Uusin podcast kehon kontrolloinnin vankilasta ja toipumisen tiestä

Ok. Tästä tuli nyt pidempi podcast, mutta jos yhtään koet että suhteesi kehoon, ruokaan ja liikkumiseen on mennyt överiksi, kontrolloivaksi ja sellaiseksi joka on sinulle itsellesi ahdistava, kuuntele tämä.

Vastaan tällä podcastilla kuulijan kysymykseen jossa kerron omasta toipumisen tiestäni.

Food is good for you <3   

Food is good for you <3

 

Stop

Sometimes it's not about doing something, it's about stop doing something. 
And look what comes up.

Olen itsessäni ja työssä saanut tutkia isoa teemaa: kontrollointia ja sen eri muotoja. Huomaten miten ovela peli se on, miten taitavaksi siinäkin voi tulla. Itsehuijauksen mestariksi. Onko kontrollointi koskaan lisännyt elämään iloa, rauhaa tai selkeyttä?
Hinta jonka sillä maksan on kova. Jännite, kireys ja paine muuttuu niin tutuksi, että ei enää osaa tunnistaa ja erottaa tavallisesta.

Kontrollinhalu syntyy turvattomuudesta. Kontrollointi luo lisää turvattomuutta. Se on kehä, joka ei lopu. Miten uskaltaa alkaa löytää turva itsestään?

Tekisi mieli hypätä suoraan sinne, mutta se ei taida olla mahdollista. Miten suostua elämään sen kanssa, että minussa on osa joka jatkuvasti haluaa hallita/kontrolloida/varjella ja silti palata uudelleen ja uudelleen takaisin kotiin. 

Paraneminen alkaa siellä missä pääsee kiinni kipuun joka on kontrollinhalun taustalla. Usein käymme tämän kanssa kymmeniä kierroksia, vaihtaen välillä kontrollin kohteita ja sekin on osa matkaa. Kontrollointi väsyttää ja uuvuttaa. Niin paljon että se voi itkettää, repiä auki. Tuntea että ei enää pysty. Se on hyvä kohta. 
Vaikea. Vaativa. Mutta hyvä. 

Uskalla pudota sinne, sinua kannetaan. Mitä yllättävämmillä tavoilla.

Terveisin, n. 10000 kertaa pudonnut

"Hyvä jätkä"

Jossain vaiheessa matkaa opin että on suotavaa olla ”hyvä jätkä”. Hyvä jätkä joustaa, on avoin, suvaitseva ah ainavain ja on muutenkin kaikilla mahdollisilla tavoilla helppo. Ei vaivaksi, ei ”hankala”.
Hyvän jätkän suusta voi kuulla usein ”ei mua varten tarvitse” ja ”mulle käy hei kaikki”.

Kysymys kuuluukin, onko hyvä jätkä oikeasti niin hemmetin lepposa, chilli ja mukava kun haluaa esittää olevansa? Voiko olla että hyvän jätkän rooli onkin ollut joskus tärkeä selviytymiskeino elämässä, jonka avulla on oppinut saamaan hyväksyntää? Ihminen usein alitajuisesti pyörii kahden kysymyksen ympärillä:
Miten kelpaan, miten minua rakastetaan ja miten vältän torjutuksi/hylätyksi tulon?
Minulle yksi viheliäs vastaus on ollut juurikin tuo Hyvän Jätkän leikki.

Kiitos vaan hyvä jätkä, tarvitsin sinua joskus mutta roolivaatteesi alkavat jo roikkua, en mahdu teihin enää. Minussa on rohkeutta omaan ääneen, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Minussa on rohkeutta olla myös rosoinen, tarvitseva, rajoja vetävä. Sitä paremmaksi Naiseksi muutun itselleni, kun en enää yritä kaikille muille olla easybeasy.

