The Ihminen

The ihminen. Minun elämässäni on the ihminen. Hän tuskin edes tietää itse minkä määrän voimaa hänelle elämässäni annan, enhän huomannut sitä pitkään aikaan itsekkään kunnes aloin tutkimaan tarkemmin miksi olin alkanut vetäytyä ja varoa , vähänkuin anteeksipyydellä omaa olemassa oloani. 

Olin alkanut pelkäämään "the ihmisen" mielipiteitä ja mahdollista arvostelua ja koitin välttää sitä sillä seurauksella että mittailin elämässäni miten the ihminen kenties suhtautuu tekoihini. En kyennyt kohtaamaan the ihmistä suoraan, sillä minulla oli lähes aina joku hyväksynnän etsimisen peli käynnissä. Oli hemmetin tärkeää kelvata hänelle. Vaikka olisin peleillä i voittanut hänen hyväksyntänsä, se ei olisi muuttanut sitä että en hyväksynyt itse itseäni. Tunteva, elävä, inhimillinen olento. Kun lähden pelaamaan ja ostamaan ihmisen hyväksyntää kieltämällä itseni, sanon alitajuisesti itselleni että et kelpaa. 

The ihminen on saanut paljon tilaa mielessäni omasta toimestani. Koitin vihata häntä, koitin olla miettimättä ja koitin olla välittämättä hänen mielipiteistään. Mutta minä välitin. Voi joskus olla kipeää nähdä että välittää jostain josta ei ehkä kannattaisi välittää. On kuitenkin todempaa myöntää sekin itselleen kun olla muka niin hemmetin cool. 

Se on peli jota olen hyvin kauan pelannut, itseni kylmettäminen ja kovettaminen. Entä jos vaarallista ei olekkaan se että the ihminen tai joku muu tuomitsee vaan se että on itse se tuomitsija? Olisiko sittenkin parempi vaikka rehellisesti kohdata se että painellaan toistemme nappeja kuin esittää kypsempää mitä oikeasti on? Entä jos sekin on lahja että se toinen painelee niitä nappeja? Entä jos koko hommalla ei ole mitään tekemistä "sen toisen" kanssa, vaan minun kanssa? Sen sijaan että vatkaa viikkoja (kokeiltu on) mitä sen toisen pitäisi tehdä tai tajuta voinko katsoa mitä minä voin tehdä/kohdata/tajuta? Menemättä alistuvaan tai ylistyvään rooliin. Ihan vaan silleen niinku kaunistelematta.

Kiitos the ihminen ja muutkin peilit.  

Varfie.

Viisaat ovat vuosituhansia sanoneet että maailma on heijaste mielestämme. Elämä on peili. Tämä ajatus on kiva uskoa todeksi sillain niinku vähän ja pikkasen, mutta sen todeksi eläminen kokonaan on vähän enempi halukkuutta vaativaa. Niin paljon halukkuutta se vaatii, että siltä polulta luultavasti useamman kerran harhailee sivureiteille, jotka nekin sitten kuuluvat asiaan.Kaikki me tiedämme että paljon helpompaa syyttää toisia, odottaa muilta muuttumista ja ikään kuin siirtää toisiin se joko valona tai varjona jota itsessä ei näe, hyväksy, myönnä tai ole valmis kohtaamaan. Tämä ei siis ole mitenkään paha juttu, tai mikään mitä pitäisi hävetä. Oivallus voi tulla usein vasta kun on valmis näkemään oman osuutensa ja vastuunsa tilanteesta. Ja tämä ei todellakaan tarkoita mm. Ala-arvoisen kohtelun sallimista. Silloin voi nähdä että minulla on ääni jolla vetää rajat tai jalat jolla kävellä pois. Aina se ei ole niin yksinkertaista, sillä se mikä on "normaalia" on hyvin kyseenalaista. Joku on esim. Niin tottunut alentamaan itseään että siitä on tullut itselle vakio. Asia joka tapahtuu itsestään, sen kummemmin miettimättä. Usein elämän erilaiset herätyssoitot auttavat avaamaan silmiä. Helppoa ei ole aina sen jälkeenkään, opitut ohjelmat osaa olla varsin syvään juurtuneita. Valppaana ja vastuunottaen. Vaikka pienen pienen askelen kerrallaan. 

