Todistus

Mitä jos ei tarvitsi yrittää todistella Kenellekkään mitään? Ei omaa riittävyyttään, viisauttaan, ymmärrystään, ihanuuttaan, luotettavuuttaan, seksikkyyttään, "hyvää äitiyttään" , rakastavaa puolisoa, luotettavaa ystävää, ammattitaitoaan, jatkaa listaa jollain muulla kolahtavalla. Mitä jos vaan tosiaan olisi. Just show up as you. 

Taas sain muistaa sen hassun helpottavan paradoksin, että en voi ikinä riittää, tulen olemaan ihminen. Jota joskus jännittää, jolla on huono hetki, joka reagoi, joka kompuroi, joka sylkee sammakon väärässä kohdassa, jonka on katsottava peiliin, joka ei ikinä voi tietää tarpeeksi, jota väsyttää, joka kaipaa huomiota... Vaikka se miten yrittäisi ja puskisi. Se on ihana, virheellinen, täydellinen, erehtyväinen, viaton...ihminen. Ja se juuri riittää.  

Onko elämässäsi joku asia jo ja suhteen olet ehkä huomaamattasi koittanut todistella jollekkin (ehkä itsellesi?) jotain. Minä löysin tänään tällaisen asian, jossa koitin saavuttaa omaa hyväksyntääni. Ajattelin kokeilla luopua tuosta todistelusta päiväksi. Jos se tuntuu toimivan, taidan jatkaa vähän pidempään. Tervetuloa mukaan <3

Jästipää ( vai jänishousu?)

Me emme näe maailmaa sellaisena kuin se on vaan sellaisena kuin itse olemme. Joo joo, onhan tätä nyt kuultu ja hoettu mutta miten se vaan aina ja uudelleen joka ikinen päivä tulee vastaan. Vastustelun ei todellakaan tarvitse olla mitään suurta ja mullistavaa, pienikin ärsytys tai puolustelun tarve voi näyttää minkä asian suhteen ei ole vielä sujut. Ai minua ärsyttää jonkun hidastelu, missä itse hidastelen? 

Ai minä petyn kun joku ei pitänyt lupaustaan? Mitä lupauksia en itse ole pitänyt? Ai tuomitsen mielessäni huomionkipeää kiukuttelevaa lasta, enkä näe että juuri tuollaisen kiukuttelun olen itseltäni kieltänyt. Mieli on antanut sille leiman " PAHA". En sano että kiukuttelu on hyväkään, mutta perinteisesti se mitä kielletään ei katoa vaan nakertaa jossain sisuksissa. Jos minussa on kiellettyä kiukuttelua, projisoin maailmaan juuri sitä. Jos en suostu näkemään ja kuulemaan itsessäni "johdatusta", projisoin sen vaikkapa johonkin guruun tai annan milloin minkäkin suuntauksen kertoa kuka olen. 

Jästipää kun olen, en aina todellakaan halua nähdä. On niin paljon helpompaa alkaa pitää ongelmia tosina eikä nähdä että ajatus on niiden lähde. Ajatus, jonka kanssa ei ole vielä lyöty yläfemmaa ja tehty sopua. Sopua ei tietenkään tarvitse tehdä. Mutta voit senkin seuraukset nähdä pian. Sota sisällä on sota ulkona. Sisällä on ulkona. Niiden välissä ei ole mitään muuta kuin ajatus. Eikä ajatus itsessään ole ongelma. Viisas ystäväni tokaisi kerran osuvasti että hänen ainoa ongelmansa on muistaa ettei ole mitään ongelmia. Ja kuitenkin ne "ongelmat" on lahjoja. Odotan innolla että pääsen niitä avaamaan. Ai minussa on vielä sotaa tätäkin vastaan! Kiitos että saan sen nähdä. Ai minä koitan vielä suojella itsessäni tätäkin? Ai tuokin herättää vastustusta, mahtavaa! 

Ja sitten välillä unohdun tien varteen polttelemaan sikaria ja unohdan katsoa. Luulen löytäneeni viimein jotain. Kunnes sekin luisuu käsistä, sikari polttaa huuleen lommon ja matka saa jatkua. Ja se matka onkin määränpää. En enää välitä pääsenkö minnekkään, ehkä en edes enää halua " minnekkään". <3. Koittamalla ratkaista vain ulkoista maailmaa en lopulta ratkaise mitään kuin ehkä hetkeksi. Näkemällä ajatuksen joka sanoo "ongelma" se ulkoinen maailma ( jonka minä nään tavallani ja sinä omallasi) näyttää muuntuvan mukanani. 

1239405_548876101834507_645441141_n.jpg

Fear factory

Huh miten paljon sitä on voinut kuluttaa aikaansa erilaisiin pelkoihin. Ulospäin olen näytellyt taitavasti selviytyjää, itsenäistä ja varmaa.Ja pieni egoni todella uskoi noihin näyttelemiin.  Todellisuudessa näyttelemällä koitti vain kätkeä epävarmuutta ja riittämättömyyttä. Niitä osia elämässä, jotka mielellään kätkisi piiloon. Epävarmuudella ja riittämättömyydellä on valtaa vain, jos uskoo niissä olevan jotain häpeällistä tai pahaa. Lapsesta alkaen alamme tekemään erilaisia tulkintoja siitä millaisia meidän ” tulisi” olla. Miten meistä tulee pärjääviä ja reippaita, jne. Monet meistä tekevätkin kaikkensa tullakseen hyväksytyiksi, mitkä ne hyväksynnän raamit kenelläkin ovat vaihtelevat mm. kasvatuksen, kulttuurin, ympäristön ja mediasta tulleiden viestien mukaan. Teemme tulkintoja että tietyt ominaisuudet ja tunteet olisivat jotenkin epätoivottuja ja ” vääriä”. Niimpä kätkemme ne, koitamme unohtaa. Ja ehkä ne unohtuvatkin mielestä, tosin niidne energia kuona tuskin katoaa. Tälläiset kuonat voivat aiheuttaa oireilua jopa kehossa, mielestä nyt puhumattakaan. Mieli luulee että piilottamalla varjonsa ne katoaisivat. Jos tämä ei näy ulospäin, sitä ei ole olemassa? Heh. Söpöjä pelkoja. Niin inhimillistä, niin helpottavaa tajuta. Kun varjo tulee valoon, se muuttuu valoksi. Tottakai erillinen ego kokee epävarmuutta ja pelkoa. Se elää siitä. Se elää huonommuudesta, paremmuudesta, oikeasta ja väärästä, analysoinnista ja mielikuvista.

