The Ihminen

The ihminen. Minun elämässäni on the ihminen. Hän tuskin edes tietää itse minkä määrän voimaa hänelle elämässäni annan, enhän huomannut sitä pitkään aikaan itsekkään kunnes aloin tutkimaan tarkemmin miksi olin alkanut vetäytyä ja varoa , vähänkuin anteeksipyydellä omaa olemassa oloani. 

Olin alkanut pelkäämään "the ihmisen" mielipiteitä ja mahdollista arvostelua ja koitin välttää sitä sillä seurauksella että mittailin elämässäni miten the ihminen kenties suhtautuu tekoihini. En kyennyt kohtaamaan the ihmistä suoraan, sillä minulla oli lähes aina joku hyväksynnän etsimisen peli käynnissä. Oli hemmetin tärkeää kelvata hänelle. Vaikka olisin peleillä i voittanut hänen hyväksyntänsä, se ei olisi muuttanut sitä että en hyväksynyt itse itseäni. Tunteva, elävä, inhimillinen olento. Kun lähden pelaamaan ja ostamaan ihmisen hyväksyntää kieltämällä itseni, sanon alitajuisesti itselleni että et kelpaa. 

The ihminen on saanut paljon tilaa mielessäni omasta toimestani. Koitin vihata häntä, koitin olla miettimättä ja koitin olla välittämättä hänen mielipiteistään. Mutta minä välitin. Voi joskus olla kipeää nähdä että välittää jostain josta ei ehkä kannattaisi välittää. On kuitenkin todempaa myöntää sekin itselleen kun olla muka niin hemmetin cool. 

Se on peli jota olen hyvin kauan pelannut, itseni kylmettäminen ja kovettaminen. Entä jos vaarallista ei olekkaan se että the ihminen tai joku muu tuomitsee vaan se että on itse se tuomitsija? Olisiko sittenkin parempi vaikka rehellisesti kohdata se että painellaan toistemme nappeja kuin esittää kypsempää mitä oikeasti on? Entä jos sekin on lahja että se toinen painelee niitä nappeja? Entä jos koko hommalla ei ole mitään tekemistä "sen toisen" kanssa, vaan minun kanssa? Sen sijaan että vatkaa viikkoja (kokeiltu on) mitä sen toisen pitäisi tehdä tai tajuta voinko katsoa mitä minä voin tehdä/kohdata/tajuta? Menemättä alistuvaan tai ylistyvään rooliin. Ihan vaan silleen niinku kaunistelematta.

Kiitos the ihminen ja muutkin peilit.  

Varfie.

Viisaat ovat vuosituhansia sanoneet että maailma on heijaste mielestämme. Elämä on peili. Tämä ajatus on kiva uskoa todeksi sillain niinku vähän ja pikkasen, mutta sen todeksi eläminen kokonaan on vähän enempi halukkuutta vaativaa. Niin paljon halukkuutta se vaatii, että siltä polulta luultavasti useamman kerran harhailee sivureiteille, jotka nekin sitten kuuluvat asiaan.Kaikki me tiedämme että paljon helpompaa syyttää toisia, odottaa muilta muuttumista ja ikään kuin siirtää toisiin se joko valona tai varjona jota itsessä ei näe, hyväksy, myönnä tai ole valmis kohtaamaan. Tämä ei siis ole mitenkään paha juttu, tai mikään mitä pitäisi hävetä. Oivallus voi tulla usein vasta kun on valmis näkemään oman osuutensa ja vastuunsa tilanteesta. Ja tämä ei todellakaan tarkoita mm. Ala-arvoisen kohtelun sallimista. Silloin voi nähdä että minulla on ääni jolla vetää rajat tai jalat jolla kävellä pois. Aina se ei ole niin yksinkertaista, sillä se mikä on "normaalia" on hyvin kyseenalaista. Joku on esim. Niin tottunut alentamaan itseään että siitä on tullut itselle vakio. Asia joka tapahtuu itsestään, sen kummemmin miettimättä. Usein elämän erilaiset herätyssoitot auttavat avaamaan silmiä. Helppoa ei ole aina sen jälkeenkään, opitut ohjelmat osaa olla varsin syvään juurtuneita. Valppaana ja vastuunottaen. Vaikka pienen pienen askelen kerrallaan. 

Kun tuomitsee, tuomitsee itsensä.
Kun kiittää, kiittää itseään.
Mitä tekeekään, tekee sen itselleen.
Kun rakastaa, rakastaa itseään
Kun antaa anteeksi , antaa anteeksi itselleen
Mitä toivot toiselta, voitko antaa sen itsellesi?

