistä joka on ylittänyt maallisen kärsimyksen, tms. Eevi ja tämä hahmo ihan takuulla räpiköi ja rimpuilee vielä monet kerrat. Tehköön. Ehkä sitäkään ei tartte niin hirveen vakavasti ottaa. 

dont.jpg


Kaksi vanahaa puuta.

Olin vastaamassa ihmissuhteisiin liittyvään kyselyyn. Juha Pitkänen on kirjoittanut kirjan Vapaus Valita, ja on nyt kirjoittamassa kirjaa ihmissuhteista. Juha on yksi minun tielleni siunaantunut tärkeä suunnannäyttäjä. Juhan viiltävä ja rehellinen huumori, kaunistelemattomuus ja asioista asioiden oikeilla nimillä puhuminen purevat minuun. Täältä voi käydä lukemassa kokonaisen luvun Juhan kirjasta:

No mutta joo. Mietiskelin mikä ihmissuhteissa on haastavinta. Mieleen nousi lähinnä kysymyksiä. Joskus ne kertovat paljon enemmän kuin yksikään vastaus. Mitä kysymys minussa herättää. 

Mikä ihmissuhteissa on haastavinta?
Erottaa kuka itse on. Mikä on "omaa" tahtoa, mikä on toisen miellyttämistä ja kontrollointia. Toisen kuviteltuun kuvaan soluttautumista. Mitä oletan toisen minulta odottavan, ja miten tiedostan etten vain yritä mahtua toisen oletuksiin? Mitä minä odotan toiselta? Mistä olen oppinut nämä odotukset, ovatko ne "omiani" vai kuviteltuja ihanteita.Mikä ero on riippuvuudella ja riippumattomuudella, kohtaavatko nekin lopulta toisensa. Miten tietää ja tunnistaa milloin jäädä, milloin lähteä? Sitä voi jäädä pelosta tai halusta pitää asiat ennallaan hinnalla millä hyvänsä. Milloin lähteminen on karkaamista? Voinko antaa itselleni sen mitä toiselta tarvitsen? Vai antaako elämä? Enhän minä lopulta anna mitään. Miten en mielessäni tee itsestäni turhan tärkeää, mutta en kuitenkaan väheksy arvoani. Itserakkauden ja ylimielisyyden välinen raja voi olla häilyvä. Suostunko näkemään itsessäni kaiken mitä toinen minulle peilaa? Suostuuko kohtaamaan ne tunteet jonka läheinen suhde nostaa pintaan? Uskallanko paljastaa rehellisesti epäröintini ja "pimeän" puoleni silläkin uhalla että toinen ei sitä halua nähdä? Varmistelenko aina toisen mielenrauhaa ja siten omaani? Olenko opetellut skannaamaan toisen herkät kohdat ja varon osumasta niihin konfliktin pelossa? Osaanko kantaa itseni ilman anteeksipyytelyä tai toisen kokemuksen väheksyntää? Kykenenkö kohtaamaan toisen kokemuksen, oli se sitten mitä hyvänsä. Tuomitsenko rehellisyydestä silloin jos kuulemani ei minua miellytä, vai Suostunko menemään epätietoisuuden ja pettymyksen läpi? Voinko antaa itseni kokea mitä koen älyllustämättä sitä tai tietämättä mitä "pitäisi" kokea. Voinko olla tästä rehellinen yrittämättä kuitenkaan muuttaa toista väkisin?Voinko antaa toiselle sen mitä itse haluan? Voinko antaa itselleni ensin sen mitä toiselta haluan/etsin? Toistanko vanhoja ihmissuhteista oppimiani malleja sokeasti? Saako kumppanini kokea edellisten kumppanien "virheet"? Hyväksynkö sen että toisella on menneisyys ja niin on minullakin?
Jälleen kerran, voinko rakastaa omaa vajavaista, täydellisen epätäydellistä itseäni?
Valitsenko paeta kipua, vai uskallanko kohdata sen? Kylmetänkö sydämen ettei vaan koskaan enää satu, yrittäen sammuttaa sen pienen Liekin joka jään takaa on valmis polttamaan pelon? Yksin tai yhdessä. 

"Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tartte lupaa keneltäkään

Oot liian kaunus häpeemään, etkä voi yhtään mitään menettää

Joten Anna mennä, Anna mennä

Kaunis Rietas Onnellinen"

-Kaija Koo

P.s. Kiitos ihanat ihmiset jotka olette olemassa olollanne opettaneet minulle enemmän kuin yksikään kirja tai kurssi. Elämä on live-lähetys.

if you fall.jpg
images-87.jpeg

Tunnustuksia tanssilattialla

Eilen alkaneella kurssilla puhuttiin mm. sen erottamisesta mikä on "omaa" ja mikä on muiden odotusten täyttämistä. Paperilla kysymys on yksinkertsinen, mutta omalla kohdalla siihen rehellinen vastaaminen ei ole ollut helpointa. Niihin ihanne mielikuviin joita kaikkialta tulvii on tullut samaistuttua niin kauan. Itse olen ainakin mojovasti sokaistunut luulemaan että sen mitä luulen muiden minulta odottavan tai haluan ei ehkä olekaan sitä mikä on minulle luontevaa. Helposti mittaa itseään muiden kautta ihan tietämättäänkin.

Esim. Olen luullut että tykkään puhua isoille porukoille, olen luullut että tykkään esiintyä.
No en tykkää. Se on pers**stä! Tämän toteaminen on hemmetin vapauttavaa. Miksi luulin että minun pitäisi haluta/olla jotain kummallista? Minä vertasin. Ja kuten tiedetään, se ei kannata. Tämä paketti on tämä paketti. Sinun tapaus on sinun tapaus. Ei mitään staattista pysyvää, aina samanlaista. Tämä on vaan tämä hetki. Ehkä joskus on toisin, ehkä ei.
Tämä tapaus, kun ei yritä toimia luontoaan vastaan tykkää vähän pienemmistä ryhmistä, joissa on tilaa todella kohdata ihmiset. Kiitos tästä oivalluksesta mm. aivan ihanalle treeniryhmälle jota olen saanut olla ohjaamassa. Koen siellä todella että olemme siinä yhdessä, ilman asetelmia ja yritelmiä. Kokemassa.

Minulle ei sovi lähestymistapa "minä opetan ja kerron mitä pitää tehdä",mutta tuntuu oikeammalta kulkea yhdessä, ja ohjata sinua näkemään itse, samalla kun itse katson. Esimerkkinä vaikka sekin josta itsekkin paljon puhun: se että samaistumme ja etsimme arvoamme vaikka työstä. Tämä on yhtälailla minun haasteena tutkia omaa suhdettani tekemiseen ja tekemättömyyteen.Sinulla on oma pelisi, minulla on omani. Olen omalla kohdalla nähnyt miten asioiden liika älyllistäminen ja teoritisointi (sori jos se ei satu olemaan sana) ei auta minua kuin pönkittämään tietäjä egoani. Me tiedetään kaikki aivan liikaa jo muutenkin.Tulen varmaan jatkossakin kertomaan jotain "teorioita," niille on paikkansa myös,mutta paino tulee todellakin olemaan kokemisessa ja kohtaamisessa. En ole kiinnostunut väittelyistä tai kenenkään oikeassa tai väärässä olemisen todistamisesta. tai muustakaan vakuuttelupelistä.