Kun tuomitsee, tuomitsee itsensä.
Kun kiittää, kiittää itseään.
Mitä tekeekään, tekee sen itselleen.
Kun rakastaa, rakastaa itseään
Kun antaa anteeksi , antaa anteeksi itselleen
Mitä toivot toiselta, voitko antaa sen itsellesi?

Olen tähän "klassiseen" mennyt jo niin monet kerrat mutta näköjään taas piti käydä. Odotin toiselta rehellisyyttä ja aitoutta, olematta sitä itse itselleni. Tuo toinen tuli avuksi, heijastamaan minulle sen takaisin.
On tietysti ihan ok ja tervettä odottaa ympärillä olevilta ihmisiltä asioita, mutta muistaa se oma osuus. Ja se että voimme ajaa itsemme melkoiseen vankilaan jos odotamme toiselta jotain, vähän kuin odottaisi että ehkä joskus rikkaruohot katoavat itsestään. Tehdään rauha ensin itsemme kanssa. Joko rikkaruohoista tekee numeron tai sitten ei. Voi olla välittämättä ja hyväksyä pieni elämään kuuluva rempallaan olo, tai alkaa kitkemään.

On paljon kauniimpaa että ihminen uskaltaa häpeästä huolimatta myöntää ihmisyytensä, kuin se että ollaan niin [email protected]@kelin valmiita ja kaikkitietäviä. Itse olen ainakin tehnyt paljon töitä mm. Arvostelun, tuomitsemisen ja asioiden kaunistelun suhteen. Puhumattakaan mm. vihasta ja katkeruudesta. (näitä kielsin vuosia, enhän minä nyt hei sentään!). 

On elämään kuuluvaa että se etenee ja muuttuu, joidenkin kanssa kuljetaan jonkun matkaa ja jotain tehdään jonkun aikaa ja sitten ne asiat saattavat tulla myös päätökseen. Olen miettinyt paljon että mikä on pakenemista mikä vaan sellaisesta irtipäästöä joka on jo elänyt aikansa? Minulla ei ole siihen teoriaa eikä vastausta, mutta luotan että kaikki menee jokatapauksessa kuten kuuluukin.

Kuvassa varfieni.

Oma osuus

Päivän kysymys: mikä on minun osuuteni elämässä tapahtuvissa asioissa? Kysyn uteliaasti, avoimesti, puolustelematta tarvetta "olla oikeassa tai viisaampi".
Mikä on minun vastuullani ja mikä ei?

Jos vaikka joku ihminen ärsyttää, mikä on osuuteni? Olenko se minä joka antaa toisen vaikkapa puhua alentavasti? Olenko se minä joka aina vaan hyväksyy odottaen toiselta muutosta? Speak up bitches, rohkeasti! 
Sen ei todellakaan tarvitse olla ilkeää tai syyllistävää mutta on todella tärkeää ja tarpeellista olla itse se joka vetää rajansa. Tätä harjoittelen itsekkin jatkuvasti. Olen ihan noviisi oppilas, mutta tässähän on elämä aikaa. 

Niin hurjaa kun se onkin välillä tajuta, me ollaan itse vastuussa ainakin siitä miten suhtaudumme elämäämme. Mikseipä sitä voisi myös vähän ottaa siinä samalla vastuuta siitä että huolehtii että elämässä on asioita jotka tuottavat iloa ja "värähtelevät sinua". 

Itse olen ollut ihan eksyksissä (eikä tässä kyllä missään perillä olla tuskin koskaan) mikä on "minulle kotoisaa" kun olen jahdannut velvollisuuksien täyttämistä ja kaiken kunnollisen ja pärjäävän titteliä, hassua kyllä vaan ajautumalla niistä kauemmaksi. Mallit on opittu joskus aatamin aikaan,mutta nyt voi koska tahansa olla oikea hetki kysyä jatkanko itse perinnettä joka ei ehkä tunnukkaan omalta?