Mistä edes tiedät millainen itse olet, ellei sinulla olisi ajatuksia itsestäsi ja ellet olisi kuullut kuvauksia itsestäsi? Mistä tietää että mikään asia tai tapahtuma on hyvä taikka huono – ennen kuin ajattelee asiasta niin? Mieli on vuosisatoja kokenut pelkoa ja riittämättömyyttä. Siinä missä luolamies pelkäsi kulman takana vaanivia villipetoja me 2000-luvulla pelkäämme menetystä, epäonnistumista ja ties mitä. Peloista ei tarvitse päästä eroon, mutta voi nähdä että todellisuudessa ei vaan yksinkertaisesti ole mitään pelättävää. Ajatteluun samaistuminen ja ajatuksiin uskominen voi saada kokemaan pelkoa, mutta silloin mieli on vallassa ja tekee sitä mitä parhaiten osaa, eli muistelee jotain mennyttä tai kuvittelee tulevaisuuteen jotain kamalaa. Jotain joka ei ole tässä hetkessä mitenkään todellista.

Sen sijaan että koittaisi jatkuvasti välttää pelkoja ja epävarmuutta – mitä jos oppisi näkemään jokaisen läpi? Mitä jos ei lähtisikään outojen tarinoiden mukaan joita mieli mielellään syöttää ja koittaakin hyvin perustella. Mitä jos ei uskoisikaan niihin ajatuksiin jotka syyllistävät, pelottelevat tai jauhavat jotain muuta skeidaa?

Olen pelännyt mitä minusta ajatellaan ja mitä tapahtuu jos ns. astunkin kaapista mm. energia työskentelyn ja vähän toisenlaisen “parantamisen” suhteen. Olen koittanut luoda jotain vakuuttavan valmentajan identiteettiä, olen koittanut valmentaa mieltä. Mielellä en pysty selittämään tai järkeilemään mitä tapahtuu vaikkapa theta healingissä tai energiahoidoissa. Olen pelännyt leimaantumista huuhaa akaksi ja naiviksi. Enää en jaksa, sori taas rakas pikku egoni. En pysty selittämään, tai tieteellisesti perustelemaan yhtään mitään, mutta sekin on ihan ok. Tiedän vain omasta kokemuksestani että ihmeitä tapahtuu. Kiitos. Kiitos elämä että toit eteeni tilaisuuden tulla ulos siitä kaapista, ja kiitos että uskalsin siinä tilanteessa mielen piipityksistä huolimatta antaa intuition ja ns. sisäisen viisauden hoitaa. Olin jäänyt kiinni tarinaan itsestäni ja mielikuviini siitä millainen kuvittelin että minun pitäisi olla. Huh. Onneksi ei tarvitse olla yhtään mitään  On helppoa olla vapaana,ilman odotuksia, ilman olettamuksia. Ilman agendaa. Kun luopuu käsityksistään, kun luopuu uskomuksistaan, mitä jää jäljelle? Ei kerta kaikkiaan mitään. Jää elämä. Joka muuttuu joka hetki, se on sen luonne.Mieli voisi haluta tarttua ja määritellä senkin oivalluksen johonkin tiettyyn raamiin tai luokitteluun. Siinä vaiheessa se on jo menneisyyttä ja vanhentunutta. Antaa mielen kertoa tarinoitaan, ei sitä vastaan kannata sotia. Sydän ja mieli voi toimia yhteistyössä.

Sen lisäksi että olen koittanut muuttaa itseäni,yritin joskus muuttaa poikakaveriani,tuloksetta. Herääkin mieleen kysymys rakastinko häntä todella jos koitin muuttaa häntä? En. Rakastin mielikuviani, odotuksiani ja kuvitelmiani. Olin hukassa itseni kanssa ja oletin että löydän jonkun tasapainon jos vaan ympäristö on kohdillaan. Eihän se ihan niin mennyt. Toistin useita vuosia samoja kaavoja. Koitin muuttaa jotain ympäristöstä, joka olisi jotenkin tuonut minut perille ja mielenrauhaan.Vaihdoin kotia, työpaikkaa, poikakavereita ja sukkiakin joka välissä. Elämällä on jostain syystä tapana tuoda eteemme juuri niitä oppeja joita tarvitsemme. Tarpeen mukaan vaikka usean kerran. Jossain kohdassa sitä voi todella havahtua ja ympäristön muuttamisen sijaan alkaa muuttaa suhatutumistaan siihen ja katsoa sisälleen. Rehellisesti.

On hauska paradoksi että itseään ei tarvitse muuttaa, kun se ei varsinaisesti ole mitään, mutta jokin muuttuu silti kuitenkin.Elämän syke, tiedä häntä.