Ei ole myöskään minun juttuni auttaa ketään rakentamaan unelmia (kaamee klishee mutta unelmaakin vapauttavampaa on se mikä on totta) , enkä ole mikään motivaatio valmentaja. En ole kiinnostunut jakamaan tuottavuus ja tehokkuus tekniikoita, enkä osaa tukea "näin voit haalia itsellesi lisää jotain" . Se ei vaan ole minun juttuni. Kaivoin itse itselleni melkoisen kuopan yrittämällä etsiä onnea, hyväksyntää tai vahvistusta jostain ulkoa. Yrittämällä tulla aina vaan, kelpaavammaksi, henkisemmäksi,vahvemmaksi ja ihansamamiksi en löytänyt mitään muuta kuin kasvavat paineet, ylikuormituksen ja uupumuksen. Niin ja unohdin mainita tunteen siitä että olen jotenkin viallinen. Koitin rakentaa ihanteideni mukaista minäkuvaa, tiedostamattani myös paljon sen jälkeen kun aloin tiedostamaan pinnan alla kiehuvaa pelokasta ja hyväksynnän kaipuista ohjelmointia. Sitä voi sanoa vaikka kärsimyskehoksi, egoksi, tai vaikka Eeviksi. 

En onnistunut "parantumaan" korjaamalla Eeviä, kieltämällä tai muuttamalla sitä. Jotain on isosti muuttunut kun on suostunut nöyrtymään kohtaamaan omat lapselliset ja pelokkaat kokemuksensa.Ne voi nähdä ulkopuolelta. Alan viimein rakastamaan elämänmakuisia arpia jotka tähän tarinaan kuuluu, tietäen kuitenkin että minun ei tarvitse olla tarinan vanki.Ja kerroksia on vielä lisää, niitä kohti. Aina en niitä kohti halua mennä, mutta elämä vie minua sinne kuitenkin joten mennään sitten. 

Tyyppinä en ole mitenkään muodollinen tai asiallinen, enkä jaksa sellaista enää leikkiäkkään. Ymmärrän ettei ole oikeaa ja väärää, mutta minulla on silti mielipiteeni. Poliitikon leikkiminen riittää.Ei mielipiteitä  jaksa kauhean vakavasti ottaa, mutta ne saavat olla. Ne tuo tähän vähän sellasta sisältöä, vähän niinkun köntsät housuissa.

Me tiedetään ettei muihin tarvitsisi verrata, mutta miten olet vertaamatta tänä sosiaalisen median hyper aikakautena kun jokainen tuutti pursuaa ihanteita. Näin sun pitäisi syödä, näin monta kyykkyä tehdä, näin vahva ihminen toimii, tämä on ihanne vaimo ja tämä oikea tapa kasvattaa lapset. On todellakin hyvä että näkemyksiä on, on hienoa että voimme peilata ympäriltä mutta mitä jos sitä vaikka ihan hetkeksi hiljenisi ja kysyisi itseltään? Ehkä sinä tiedätkin jo aika paljon enemmän kuin luuletkaan. Ehkä jos ei yritäkään leikkiä selväjärkisen näköistä ne hyppelyt tulee tehtyä luonnostaankin :)

Ja ehkä jo minuutin päästä hävettää tämäkin kirjoitus, mutta kestän sen tunteen sitten!
Tekisi mieli pyytää anteeksi. Anteeksi että on yrittänyt mahtua johonkin, joka ei vaan ole minua varten. Anteeksi. Ja kaikki meni juuri niinkuin meni. Vaikken sitä aina muista, niin elämä todellakin tietää mitä tarvitsen. Sen veemäisempää, huumorintajuisempaa ja raadollisempaa opettajaa ei olekkaan. KIITOS. Ei voi tajuu ennenkun tajuu. DAA.

Extra tunnustus. Ruoho on siinä tapauksessa vihreämpää aidan toisella puolella, että jos voisi aina olla, ja miksikä ei voisikaan, olisin aina vaan pyjamassa. 

1002480_215062161979922_1438629968_n.jpg
byro.png

Ymminä.

Miksi sanon ymmärrän, vaikka en oikeasti ymmärrä?
Miksi sanon ei se haittaa, vaikka oikeasti pahoitin mieleni?
Miksi koitan pusertaa kovempaa vaikka joku osa itsestä kuiskaa "anna olla"?
Miksi annan olla ja luovutan kun jokin osa itsestä kuiskaa "mene vaan"?
Miksi vetäydyn ja menen kauemmaksi juuri silloinkun olisi mahdollisuus rehelliseen kohtaamiseen?
Miksi puhun silloinkin kun ei ole mitään puhuttavaa.
Miksi järkeistän tai etsin syyllistä ololleni ulkoapäin?
Pelko. 

Miksi pelkään pelkoa? 
Häpeä. Luulen että olen ainoa. Luulen että jos paljastan itseni ( ei silleee, pervert!) minut haukutaan pystyyn. Pelkään leimaantumista. Hipiksi, Urpoksi, hörhöksi, kusettajaksi, feikiksi, itsekkääksi, epävarmaksi, idiootiksi, tyhmäksi, jne. 
Jos pelkään leimaantumista, miten toimin?Miten valikoin sanojani, miltä koitan näyttää ulospäin?Jos haluan leimaantua hyväksi ihmiseksi, viisaaksi ihmiseksi, henkiseksi, tietäväksi, rauhalliseksi, jne miten se saa minut pelaamaan? Mitä se saa minut välttämään? Miten koitan laskelmoidusti kontrolloida kuvaa jota koitan muille luoda?
Kiusaten lopulta vain itseäni. Mitä minä teen muiden kuvitelmilla? Mitä minä kostun jos muut eivät vaan kuvittele? En mitään.

Kiusaan vain itseäni, pitäen itseni erillisyydessä leikkimällä taas "jotain".Pelokas mieli saa turvansa kun voi samaistua johonkin kuvaan. Minä olen jotain. Minä kuulun johonkin. Tätä minä olen. Tämä kertoo minusta.

Olin oppinut samaistumaan "minun pitää pärjätä" itse rooliin. Jotta olisin voinut itsekkin uskoa tähän, minun piti karkoittaa itsestäni kaikki tarvitsevuus ja heikkous. Enhän minä. Olin etäinen, itsellenikin. Pahin painajainen olisi ollut pyytää apua tai kohdata se että yksin en selviäisi. Ei minulla ollut lupaa ottaa vastaan tukea, sehän olisi tarkoittanut että olen heikko ja tyhmä. Tämä prosessi tai itsetutkiskelun matka ei ole tehnyt minusta yhtään parempaa, vahvempaa, pärjäävämpää, positiivisempaa tai onnellisempaa. Mutta se on tehnyt sopua kaiken sen kanssa mitä olen pelännyt ja kammoksunut. Onkin sinut heikkoutensa, surunsa, avuttomuutensa ja pärjäämättömyytensä kanssa. Tai harjoittelee näiden kanssa sinuiksi tuloa. En enää jaksa niitä paeta tai pelätä, joten kohti vaan.Ja silti välillä todellakin pakenen, enkä edes huomaa sitä itse! Rauha ei tule varmistelemalla, välttämällä tai kieltämällä. Rauhan voi tavoittaa kohtaamalla. Juuri siellä, epävarmuudessa, myrskynsilmässä ja elämän vapaa pudotuksessa. Sanomalla sillekkin sitten kyllä. Ja kun olet sen kohdannut, ei pelkoa tarvitse samoin enää pelätä. Se ei tarkoita ettei koskaan enää sattuisi, jos sattuu se kohdataan sitten silloin. Lakkaa pehmustelemasta ympäristöään ja rakentamasta muureja ympärilleen. Mutta energiaa ei kulu niin paljon enää sen välttämiseen ettei satu. Uskallat antaa "oman"ainutlaatuisen liekkisi loistaa, luopumalla yrityksestä kontrolloida kipua.