Tiedän että pitkään hallinneista käytösmalleista poisooppiminen vaatii rohkeutta, kärsivällisyyttä, inhimillisyyttä, vähän asennetta ja ripaus hyväntahtoista naurua itselleen. Varmaan paljon muutakin.
Mitäs sitä sitten sen enempää lätisemään.
Voin katsoa oman osuuteni, olla avoin vastaanottamaan tukea ja apua, välillä olla ihan sokea itselleni ja sitten se matka taas jatkuu. 

Vähän ironiaa ja huumoria mukaan matkalle <3

Ympyrä sulkeutuu

Kuvittele eteesi jana. Toisessa laidassa on ihmiset jotka ovat oppineet kuvittelemaan olevansa vastuussa toisten tunteista. He eivät välttämättä tunnista tätä itse lainkaan. Koska he kuvittelevat alitajuisesti heillä olevan kyky tehdä toinen onnelliseksi tai onnettomaksi, he usein miellyttävät toisia tai varovat loukkaamasta muita keinolla millä hyvänsä. He ovat usein itselleen ankaria ja pettymyksien sietäminen on hankalaa, sillä he luulevat kaiken olevan heidän vikaa. Perhonen lasikuvussa. Heille on usein myös häpeällisen tuntuista ottaa tukea ja apua vastaan, ja näin tehdessään kokevat olleensa vaivaksi. On kova pala myöntää heikkoutensa. Oma elämä on jäänyt elämättä, kun on eletty muita varten.Lapsena ehkä pitääkseen isän, kaverit, äidin tyytyväisenä. Silloinhan jos ei tee mitään väärin ei hylätä. Heille virheet on kirosana joita vältellään sanomasta rangaistuksen pelossa.

Toinen ääripää janassa on he, joiden mielestä kaikki on aina muiden vikaa ja muut ovat vastuussa heidän tunteistaan. On muiden tehtävä, ellei jopa velvollisuus helpottaa heidän oloa ja tehdä heidät onnellisiksi. Heidän alitajuinen mantra on "on kaksi tapaa tehdä asioita, väärä tapa ja minun haluamani tapa". He eivät tunne saa anteeksi, mutta mielellään kyllä asettuvat asemaan jossa muille voi antaa anteeksi. He tietävät miten muiden pitäisi elää, toimia tai tuntea. Tosin sen miettimiseen menee niin paljon aikaa että unohtuu elää itse. Heidän suustaan kuulee usein " mutta kun tämä tilanne" , "jos vaan pomoni" ja "sitten kun minulla on". He ottavat mielellään mutta tiskit jää muille.

Ota janan molemmista päistä kiinni ja muodosta siitä ympyrä. Ympäri mennään, yhteen tullaan. Lopulta nämä yleistetyt ääripäät muodostavat kehän. Ne eivät näytäkkään niin kauhean erilaisilta. Molempien takana on pelko.Molemmista päistä löydän hahmoni pelaamassa.
Toinen ei ole toista parempi, yhtä unta ne on molemmat. Niinkuin ehkä muistat että koko janaa ei ollutkaan, ennen kuin kuvittelit sen.

Rohkeutta havaita mielikuvitusmaailma harhaksi tarvitaan.Se osaa olla niin hemmetin uskottava! Se kysyy halua olla väärässä ja erehtyä ainakin 10 000000 kertaa. Eikä sekään varmaan riitä. Erittäin erehtyväistä iltaa sinulle ystävä .Todista ainakin kerran itsellesi olleesi väärässä!

p.s, Tuo nupin urheiluselostaja osaa olla todellakin huvittava. Huomasin äsken sen päivittelevän juntti suomalaisia jotka haukkuivat tummaihoista miestä maailmanomistajaksi. Kunnes huomasin että ihan yhtä lailla minäkin haukuin heitä mielessä juntti suomalaisiksi. Sen jälkeen päätin vaan juoda kahvia ja hymyillä salaperäisesti.