Olen tähän "klassiseen" mennyt jo niin monet kerrat mutta näköjään taas piti käydä. Odotin toiselta rehellisyyttä ja aitoutta, olematta sitä itse itselleni. Tuo toinen tuli avuksi, heijastamaan minulle sen takaisin.
On tietysti ihan ok ja tervettä odottaa ympärillä olevilta ihmisiltä asioita, mutta muistaa se oma osuus. Ja se että voimme ajaa itsemme melkoiseen vankilaan jos odotamme toiselta jotain, vähän kuin odottaisi että ehkä joskus rikkaruohot katoavat itsestään. Tehdään rauha ensin itsemme kanssa. Joko rikkaruohoista tekee numeron tai sitten ei. Voi olla välittämättä ja hyväksyä pieni elämään kuuluva rempallaan olo, tai alkaa kitkemään.

On paljon kauniimpaa että ihminen uskaltaa häpeästä huolimatta myöntää ihmisyytensä, kuin se että ollaan niin [email protected]@kelin valmiita ja kaikkitietäviä. Itse olen ainakin tehnyt paljon töitä mm. Arvostelun, tuomitsemisen ja asioiden kaunistelun suhteen. Puhumattakaan mm. vihasta ja katkeruudesta. (näitä kielsin vuosia, enhän minä nyt hei sentään!). 

On elämään kuuluvaa että se etenee ja muuttuu, joidenkin kanssa kuljetaan jonkun matkaa ja jotain tehdään jonkun aikaa ja sitten ne asiat saattavat tulla myös päätökseen. Olen miettinyt paljon että mikä on pakenemista mikä vaan sellaisesta irtipäästöä joka on jo elänyt aikansa? Minulla ei ole siihen teoriaa eikä vastausta, mutta luotan että kaikki menee jokatapauksessa kuten kuuluukin.

Kuvassa varfieni.

F*cking Perfect

Kaikista yrityksistä tulla täydelliseksi, miellyttäväksi ja oikeanlaiseksi on saanut maksaa kovan hinnan. Se hinta on elämä joka ei tunnu omalta, elämä joka tuntuu tyhjältä. Kun omia suloisia ja inhimillisiä (lue raastavia) kelpaamis yrityksiä riisutaan, se voi tuntua pieneltä kuolemalta. Käärme vain luo nahkaansa, ja sieltä alta TODELLAKIN löytyy jotain..luonnollisempaa. 

Olen onnellinen että pelokkaan minun harhakuvat ovat romahtaneet kerta toisensa jälkeen. Perkele että olivatkin todentuntuisia ja uskottavia. Kun pienen mielen pelot käyvät toteen, voi olla jännän paradoksin äärellä. Eihän tämä ole yhtään niin kauheaa mitä kuvittelin! Sitä ennen on usein kahlannut pelkojen tulimeren läpi, mutta kuitenkin siellä keskellä tietämättömyyttä on selkeys.

Mitä jos lakkaan pitämästä kuvitelmiani yllä? Mitä jos lakkaan leikkaa, liimaa ja korjaa pelini? Katson mitä jää jäljelle.En enää koitakkaan pitää pystyssä sellaista joka ei ole todellista, joka ei voi koskaan pysyä pystyssä. Ja tällä matkalla olen tietysti 100x mennyt takaisin leikkaamaan ja liimaamaan. Kunnes tulee kohta jossa vanhentunut liimapurkki kädessä tajuaa että jos se ei tällä pysy, niin olkoon pysymättä. Tekee tilaa sille joka ei ole päälleliimatun jenkkihymyilevän amerikkalainen unelma, vaan jotain aitoa. Räkää, kyyneliä, naurua, elämän makuista elämää.

Omistettu kaikille särkyneille, olette rohkeampia kuin tiedättekään.

We are not asked to be perfect.
We are asked to be human.
And that is good enough.

-Joku viisas Art of healing levyllä

Ystävyydestä

Tunnustus. Minun käsitykseni ystävyydestä on ollut hyvin alkeellinen, pelkoon perustuva ja erillinen.Olen oikeastaan niin pitkään kuin muistan ollut vähän erakko luonteinen ja yksinäinen susi, vaikka kavereita on aina ollutkin. Vasta nyt ihan hiljattain olen oppinut ja oppimassa päästämään ihmisiä oikeasti lähelle henkisesti. On ollut paljon helpompaa ja näennäisesti turvallisempaa elää omassa luolassaan, jonne ei valo paljon paista mutta eipä hei kukaan pääse satuttamaankaan.