Kyllä me tiedämme ettei muiden mielipiteistä pitäisi liikaa välittää. Silti me näköjään välitämme. No, ehkä me ollaan vaan ihmisiä. Sen sijaan että järkeillään kokemusta pois, mitä jos sen kohtaisi. Tässä ja nyt sellaisenaan. Se on mitä se on. Se ei ehkä ole oppikirjojen tai ihanteiden mukaista. Mutta se on mitä se on. 

Kings of leon - The End

<3

images-98.jpeg
images-12.jpeg


Stressi Erkki täällä hei!

Ajattelin tehdä järisyttävän tunnustuksen! Minä koen stressiä!

Ei tämä tietenkään mikään järisyttävä uutinen oikeasti ole, paitsi sille ihanalle hippula vinkula egolle joka voi olla kiinni jossain ihanassa ihmiskuvassa aina leijuvasta ja läsnäolevasta henkisestä ihmisestä (NOT) jota ei mikään hievauta. 

Ajatuksia on paljon. Huomaan hengityksen olevan pinnallisempaa. Olen herkempi äänille. Kurkkua vähän puristaa ja lihakset ovat jännittyneitä. Ärsyynnyn helpommin. Kutsun tätä stressiksi.

Olen ajatusten kanssa. Huomaan että jos en lähde niihin mukaan on hiljaisuus ja tyjhyys. Olen tunteen kanssa. Kun en kiellä sitä sekään ei haittaa. Huomaan ettei puristus kurkussa ole stressiä, se on puristus kurkussa.

Ei minulla oikeasti ole stressiä, minulla on ajatuksia jotka haluavat tulla nähdyksi.
Ajatuksia kuten "Entäjos en kerkeäkkään tarpeeksi". "Entä jos mokaan". "Minun on pakko..." Ja niin edelleen. Ajatuksia jotka koittavat uskottavilla tarinoillaan saada minut luulemaan että voin kontrolloida elämää.Ajatuksia jotka pelkäävät "kasvojen menetystä". Ajatuksia jotka haluavat tulla leikkimään paremmin tietävää.

Ajatukset itsessään ei ole ongelma.Se että uskon niihin on hahmolleni ongelmallisen tuntuista. Hahmoni haluaisi ehkä kieltää ajatukset. Se ehkä keksisi jonkun kivan henkisen rimssun miten " pitäisi" ajatella sen sijaan. Tai sitten hahmo saattaa jäädä jumiin ajatukseen olen stressaantunut. Sitten se tekee kaiken niinkuin stressaantunut tekee.

Ja toistaa saman huomenna uudelleen.
Ja sitten taas.

Sitten se ihana paradoksi näyttäytyy taas! Olen stressaantunut ja en ole stressaantunut! Molempia samalla ja ei sitten kuitenkaan kumpaakaan.Voi olla että stressaavalta tuntuvia ajatuksia tulee taas kohta. Tai voi olla että ei tule. Molemmat käy hyvin.

Kun huomaan kireyden merkkejä itsessäni, minulla on tapana kirjoittaa. Haluan tutkia mitä ehkä vastustan. Millä ajatuksillani sodin elämää vastaan. Minkä ei mielestäni "pitäisi" olla niinkuin on. Mitä roolia itsessäni koitan varjella tai ylläpitää? Mitä luulen että minun pitää, vaikka ainoa vaatija on ajatus?
Kun stressaavan ajatuksen löytää ja tunnistaa, se usein jo helpottaa. Joskus sen kanssa täytyy tehdä enemmän töitä, joskus se on kasannut ympärilleen oikein verkon liitännäis ajatuksia ja toimintoja. Tällöin niiden purkaminen  ja tiedostaminen on kärsivällistä taidetta. Ja as we know, taidetta ei tehdä pakottamalla, stressaten tai puristaen. Stressistä vapautumisestakin voi stressata. Sanomattakin on varmaan selvää, että se ei toimi. Ja silti sitäkin on pitänyt kokeilla :) Kuinkakohan paljon nuo rakkaat kantapäät oikeen jaksaa?

Leppoisaa päivää!

Linkin takaa myös huikeen hyviä vinkkejä stressinhallintaan: http://drhyman.com/blog/2013/04/26/five-ways-to-never-be-stressed-again/

chill.jpg

Milloin riittää? Kerro kerro kuvastin.

Veikkaan että kaikilla meillä on jonkunlainen kokemus siitä että olemme tuottaneet jollekkin toiselle pettymyksen. Tietenkään Me emme sitä oikeasti tee. Mutta meillä on kokemusta siitä että emme ole onnistuneet täyttämään jonkun/joidenkin muitten odotuksia,toiveita, standardeja.

Ehkä meitä on syytetty kovaäänisesti, tai katsottu paheksuen. Ehkä meille on suoraan sanottu että tuo ei kelpaa. Ei riitä.. Voi miten kivuliasta voikaan olla kokemus josta on tehty tulkinta "En ollutkaan tarpeeksi".&nbsp;Tuo kokemus ja ajatus voi olla erityisesti pienenä mukelona niin kivulias, että tehdään sitten kaikkemme jotta olisimme "tarpeeksi". Joskaan emme tiedä mitä tuo tarpeeksi sitten on. Ja kenen mielestä tarpeeksi? Ei ole mahdollista olla tarpeeksi, jos sitä miettii muiden mielipiteiden kautta.Ei ole mahdollista riittää! Mikä helpotus! 

Tarkoitus ei ole nyt osoittaa niitä syyttävällä sormella jotka odottivat meiltä muuta tai ihan toista joka oli meille itselle luontevaa. Heillä on heidän käsityksensä ja se on ihan ok. Se on omalla vastuullani jos koitan mahtua muiden käsityksiin silläkin uhalla että särjen sillä sydämeni. On minun tehtäväni tutkia omaa käsitystäni mikä on riittävää ja tarpeeksi, ja mistä ihmeestä olen sen oppinut.

Itse koin tuottaneeni niin paljon pettymyksiä ihmisille että 10-vuotta sitten päätin tiedostamattani että en enää koskaan sitä kestä. Niimpä koitin tulla täydelliseksi. Koitin tulla täydelliseksi työntekijäksi, täydelliseksi opisekelijaksi, täydelliseksi tyttäreksi, täydelliseksi kansalaiseksi, täydelliseksi ihmiseksi. Arvaat varmaan että epäonnistuin ja kovaa? Koitin mahtua muiden käsityksiin siitä minkälainen minun tulisi olla. Samalla "minä" katosin. Kaikista tärkeintä oli kelvata, hinnalla millä hyvänsä. Enkä tietenkään kelvannut. Itselleni varsinkaan. 