 

images-168.jpeg

Matkamuistoja

Kirjoitin tämän tekstin ensin itselleni matkamuistoksi, mutta ajattelimpa että jaan sen kuitenkin.Sitä on kerennyt niin monta kertaa humpsahtaa siihen ansaan , että alkaa etsiä jotain parempaa jostain.Onnea, täyttymystä, rauhaa, tasapainoa, turvaa, what ever. Sitä voi koittaa etsiä työstä, ihmissuhteista, saavutuksista, harrastuksista, kehonkoostumuksesta, rahasta. tavarasta. And still nothing  Viimeisin etsintä oli ” henkistä laatua”. Tuntisin enemmän rauhaa jos vain..Asiat olisivat paremmin jos vain…Minun pitää välttää asiaa x… Bullshit. Oli huikeaa olla keskellä mielen ja pelkojen ilotulitusta, tietäen että siinä ei ole mitään todellista. Se oli hämmentävää, hurjaa ja välillä kaikkea muuta kuin kivaa. Legandaarisesti vapaus tuli taas kun lakkasi etsimästä mitään. Ja puff vaan, ratkaisut saivat löytyä kuin itsestään, kun tuli tilaa kuulla ja tuntea rakkaus kaikessa.

Halusin kirjoittaa kokemuksen aamusta, jolloin mieli oli täysin rauhassa, leikkisä, utelias ja avoin.Viikko sitten ei ollut näin. Mieli harhaili, ajatuksissa oli paljon vertailua, järkeilyä, analysointia. Tiesin että se on turhaa. Tiesin että ajatusten sisältö on vain tarinaa. Kysyin mielessä monta kertaa ” Onko tämä varmasti totta?” ja ” Mitä jos en uskoisi tähän ajatukseen?”. Tunsin sisäisen ristiriidan. Olisin niin halunnut tarttua johonkin. Olisin niin halunnut löytää jonkun vastauksen, pysäkin, totuuden. En löytänyt. Luovutin, ja annoin ajatusten luvan tulla. Annoin tunteiden luvan tulla. Pelkoja, syyllistämistä, epävarmuutta. Mieli osaa olla aika hurja välillä  Yksikään ajatus ei kuitenkaan ollut vaarallinen. Kuuntelin niiden tarinoita jostain etäältä. Ei olisi ollut mitään syytä poistaa tuota turhautumista, se palveli tarkoitustaan. En vain tiennyt silloin vielä että mitä.Antautuminen ja hyväksyntä pelottaa mieltä, mutta onneksi mitään joka ei ole todellista ei tarvitse pelätä. Turhautuminen oli enemmänkin muutosta edeltävä impulssi. Mielen aseet tulivat tutuiksi.Sydän kuitenkin tietää ettei tarvitse taistella. Kun ei taistele sitä vastaan mikä on, kaikkialla on rauha.

Aamun autuus

Tietoisuus joka on ollut yöllä mitä ihmeellisimmissä paikoissa alkaa siirtyä ja kohdistua kehoon, ja makuuhuoneeseen jossa nukun. Olen täällä, en ole täällä. Yhtäkkiä huomaan olevani hereillä.

Näen rakkaan mieheni ( ei hän tietenkään minun ole) selän vieressä. Valoa tulvii sälekaihtimien välistä sisään. Suljen vielä silmäni, käyn kiinni miehen pehmeään ja lämpimään selkään. Nuuhin, tunnustelen hengitystä, kuulostelen tuhinaa. Kohta nousen ylös ja vettä keittäessä havahdun ajattelemaan että voipa olla kiitollinen siitä, että saa herätä. Miten olinkaan pitänyt sitäkin itsestään selvyytenä?