Hyvä jätkä on saanut minut sanomaan kyllä silloin kun tarkoitan ei ja ei sillon kun tarkoitan kyllä. Hyvä Jätkä vastaa ohjelmoinnin mukaan, mikä nyt ikinä vähiten uhkaakaan hyvän jätkän leiman menetystä.
Ajattele miten makea seikkailu katsoa millaisia rajoja voi rikkoa jos ei aina yritäkkään olla mahdollisimman vähäksi vaivaksi. 

On ihmisiä joiden on hyvä harjoitella toisten huomioimista ja tilan jakamista, ja on hyviä jätkiä joiden on hyvä opetella itsensä huomioimista. Minussa on molemmat. Hyvä jätkä ja itsekäs mulkku. en usko että on mitään ainaista sääntöä jonka mukaan toimia, vaan kussakin hetkessä kuulostella mitä minulta nyt tarvitaan? Rajoja vai rajoista luopumista?

Kuvassa esimerkki antautumisesta by eräs zen mestari

Hiljaisuus voi olla hallintaa tai herkkyyttä

Puhukaa rakkaat ihmiset, rohkeasti ja avoimesti! Tämähän oli ihan kuin julistus huudahdus, mutta niin tärkeältä asia tuntuu. 

Viime viikon kurssilla pohdimme hiljaisuutta ja puhumista. Miten erilaisia latauksia kumpikin voi pitää sisällään. Tiedäthän sen hiljaisuuden joka on enemmänkin vallankäytön väline, ehkä sitä marttyyriydeksikin kutsutaan. Olen tätä itse käyttänyt silloin kun olen liian ylpeä (lue peloissani) kertomaan mitä todella kaipaan tai koen. Kun tämän reaktion huomaa itsessään voi viimein valita, kuka tässä mitään voittaa? Kumpi on tärkeämpää se miten oikeutettua mikäkin on vai se että kaksi ihmistä voisi todella kohdata?
Ja sitten on sitä hiljaisuutta jossa sanoja ei tarvita, jossa on vaan hyvä olla niin. Näillä kahdella on suuri ero. 

Samoin myös puhuminen kätkee taakseen paljon. Höpötänkö jatkuvasti vain siksi että vaivaannun hiljaisuudesta? Puhunko yrityksenä saada toisen "ostamaan" näkökulmani? Puhunko selitelläkseni ja etsien toiselta komppausta? Sanotaan että liiallinen puhuminen voi olla joskus merkki siitä että ei oikein kuule itseään. 
Vai onko puhuminen avointa, jopa "paljastavaa"? Entä kuuleeko todella toista vai koittaakin jo miettiä mitä toiselle vastaa? Minä olen ainakin keskeyttänyt, ollut oikeasti kuulematta en siksi että olisin ilkeä vaan koska ihmisen aito kohtaaminen on yllättävän haavoittuvaista ja luonnollisesti silloin jännittävää jollei ole sinut sen puolen kanssa itseään. Opetellaan..

Sain kuitenkin taas elämässä kokea miten oleellisen tärkeää on läheisessä suhteessa uskaltaa puhua mm. Tarpeistaan. Sitä voi olla oppinut mallin jossa mitään ei saa tarvita, Hyh sentään! Siiheen voi sisältyä harhainen uskomus että omien tarpeiden ilmaisu olisi itsekästä tai vaatisi toiselta liikaa. On taas ero kuin yöllä ja päivällä sillä vaatiiko toista antamaan itselleen jotain kuin toiselle avoimesti tarpeensa kertominen hyväksyen vastaukseksi sekä kyllä tai ei. Pyytäminen on kenties niin vaikeaa siksi että pelkää torjutuksi tuloa. Mutta eihän se ole edes torjunta! Annetaan itsellemme ja toisillemme mahdollisuus tulla kuulluiksi.

Minä tarvitsen omaa tilaa.
Minä tarvitsen tukea.
Minä tarvitsen sponttaaniutta ja iloa.
Minä tarvitsen. Ja se on ihan ok.

Kuvassa rakkautta jakaa the terapia koira 
<3