Oman polun kulkeminen, vaikka se ei aina muita mielyttäisikään vaatii kyllä rohkeutta. Ja sen muistamista uudelleen ja uudelleen. Armollisuutta ja nöyryyttä. Sen anteeksi antamista että joskus se unohtuu. Tiedätkö mitä siitä seuraa kun uskaltaa kulkea omaa polkuaan? Tai uskaltaa olla sinut sen polun kanssa jolla elämä sinun hahmoasi kuljettaa? Siitä seuraa se, että ihan jokaisen muunkin polku on täydellinen. Vaikka ne "muut" eivät tekisi sitä me mielessämme toivomme. Me annamme myös muiden olla sitä mitä he milloinkin ovat. Me annamme heille luvan muuttua. Me emme enää koita mielellä heitä hallita. Silloin me näemme sen Jumalan/Elämän/Tyhjyyden tanssin KAIKESSA ja KAIKISSA.

Mikä on sinulle tarpeeksi? 

Millaisia standardeja mielessä on sille mikä on tarpeeksi?

Mistä nämä standardit olet oppinut? Oletko itse 100% varma että ne ovat totta?

Voit halutessasi tutkia vastauksia itsessäsi. Mitään oikeaa vastausta ei ole. Tutki rehellisesti. Mielellä voi olla kiusaus mennä selityksiin kuten " No hei jos kaikki on jo tarpeeksi niin millä me saadaan nälänhätä loppumaan" "Ja jos kaikki vaan heittäytyisi olemaan itselleen tarpeeksi niin sittenhän seuraisi sitä ja tätä". Selityksiin meneminen ja tulevaisuuteen ennustaminen on hyvä tapa välttää omalla kohdallaan katsomista. Välttää voi tietysti niin pitkään kuin haluaa. Spekuloidakin voi niin pitkään kun haluaa. 

Oli miten oli, se on tässä tapauksessa nyt tarpeeksi ja riittävää.

syrän.jpg


In My Face

 

Todellinen kohtaaminen voi syntyä vain rehellisyydessä.
On mahdollista olla vuosia yhdessä/tuntea vuosia kohtaamatta todella lainkaan.
Aito kohtaaminen voi olla pelottavaa egon näkökulmasta joka on tottunut rakkauden ostamisen peliin, näytänhän ulospäin tarpeeksi moitteettomalta/henkiseltä/menestyneeltä/sinua paremmalta tai huonommalta peliin. Näissä ihmissuhteissa on kyse siitä mitä minä saan sinulta. Saanko sinulta tunteen että kuulun johonkin? Saanko sinulta tunteen että olen tärkeä? Saanko sinulta tunteen että olen turvassa? Saanko sinulta tunteen että kelpaan tai olen hyvä äiti/puoliso/tytär?

Jos annamme toiselle vallan kertoa kuka olemme annamme hänelle myös vallan mielessämme olla ehto omalle rakastettavuudellemme. Minulla menee hyvin kunhan saan sinulta rakkautta. Ja jos en enää saakkaan, sinä tuotit minulle pettymyksen! Sinä hylkäsit!

Rehellinen kohtaaminen ei ole helpointa. Me olemme monet oppineet saamaan palkintoja rehellisten tunteiden ja ajatuksien piilottamisesta. Rehellistä ei ole se että tietää että minun ei pitäisi riippua toisessa, ja tietämällä tämän kieltäytyy katsomasta toimintaansa. Mielellä tietäminen jättää kylmäksi, se jättää erillisyyden tunteen. Rehellisempää voi olla myöntää että näköjään joissain tilanteissa vielä kuvittelen että tuon toisen tehtävä on rakastaa minut eheäksi. Et tuomitse tästä itseäsi, vaan olet kiitollinen nähdessäsi ja muistaessasi että se on sinun tehtäväsi. Toinen saa olla siinä mukana, tai olla olematta. Se on hänen vapautensa.
En tarkoita nyt että rehellisyyden nimissä olisi jotenkin lupa alkaa käyttäytymään kuin pieni 5-vuotias. Mutta jos kiellämme että joskus (usein!) ne tulkintamme ovat joskus 5-vuotiaan tasoisia, emme niistä oikein voi vapautuakkaan. 
Meillä kaikilla on varmasti kokemuksia kohtaamisista jossa kaksi kuorta on hoitanut roolinsa hyvin. Minulle nämä pitkässä juoksussa jättivät hämmentyneen ja pelokkaankin olon. Niin paljon että aloin välttämään ihmissuhteita. Eniten kuitenkin vältin kohtaamasta itseäni. Tai sitä miksi itseäni luulin. 
Kukaan meistä ei ole aina empaattinen. Kukaan ei ole aina ymmärtävä. Kukaan ei. Ei ole mitään yhtä ainoaa minää - tätä olen aina. Nyt kun kirjoitan , kirjoitan. Olenko sen vuoksi kirjoittaja? Kohta menen kauppaan. Sitten olen kaupassa kävijä. ( Jos pääsen sinne asti :) ). Myöhemmin käyn ehkä kuntosalilla. Sitten olen kuntosalilla kävijä. Illalla näen ystävää. Silloin olen ystävä. Maanantaina olen kouluttamassa. Silloin olen muutaman tunnin kouluttaja. Kun tilanne on ohi, se on ohi. Jos mieleni on kiinnittynyt ideaan " Minä olen henkinen kouluttaja" , millaista roolia vedän kaupassa, kuntosalilla, ystävän kanssa? Tuo usein tiedostamaton käsitykseni " ihanne minästä" saa vain kumma kyllä kärsimään ja stressaamaan. Silloin ei mukaan mahdu ne todelliset kohtaamiset. Ne joissa ei oleellista ole "mitä saan sinulta" tai "mitä käsitystä minusta itsestäni sinä vahvistat". 
Henkisyyteen kuuluu paljon ohjeita, jotka ovat toki todella hyviä. Helposti erehdymme syyllistämään ja piilottelemaan itseämme jos emme sitten aina pystykään antamaan anteeksi, päästämään irti tai hyväksymään kaikkea heti. Muihin on turha verrata. Aito kohtaaminen voi olla siellä jossa jeesustelun sijaan on tilaa kohdata itsessään ja toisessa keskeneräisyys.

Vaikka ehkä vaikuttaa että kirjoitan tätä sinulle, kirjoitan tätä itselleni. Nähden minkälaisen mutkan voi itseään kiertää uskomalla häpeään ja syyllisyyteen ja pitämällä niitä pahoina. 