Kohta huomaan kehon lähteneen aamukävelylle. Katselen värejä, muotoja, nautin valosta joka on lisääntynyt. Olen harvinaisen läsnä. Välillä mieleen leijailee ajatuksia kiitollisuudesta, välillä ihmettelen ja kysyn kysymyksiä, joihin en löydä vastausta. Jokainen puu näyttää olevan täysin erilainen. Jossain on pilkkuja, ihan kuin gepardilla. Toinen taas on selkeästi toista vanhempi. Kolmas on jännän punasävytteinen. Puu ei ole enää puu, kun sitä todella katsoo, kun siihen tutustuu. Tuntuu iloa katsoa kaikkialla olevaa kauneutta. Miten joskus pidinkin puita vain puina?

Mietin onko kotiani olemassa silloin, kun en ole siellä. Voin toki ajatella kotiani, voin jopa mielessä nähdä muistoja siitä, ja voi olettaa sen olevan siellä vielä. Mutta juuri nyt olen koditon. Nauran ajatukselle, se tuntuu jopa niin luonnolliselta.

Kaksi iloista labradorin noutajaa ohittaa minut omistajansa kanssa. Seuraan koiria uteliaana. Ne keräävät jatkuvasti informaatiota ympäriltä, eivät ne muistele mennyttä, eivät vertaa mihinkään. Ei niitä huoleta tuleva. Koska minullakin on vain tämä hetki, tunnen olevani yhtä paljon tuo koira, ja tuokin koira kun tämä keho. Nauran tällekkin tuntemukselle. En ole keho, se näyttää liikkuvan itsestään ilman että tietoisesti ohjaan sen liikettä. Sydän lyö itsestään, ajatukset tulevat ja menevät itsestään. Ei mitään ” hallitsijaa” missään. Kaikki tapahtuu. Olemisen tuntemus yhdistyy kehoon, ja välillä huomaan samaistuvani ” minuun” taas. Se on ok. Tuossa hetkessä (jota tätä kirjoittaessani en voi kuin muistella) , olemista ei ole muualla kuin tässä. Missä havainto olemisesta tapahtuu? Silmistä tietenkin, vastaa mieli. Mutta olenko siitäkään aivan varma. Voiko silmä nähdä silmän? Tietoisuus on kaikkialla. Se on ottanut omia, ihmeellisiä, uniikkeja muotojaan tästä kehosta jota Eeviksi kutsutaan. Se on ottanut muotojaan noista puista, noista tuulen vireistä, koirista, roskiksesta, tuon naisen hanskasta, kaikesta. Kaikkialla olen minä, enkä ole missään erityisesti. Tuntuu hyvältä ottaa laukka askelia. Pyörittelen käsiäni.

Mieleen tulee sävel vanhasta laulusta ” se on vain rakkaus”. En muista sanoja enempää, mutta hyräilen sitä mielessä.Voi kumpa aina voisi kokea tälläista keveyttä! STOP. Mieli puuttui peliin. Se olisi halunnut ripustautua tähän kokemukseen, saada sen jatkumaan. Kiitos mieli, pärjään hyvin. Tämäkin hetki on vain lainassa, ja kiitää ohi. Tilalle tulee jotain uutta, omalla tavallaan uniikkia ja ihmeellistä.

Näen kodin lähellä kiireisen naisen, joka vaikuttaa olevan ajatuksissaan. Siinäkin olen minä, hetken sohjossa ja myöhemmin taas jossain muussa tunnetilassa. Näen kouluun matkalla olevia lapsia, yhdellä on selkeästi johtajan rooli käynnissä. Siinäkin olen minä! Toinen lapsi on selvästi halukas miellyttämään johtajaansa, ja taas näen itseni. Minussa on kaikki puolet, enkä toiseelta ole mitään.

Eevissä ei ole mitään staattista, pysyvää. Se on välillä jotain, välillä jotain muuta. Ja sekin tuntuu olevan kovin ookoo, kun ei tarvitse koittaa kieltää, hävetä, tavoitella tai vakuutella. Kuinka hulvatonta, kuinka hassua!