Kun lakkaan juoksemasta pelkojani ja puolustamiani mielikuvia karkuun, kohtaan ja olen siinä mikä on. Kaikki saa kulkea sen läpi. Siinä itse koen luonnollisista rakkautta joka ei kohdistu mihinkään,joka enemmänkin on vain syvää rauhaa. Siellä minun on tilaa kohdata sinut. Vaikka oikeasti kohtaan aina vain itseni. 
En tiedä kuka näin on sanonut mutta se on jostain tajuntaani jäänyt ja tuntuu kovin paikkansa pitävältä: Et voi antaa muille jotain mitä sinulla itsellä ei ole. Toistepäin, Kohtelet muita juuri niinkuin kohtelet itseäsi. Jos en ole sinut oman herkkyyteni kanssa, luultavasti muiden herkkyys ärsyttää minua tai jotenkin tökkii. Jos kohtelen sinua alistaen, se kertoo vaan siitä että koen itse olevani alistettu, Kyllä se hitto vie vaatii munaa nähdä tällaisia malleja itsessään. Ja monesti nämäkin huomaa vasta jälkeenpäin. Mutta tämä näkeminen parantaa. Se ei ehkä saa meitä sädehtimään ihanneminä valossa, se ei kiinteytä reisiämme tai ole mitenkään mediaseksikästä eikä siitä varmaan tule tehtyä yhtään facebook päivitystä. Eikä tarvitsekkaan. Toivon kuitenkin, että jokaisella olisi ystävä kenelle voi harjoitella uskaltaa olla täysin rehellinen. Aloita sillä että olet se ystävä itse itsellesi. <3
P.s Ihanan Katrin hienot kirjoitukset irtipäästöstä kannattaa myös lukea:
http://elamanflow.wordpress.com/2014/01/06/letting-go-milloin-on-aika-paastaa-irti/
 
http://elamanflow.wordpress.com/2014/01/11/letting-go-osa-2-mista-irtipaastamisessa-on-kysymys/
 
Ja sit täs ois hei viel tällänen ihana kukka kuva imelyydellä varustettuna &lt;3&nbsp;

Ja sit täs ois hei viel tällänen ihana kukka kuva imelyydellä varustettuna <3 

Kysymys

Kuka olet ilman ajatusta että sinun pitäisi tehdä vaikutus johonkin/kehenkään? Kysyy Katie Byron.

Todella hyvä kysymys. Luultavasti meistä jokainen on oppinut hyväksynnän hakemisen pelin. On omaksuttu käsityksiä millaisina me olemme toivottuja ja kelvataan. Sille on tietenkin ne ehdot. Kunhan olen kiltti tyttö ( mitä ikinä se tarkoittaakaan), kunhan minulla on tarpeeksi valtaa, kunhan muut vaan ovat samaa mieltä kanssani, kunhan minua arvostetaan tarpeeksi, kunhan olen tarpeeksi vahva, kunhan vaan peitän heikkouteni, kunhan en vaan näyttäisi hölmöltä, kunhan vaan osaan käyttäytyä kuten minun odotetaan käyttäytyvän, kunhan olen ystävällinen, kunhan tottelen, kunhan kiellän omat tarpeeni, ja niin edelleen.

Suosittelen katsomaan rehellisesti toimintaansa ja salaisia motiivejaan. Kyllä se voi kirvellä nähdä mitä kaikkea onkaan tehnyt, sanonut, vältellyt ja kieltänyt vain yrittääkseen muovata sitä miten joku muu/muut näkevät sinut. Minua ainakin kirvelee. Sillon en tiedosta. Silloin näen vain haluamani lopputuloksen, joka ei ole edes minun hallinnassani. Se lopputulos on kuvitelma siitä että viimein kelpaisin tai että välttäisin erimielisyyden. Palkintona on ehkä hetken helpotus, joka pitkässä juoksussa alkaa muuttumaan hemmetin kovaksi darraksi ja tuottaa huonovointisuutta.

Jos rohkeasti itsessäsi näet missä kohdin motiivina on ollut vaikuttaa muiden ajatuksiin sinusta, älä tuomitse itseäsi tai syyllistä. Kiitä sen sijaan itseäsi, että uskalsit olla rehellinen ja katsoa.

Raivo Raitista päivää 
;)

 

oma tie.jpg

Elämä on luontodokumentti


Muistan miten junnuna helposti jämähti kiinni telkkariin kun sieltä tuli Avara luonto. Milloin mistäkin varaani savannista tai nelijalkaisesta kalasta. Olihan ne eläimet kiehtovia myöskin, mutta hei let's talk about that selostaja mies! Se oli sen koko ohjelman KermaKuorrutus. Kyllästymättömän uteliaana ja loputtomalla mielenkiinnolla hän jaksoi kuvailla eläinten avaraa luontoa.Joka ei hirveästi aina muuten näyttäisi kovinkaanpoikkeavan ihmisen luonnosta."Valkohäntäpeuran hienovaraisen aggressiivinen parittelu yritys säikäyttää kojootin". "Säilyäkseen hengissä sisilisko piiloutuu esittämään kuollutta". Jne.
Itsensä tunteminen ( tai sen tunteminen mikä ei ole) vaatii rehellisyyttä. Se vaatii myös sitä että hahmoaan toimintoineen voi katsos samaistumatta siihen. Ilman niitä kuuluisia mielipiteitä, toiveiden taikka kieltojen sumentamia laseja. Tällaisen kuvakulman löytäminen ei ole aina helppoa. Ego ärähtää tällaisesta ja rupeaa teeskentelemään ulkopuolista tarkkailijaa. Tunnistan sen (silloin kun tunnistan) tunteesta että jotain pitäisi ratkaista, jonkin pitäisi olla toisin. Tunnistan sen myös siitä että se mielellään dissaa/nostaa hahmoani, tai jonkun muun hahmoa. En nyt sotke tätä enää sillä kuka tarkkailee tarkkailijaa vai onko edes mitään muuta kuin tarkkailu itse. Sillä ei luontodokumentin kannalta mitään väliä. Luonnossa tapahtuu mitä tapahtuu.Ei syyllisiä, ei syyllistyviä. Vain luonto itse.

Tausta rauhasta tarkkailu on neutraalia. Voisi myös sanoa, että siinä ei ole sitä tarkkailijaa, jonka mielipiteitten läpi katsoisi. Se ei tarkoita etteikö ne mielipiteet joskus tulevaisuudessa tulisi kutsumattomina vieraina osingoille.Siksi tarvitaan egoa, olemaan itse itseään ovelampi.

Ja tässä vaiheessa astuu luontodokumentin selostaja kuvaan. Kokeile vaikka yhden päivän katsoa elämääsi, niin että tuo luontodokumentin puolueeton selostaja tekee huomioita elämästäsi.Se on loputtoman avarakatseinen. Se ei koita muuttaa mitä se näkee, eikä jätä mitään mitä itse ei haluaisi nähdä näkemättä.
Löysin itsestäni lahnan, hylkeen, leijonan, käärmeen ja koiranpennunkin. Lisäksi mulla oli hemmetin hauskaa! Luonto opettaa, vai oliko se Siperia sittenkin..
 
eläin.jpg

Pysähtymisiä

Minulle itseni uuvuttaminen fyysisesti ja henkisesti on ollut tärkeä suojamekanismi. Se piti jatkuvasti liikkeessä, se vaati vetämään vielä kovempaa, enemmän ja lisää. Mikään ei sille lopulta riitä.

Ylisuorittaminen oli keino koittaa kokea olevani jotenkin vahva, pärjäävä ja edes jossain hyvä. Toisin sanottuna halusin kätkeä ja piilottaa kaiken heikkouden ja huonommuuden tunteen jota jossain kuitenkin koin. Sitä juoksee itse asettamassaan oravanpyörässä, jossa ainoa vastustaja on omat ehdollistumat ja uskomukset. Tuosta ravaamisesta pitää todella,viimeistä pisaraan myöten saada tarpeekseen jotta sieltä uskaltaa tulla pois. Tai sitten elämä järjestää tilanteen niin, että sieltä putoaa pois. " Pahin" on se vaihe, kun tiedostaa millaisen sopan on itselleen keittänyt mutta ei vielä uskalla olla syömättä sitä. Mutta tämäkin vaihe menee ohi, ellei sitä jälleen kerran sivuta ( mitä ainakin itse tein monia kertoja)

Minulle kävi niin, että oli pakko viimein pysähtyä ja kysyä mitä ihmettä olin koittanut saavuttaa ja mitä ihmettä oikein juoksin karkuun? Toipuminen ei ole ollut mikään yhden yön juttu, mutta hemmetin antoisa ja avartava matka se on ollut, kaiken joskus scheisselta tuntuvan keskellä. 

Tietoisuus..siitä, miten olet juuttunut paikoillesi, parantaa sinut.”- Fritz Perls

Allekirjoitan.

Koko hökötys onkin ollut lahja. Tiedostamista, tunnistamista ja pelkojen läpi katsomista. Pelkoja, joita ei edes aiemmin tiedostanut omaavansa, ne oli hienosti hyllytetty piiloon alitajunnan sopukoihin. Jottei niitä olisi nähnyt, piti koko ajan tehdä, pitää itsensä kiireisenä ettei niistä pääsisi mitään tulvimaan mieleen.

Sitä pelkäsi siis omaa mieltään. Olen kiitollinen minkälaiseen myllerrykseen itsessäni olen päässyt tutustumaan. Pelkojen pihtiote voi irroita kun huomaa että sitä puristaakin itse. Kukaan muu ei voi sitä sotaa lopettaa. 

Tämä prosessi on todellakin laittanut katsomaan elämää, itseään ja ajatuksiaan suoraan silmiin. Bullshit generaattori on myös jatkuvassa käytössä, saa riittää itsensä huijaus. Paljon on muuttunut. Paljon vanhaa on pudonnut pois, niitä suojakerroksia jota joskus luulin tarvitsevani. Olen saanut tutustua siihen mikä on "aitoa" ja mikä yrittää olla aitoa.

Jossain vaiheessa matkalleni on kuitenkin ilmestynyt asia jota kutsun TaustaRauhaksi. Siinä kaikki on tervetullutta. Se on vähän kuin syvä muisto että vaikka hahmo ja ehdollistunut minä olisi miten soseessa ja hämillään, on kuitenkin osa joka on aina rauhassa. Joskus tuon Rauhan näkeminen unohtuu ja tuntuu hankalalta, mutta koen että sitä ei voi hukata. Siellä se on, koko ajan taustalla odottamassa että hahmokin huomaa sen..

Helmikuussa alkaa ryhmä kurssi Uupumuksesta toipuville. Ryhmän aikana tutkitaan mm. omia käytösmalleja, käsitystä itsestä ja elämästä sekä sitä mitä ihmettä on pohjimmiltaan pyrkinut saavuttamaan. Opetellaan tiedostamaan ja tavoittamaan se TaustaRauha, löydetään käytännön työvälineitä siihen ettei päätä enää laiteta samaan pussiin.

Vaikka aihe on hyvä ottaa tosissaan, mitä enempi kykenee suhtautumaan itseensä ja ajatuksiinsa huumorilla, sen parempi.

Jos tämä on sinua varten, tervetuloa mukaan:   http://www.eeviminkkinen.fi/tapahtumat/2013/12/3/uupumuksesta-toipuvat-tyhm?view=calendar

 

946851_193364070816398_772970824_n.jpg

Addiktiot ,Stay sleep please!

Erilaiset addiktiot palvelevat hemmetin hyvin tarkoitustaan peitellä sitä että uskaltautuisimme pysähtyä katsomaan mitä oikein pakenemme, mitä koitamme turruttaa pois jatkuvalla saman vanhan kaavan toistamisella. Addiktio sanana kenties nostattaa monilla niskavillat pystyyn, mutta voikin olla hyvä havaita ja huomata millaisiin asioihin on itse koukussa? Alkaen tasatunnein meilien katsomisesta, päivittäisestä facebookpäivtyksen laittamisesta pakkomielteiseen syömisen kontrollointiin, shoppailuun, menestys hakuisuuteen, röökin polttoon, ihan mihin tahansa. Yksikään addiktio ei ole toista parempi tai huonompi, ne pitävät meidät ihan yhtä lailla “koukussa”.

Voihan sitä toki hyvällä omalla tunnolla jeesustella vaikkapa jonkun alkoholiongelmaa, samalla kun itse pakonomaisesti siivoaa. Vapaudessa ei ole käsitteitä siitä mikä on ” parempaa” tai ” huonompaa”. Koukussa mikä koukussa. Itsehän olen oiken grande kokenut addiktivisti, aktivismia en ole vielä ainakaan kokeillut ja uskallan sanoa etten tule kokeilleeksikaan  Olen ollut koukussa/ riippuvainen mm. pelaamiseen, ravinnon kontrollointiin, liikkumiseen, työhön ja ihmisiin.

Addikti alkaa monesti siitä, että saamme kokemuksia jossa saamme hetkellisen hyvän olon jostain tietystä asiasta, vaikkapa nyt sitten viinasta. Mieli on niin suloinen ja hölmö, että se luulee että hyvä olo tai helpotus on riippuvainen tuosta tietystä aktiviteetista joten se hakee uudelleen ja uudelleen tuota hetkellistä hyvää oloa samasta lähteestä. Adaptoidumme kuitenkin aika äkkiä, ja määrät ja kerrat alkavat lisääntymään. Viaton pelikoneeseen laitettu kymmenen markkaa muuttuukin salakavalan nopeasti siihen että päivittäin käydään laittamassa koneeseen jo 100mk. Kohta aletaan jo vähän valehtelemaan läheisille pelaamisen määrästä, ja väitetään itsekkin siihen uskoen että ” mä pystyn oikeesti koska tahansa lopettamaan”. Addiktioissa ei ole mitään pahaa, enkä tarkoita että addiktioita ei saisi syntyä. Itseasiassa addiktiot ovat parhaimmillaan selviytymis mekanismeja, mieli pidetään poissa kivusta ohjaamalla huomio jonnekkin ihan toisaalle. Tuntuu jopa hassulta sanoa että olen tänäpäivänä kiitollinen kaikista addiktioistani. Ne suojelivat pientä ja poloista haavoittuvaista hipiääni niin pitkään kun en todella kyennyt ja uskaltanut olla rehellinen ja kohdata sisälle sullottuja pelkojani. Kymmenisen vuotta sitten addiktioni olivat yleisesti ottaen negatiiviseksi leimattuja. Poltin tupakkaa,pelasin rahalla ja pelasin dramatiikkaa sisältäviä ihmissuhde pelejä,  olin jopa addiktioitunut masennukseen jota koin. Se todellakin suojeli ja toimi hyvänä selityksenä. ” Koska minulla on tämä masennus en voi…..” . Käänteen tekevä muutos taisi tapahtua vuonna 2009, jolloin addiktiot kääntyivät toisenlaisiksi. Eivät ne silloin addiktiolta näyttäneet, päin vastoin..Addiktoiduin terveyteen, puhtaaseen ravintoon, itseni kehittämiseen, henkisyyteen ja onnellisuuteen. Mutta olinko vapaa? Ihan koukussa. Äkkiä noidenkin asioiden ympärille alkoi kertyä uusia ” sääntöjä” . Vaikka nyt säännöt olivatkin “positiivisia” , koin pahaa oloa jos jouduin poikkeamaan turvallisiksi uskomistani normeista. Mieli tekee mielellään kaikesta sääntöjä. Joskus pienenä lapsena olemme näitä varmasti tarvinneet jotta voimme ja uskallamme turvassa kehittyä ja kasvaa, mutta tänä päivänä meidän aikuistenkin turvallisuus hakuisuus näyttää menneen vähän överiksi. Turvallisuus hakuisuus on jännä kyllä kyseessä myös silloin vaikka aktiviteetti jolla turvaa haetaan olisi täysin järjetön.

Ihminen näyttää olevan ohjelmoitu  etsimään onnea ja nautintoa sekä välttämään kipua. Siinä vaiheessa kun noiden kahden perässä juokseminen ja välimaastoon tukehtuminen käy liialliseksi, voimme alkaa tietoisesti tutkimaan minkä ihmeen perässä me oikein ravaamme, ja mitä välttelemme? Mikä meitä on oikein motivoinut? Millaisia järjettömiä mielleyhtymiä päämme on oikein luonut selviytyäkseen ja tarvitsemmeko niitä todella? Kuinka voimme vapautua näistä automaatiolla päälle pamahtavista reagointi malleista? Itse olin aluksi vihainen mielelleni. Miten se paskiainen oli kusettanut minua kaikki nämä vuodet! Miten en ollut nähnyt ? Miten olin ollut niin helv*tin tyhmä! Koitin vihata mieltä, koitin taistella sitä vastaan. Taistelemalla vain vahvistaa jonkun asian olemassa oloa. Addiktiot ovat saaneet pudota pois kun näkee millaisia merkityksiä on asioille luonut. Mitä enempi näitä merkityksiä purkaa, sen vähempi enää edes pystyy toimimaan tavoilla jotka aiemmin olivat addiktoivia. Joskus se oli vakavaa , mutta nyt tuntuu enää lähinnä suloisen huvittavalta. Kivulian oli itselleni se vaihe, jossa tiedosti olevansa koukussa eikä vielä uskaltanut täysin päästää irti. Mieli haluaa viimeiseen asti välttää kohtamaasta sitä tyhjyyttä joka seuraa kun emme enää ” tottele” addiktoitamme. Se tyhjyys on se joka sitä pelottaa. Se tyhjyys kantaa. Se tyhjyys voi alkaa paljastamaan itsestään mitä mielettömämpiä puolia. Se tyhjyys tekee tilaa ihan toisenlaiselle katsontakulmalle elämässä, jossa ei enää tarvitse suojata selustaansa jatkuvasti. Addiktiot pitävät meidät unessa. Ne eivät ole pelkästään mentaalisia ajatuskuvioita, vaan jopa kehollisia ohjelmointeja.Tämän huomasin kun halusin vähentää facebookin käyttöä. Yhtäkkiä huomasin että ihan automaationa kädessäni oli puhelin jolla olin jo menossa selaamaan. En huomannut mitään tietoista päätöstä, se puhelin vain oli siinä.Tässä kohdassa kun huomaan, minulla on valinta. Voin joko jatkaa vanhaa “tuttua” tai päättää laittaa puhelimen pois.

Minua ovat auttaneet myös kysymykset lähteekö tämä nyt pelosta vai vapaudesta? Mihin tällä pyrin? Mitä tällä pyrin välttämään? Vapaus ei syytä mistään, tai tuomitse mitään, se vain neutraalisti huomaa ja todistaa.

Tiedostamista voisi sanoa yhdeksi tärkeäksi avaimeksi addiktioista vapautumiseen, sekä kykyä osata hillitä mielensä vaikka vain minuutiksi. Mikä tahansa sponttaani mieliteko iskeekään, jos tiedostamme sen olevan vain mielen luoma illuusio voimme huomata sen ja antaa olla. Se katoaa kyllä itsestään kun emme mene sen tarinaan mukaan (Olo helpottaa kun olen syönyt/ Tupakka rentouttaa/ Kun menestyn minua arvostetaan/ Kun liikun olen vahva/ Kun syön tällä tavalla en liho/ Kunhan noudatan näitä sääntöjä kaikki on hyvin  . Sitä ei tarvitse taikoa pois, putsata pois tai arvostella.

images-158.jpeg

Kun addiktiosta on todella juuriaan myöten vapauduttu, on hyvä olla hereillä ettei luo sen tilalle uusia addiktioita ja sääntöjä. Jos näin käy, niin voi voi, ei ole vaarallista. Minulle näin on ainakin käynyt moneen kertaan. Se kertoo enemmänkin vain siitä miten vahva mielemme halu kontrolloida on. Vapaus ei luo sääntöjä vapaudetsakaan. Vapaus ei tarkoita askeettisuutta tai sitä että elämässä ei ole mitään nautintoja. Päinvastoin.Se voi olla hyvinkin mukavuuden haluinen, mutta se ei ole kiinni siinäkään. Sille sopii kaikki. Addiktiotkin. Addiktio voi pysäyttää meidät katsomaan syvemmin, se  voi olla tie vapauteen.

Edit. Olin kirjoittanut tämän tekstin valmiiksi jo eilen, ja tänään olin tulossa sitä julkaisemaan mutta kappas vaan nettisivut olikin romahtaneet.. Elämä on huumorintajuinen opettaja, se pistää ajoittain vaikka väkisin katsomaan omia suhteitaan asioihin. Kirjoittamisesta voi myös helposti tulla kiinnike ja väline kokeaan itseään jotenkin erityiseksi.Elämä heittää meille tilaisuuksia katsoa Rehellisesti missä vielä olemme kiinni. Vuosi sitten tällainen että nettisivut ovat nurin ja mahdollisesti kokonaan hajalla, olisi luultavasti saanut minut stressaamaan ja huolestumaan. Oma näkyvyys tai enemmänkin sen puute on egolle uhka. Nyt koin rauhaa ja iloa, jopa helpotustakin.

Edit 2. Niin ja ideana ei ole siloitella kaikkia mieltymyksiään ja tottumuksiaan pois ja tulla joksikin paheettomaksi tekopyhimykseksi, let’s face it vapaus ja jäykkyys ovat kaksi eri asiaa. Persoonalla on omia mieltymyksiään, ja niitä saakin olla. Kysymys on enemminkin siitä onko niiden vietävissä, jos on niin sekin on ihan yhtä oikein ja hyväksyttävää. Sillee niinku piis ja löööv.

Jotain odottamatonta tapahtuu. Kaikki ei mene käsikirjoitukseen mukaan. Voi ei! Mitä nyt teen?Yllättävät tilanteet ja muutokset näyttävät hyvin ihmisen todellista sopeutumiskykyä. Ennen oma päivä saattoi mennä voivotteluun jos suunnitelmani ja kuvitelmani eivät toteutuntkaan. No voi kyynel  Onneksi sitä on saanut oppia joustavuutta, ja nähdä jokaisen ” ei se mennytkään niin kuin ajattelin” tilanteen mahdollisuutena.
Rakastan julkista liikennettä! Mikään ei ole parempi paikka kuin metro tai bussi toteuttaa omaa pientä salaliitto teoriaa. Tavoitteena on joka päivä edes yksi ihminen saada hymyilemään, vaikkapa vain sitten pieneksi punaiseksi hetkeksi. Julkinen liikenne on myös huikea paikka tutkia ihmisiä ja käyttäytymistä yleensäkkin.Huolestuttavaa on melkein jo se miten monella katse on maahan ja ryhti lysyssä.

Keho ja mieli toimivat yhteydessä, ja on varmasti hankalampaa kokea ” virtaavuutta” jos keho on tukossa ja lysyssä. Mm. Ayurvedan mukaan uskotaan että sisällä pidetyt tunteet varastoitunvat tunnekuonaksi joka aiheuttaa mm. epätasapainoa ja oireilua kehossa.

Eilen bussilla matkustaessani bussikuskilla taisi olla ajatukset vähän surisemassa ja hän ajoi vahingossa väärää reittiä. Ei se kovin vaarallista ole. Ystävällisesti huuteli pahoittelunsa, ja kertoi palaavansa takaisin. Bussissa istuskeli kuitenkin herras mies, jolle asia ei ollut ihan niin ookoo. Hän haukkui kuskia törkeästi menemällä henkilökohtaisuuksiin ja mesoi muutenkin sitä mallia että bussin yleisenergia alkoi muuttua kireäksi kuin viulun kieli. Minkä pitää olla totta ihmisen maailmassa juuri tuolla hetkellä, jotta reagoi näin?

Ei ole kovin paljon joustavuutta. Koska kaikki ei mennyt niinkuin oli suunniteltu, päivä oli pilalla.Meneekö elämässä aina kaikki niinkuin on suunniteltu? Eikö olisi fiksumpaa osata hyväksyä se, mikä selkeästi näyttäisi juuri nyt pitävän kutinsa ja voivottelun sijaan sopeutua ja luoda uusi ratkaisu.Joustavuus on yksi piirre joka on löydetty lukuisissa tutkimuksissa joissa on tutkittu mm. onnellisten ihmisten strategioita. Heillä on toiminnassaan, käytöksessään ja ajattelussaan liikkumavaraa. Elämä voi tapahtua rauhassa, ja suhtautuminen, katsonta kulma ja toiminta voi joustaa tilanteen vaatimalla tavalla. Myöskään herra tuskin kykeni hahmottamaan suurempaa kokonaisuutta. Entä jos tuo bussikuskin moka olisi vaikka pelastanut hänen henkensä? Mistä sitä koskaan tietää. Todellinen hätä on silloin jos tiikeri hyökkää kimppuun, mutta silloin sitä ei tarvitse edes ajatella.Keho on selvitymis kone.

Kokeile heti helppoa pientä koetta.Katso maahan ja laita kehoa lysyyn.Sano sen jälkeen mielessäsi tai jopa rohkeasti ääneen että “hyvin menee”. Onko uskottavaa? Kokeile seuraavaksi sitä että suoristat selkärangan, avaat kehon ryhtiä ja katsot ylös. Sano sen jälkeen mielessäsi ” Päivä on pilalla.” Ei jotenkin stemmaa.

Vastaavasti voi myös koittaa myös pomppia lattialla ja ajatella miten vaikeaa elämä on. Ajatus vaan menettää tunnelatauksensa jos kehon fysiologia ja ” aivomehut” muuttuvat.
Silmillämme haemme jatkuvasti tietoa ympäröivästä maailmasta. Silmämallin mukaan sisäinen keskustelu ja tunnepitoisten muistojen informaatio haetaan alhaalta. Usein silloin jos pyörittelee ja analysoi liiallisesti asioita on katse alaspäin. Kokeile joskus jos huomaat olevasi jumissa jossain tietyssä ajatuksessa mitä tapahtuu jos ajattelet saman asian samaan aikaan pomppimalla. Joskus meillä ihmisillä on tapana ottaa ne ajatukset ja elämä vähän turhan liian vakavasti ja tosissaan. Mikä on loppupeleissä oikeasti tärkeää? Juteltiin kaverin kanssa facebookissa tietynlaisista haasteista ja hän laittoi niin mainioin sutkautuksen että se on pakko jakaa: “ Se on aina yhtä ihanaa kun tajuaa olevansa pieni ja tyhmä ihminen. Niin kovin vapauttavaa. Paras hyvinvointi tulee siitä kun muistaa olevansa vain ja ainoastaan ihmislapsi elämän virrassa. Tai jotain sinnepäin ”.Niimpä. Ainoa ongelma tuntuu välillä olevan se, että muistaa että ei ole ongelmia. Suhtautuminen ratkaisee.

next time.jpg

 

Päivän ei suinkaan kannattaisi antaa mennä pilalle jostain jota ympäristössä tapahtuu. Sen sijaan että koittaa muuttaa ympäristöään, mitä jos näkisi vähän laajemmin? Saahan sitä ketuttaa jos kaikki ei mene niinkuin on halunnut, mutta hei siihen kannattaa tässä elämässä tottua.On rikkaus oppia nauramaan itselleen ja elämällekkin. Mitäköhän hyvää tästä seuraa, jota en vielä tiedä? Elämä tapahtuu juuri silloin kun mieli suunnitelee jotain muuta. Olin uppotuneena omiin juuri sillä hetkellä muka niin tärkeisiin ajatuksiin kunnes havahduin närkästyneen ukon meuhaamiseen. Olin surullinen tuon miehen puolesta, tarvitsee olla sisällä melkoisen kurja olla jos rupeaa tuolla tavalla syyttelemään ulkopuolisia. Se meni jo. Ihmiset erehtyvät. Mutta en usko että tässä elämässä tapahtuu yhden ainoaa virhettä.Ennen kuin syyttää ketään, voisi vaikka itse varmistaa sitä ennen että on täydellinen  ?

Eilen oma oloni oli melkoisen tuuli ajoilla ja ajatukset jylläsivät. Lisäksi olin edellisenä päivänä ajatellut tekeväni ja ” saavani aikaan” vaikka ja mitä. In my dreams. Suunnitelmat menivät täysin uusiksi, minusta riippumattomista syistä. Loppupeleissä se oli paras siunaus eiliselle.Sain tilaisuuden päästä auttamaan ystävää rempassa, sain tilaisuuden tehdä ja kokea monenlaista mitä en olisi kokenut jos kaikki olisi mennyt sen ihanan suunnitelman mukaan. Mielen joustavuutta koetteli aina välillä ajatukset siitä ” että en olekkaan hyödyksi”. Hyödyksi kenelle? Kuka sitäkin mittaa? Hassu mieli.