Ystävyys ei tarkoita sitä että aina ollaan samaa mieltä, ei välttämättä tarvitse edes tykätä samoista asioista, ikä eroakin voi olla vaikka 20-vuotta tai enemmän, ihan yhdentekevää.Taas palaa sen äärelle miten paljon ihminen voi pelätä haavoittuvuuttaan ja ihmisyyttään. Ystävyys ei ole välttämättä erimielisyyksien tai ristiriitojenkaan puutetta, vaan toisen kuin itsensä ehdotonta hyväksyntää siitä huolimatta. Jotkut ystävyydet kestävät aikansa, ja se on ihan ok. Joidenkin kanssa kuljemme pienen matkan, joidenkin pidemmän. Ystävyyden ei mielestäni pitäisi olla velvollisuus, siellä on tilaa sanoa kyllä, ei, ehkä ja en tiedä.

karhu.jpg


Upea Brene Brown kirjoitti kauniin mutta "munakkaan" esimerkin ystävyydestä jota nyt pikkaisen muutan omalle suulleeni sopivammaksi. Ajatellaan että jokainen on täällä vähän niinkuin oman elämänsä nyrkkeilykehässä. Välillä tulee turpaan ja romahtaa maahan.  Katsomosta voi tietysti vittuilla,arvostella ja huudella mitä huvittavaa. Ystävä on se joka on henkisesti kanssasi ottamassa turpiin. Ystävä joskus näkee paremmin ulkopuolisena mitä lyöntiä kannattaisi hioa, ja minkälainen turha kukkoilu tai kulmaan vetäytyminen kannattaisi unohtaa. Ystävä uskaltaa rohkeasti sanoa, tietäen että et aina edes tykkää kuulemastasi. Se on ihan ok sillä ystävä tekee sen rakkauden hengessä ja tietäen että sinä teet aina ratkaisusi lopulta itse. 

Olen todellakin ollut katsomosta huutelija, kuten varmasti ajoittain kaikki meistä. Nykyisin otan mielummin turpaan tai kieltäydyn kokonaan "ottelemasta" jos se ei vain tunnu oikealta. Toisin kuin nyrkkeilyssä, ystävyydessä ei ole kyse kilpailusta, voittamisesta tai häviämisestä. Siinä on kyse rohkeudesta elää.

Joten nyt uskallan sanoa nyt Kiitos ystävät. Tutut ja tuntemattomat. 

<3

# Imelää #hattaraa # uuh uuh

Kaksi vanahaa puuta.

Olin vastaamassa ihmissuhteisiin liittyvään kyselyyn. Juha Pitkänen on kirjoittanut kirjan Vapaus Valita, ja on nyt kirjoittamassa kirjaa ihmissuhteista. Juha on yksi minun tielleni siunaantunut tärkeä suunnannäyttäjä. Juhan viiltävä ja rehellinen huumori, kaunistelemattomuus ja asioista asioiden oikeilla nimillä puhuminen purevat minuun. Täältä voi käydä lukemassa kokonaisen luvun Juhan kirjasta:

No mutta joo. Mietiskelin mikä ihmissuhteissa on haastavinta. Mieleen nousi lähinnä kysymyksiä. Joskus ne kertovat paljon enemmän kuin yksikään vastaus. Mitä kysymys minussa herättää. 

Mikä ihmissuhteissa on haastavinta?
Erottaa kuka itse on. Mikä on "omaa" tahtoa, mikä on toisen miellyttämistä ja kontrollointia. Toisen kuviteltuun kuvaan soluttautumista. Mitä oletan toisen minulta odottavan, ja miten tiedostan etten vain yritä mahtua toisen oletuksiin? Mitä minä odotan toiselta? Mistä olen oppinut nämä odotukset, ovatko ne "omiani" vai kuviteltuja ihanteita.Mikä ero on riippuvuudella ja riippumattomuudella, kohtaavatko nekin lopulta toisensa. Miten tietää ja tunnistaa milloin jäädä, milloin lähteä? Sitä voi jäädä pelosta tai halusta pitää asiat ennallaan hinnalla millä hyvänsä. Milloin lähteminen on karkaamista? Voinko antaa itselleni sen mitä toiselta tarvitsen? Vai antaako elämä? Enhän minä lopulta anna mitään. Miten en mielessäni tee itsestäni turhan tärkeää, mutta en kuitenkaan väheksy arvoani. Itserakkauden ja ylimielisyyden välinen raja voi olla häilyvä. Suostunko näkemään itsessäni kaiken mitä toinen minulle peilaa? Suostuuko kohtaamaan ne tunteet jonka läheinen suhde nostaa pintaan? Uskallanko paljastaa rehellisesti epäröintini ja "pimeän" puoleni silläkin uhalla että toinen ei sitä halua nähdä? Varmistelenko aina toisen mielenrauhaa ja siten omaani? Olenko opetellut skannaamaan toisen herkät kohdat ja varon osumasta niihin konfliktin pelossa? Osaanko kantaa itseni ilman anteeksipyytelyä tai toisen kokemuksen väheksyntää? Kykenenkö kohtaamaan toisen kokemuksen, oli se sitten mitä hyvänsä. Tuomitsenko rehellisyydestä silloin jos kuulemani ei minua miellytä, vai Suostunko menemään epätietoisuuden ja pettymyksen läpi? Voinko antaa itseni kokea mitä koen älyllustämättä sitä tai tietämättä mitä "pitäisi" kokea. Voinko olla tästä rehellinen yrittämättä kuitenkaan muuttaa toista väkisin?Voinko antaa toiselle sen mitä itse haluan? Voinko antaa itselleni ensin sen mitä toiselta haluan/etsin? Toistanko vanhoja ihmissuhteista oppimiani malleja sokeasti? Saako kumppanini kokea edellisten kumppanien "virheet"? Hyväksynkö sen että toisella on menneisyys ja niin on minullakin?
Jälleen kerran, voinko rakastaa omaa vajavaista, täydellisen epätäydellistä itseäni?
Valitsenko paeta kipua, vai uskallanko kohdata sen? Kylmetänkö sydämen ettei vaan koskaan enää satu, yrittäen sammuttaa sen pienen Liekin joka jään takaa on valmis polttamaan pelon? Yksin tai yhdessä. 

"Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tartte lupaa keneltäkään

Oot liian kaunus häpeemään, etkä voi yhtään mitään menettää

Joten Anna mennä, Anna mennä

Kaunis Rietas Onnellinen"

-Kaija Koo

P.s. Kiitos ihanat ihmiset jotka olette olemassa olollanne opettaneet minulle enemmän kuin yksikään kirja tai kurssi. Elämä on live-lähetys.

if you fall.jpg
images-87.jpeg

Mä hei ajattelen vaan sun parasta!

Mä ajattelen vaan sun parasta on yksi tärkeä peli nappula ihmissuhde peleissä. Voi olla vähän hurjan tuntuista puhua ihmissuhteista pelinä, mutta sen kaltaisia ominaisuuksia ne tarkemman katselun alla kuitenkin näyttävät omaavan sääntöineen ja kaupankäynti keinoineen. Hyviksiä ja pahiksia ja niin edelleen. Entä jos ei sittenkään?
On ehkä hurjinta nähdä omalla kohdallaan miten tulikaan pelanneeksi, vaikka vilpittömästi on kuvitellut olevansa aitona ja puhtain aikein liikkeellä.

Jälleen kerran huomaa miten vähän me tiedostamme, tai enemmänkin teemmekö juuri mitään tietoisesti valiten? Usein toimintamme ja ajattelumme on reaktiivista, eli olemme oppineet jonkun käsityksen mikä on "oikein tai väärin" ja jos tämä käsityksemme ei toteudu niin sehän sitten harmittaa. Ja silloin saattaa juuri tulla ajatelleeksi mitä niiden toisten vaan pitäisi tehdä enemmän/vähemmän.

Jollain on ihanne käsitys vaikkapa että hyvä ihminen on järkevä, asiallinen, tunnollinen ja kiltti. Sitten hän vaikkapa saakin lapsen joka on luonnostaan spontaanimpi, intuitiivisempi ja herkkä. Leikitään että häntä kasvatetaan pyrkimyksenä muovata toinen oman ihannekuvan mukaiseksi. Voisiko olla että tämä lapsi saa alitajuisen viestin "en ole hyväksytty ja toivottu sellaisena kuin olen"?
Jokainen tietää miten voi sattua jos on vilpittömän iloisena tehnyt jotain, joka onkin sitten jonkun "isomman" puolesta todettu joko vääräksi tai häpeällisesti. Ai. Sellaista kipua ei voi edes sanoin kuvata. Ja sitähän pitää välttää, niin ei saa enää koskaan käydä. Ja me alamme oppimaan niitä turva kuoria, rooleja ja toimintoja joilla pyritään olemaan toivottuja ja kelpaavia.
Tuottaa pitkässä juoksussa enemmän kipua jossain sopukoissaan uskoa että on jotenkin vääränlainen ja ei toivottu. Tunteet arvottomuudesta ja riittämättömyydestä syntyvät niistä tarinoista joita itse itsellemme kerromme. Valitettavan usein tiedostamattamme. Minä olen ajatellut olevani vahva ja hyvän itsetunnon omaava tietoisesti, mutta se paljastuikin niin hyvin vedetyksi rooliksi että menin siihen itsekin lankaan!

Konemusta löytyy "mä ajattelen vaan sun parasta" pelistä sen molemmin puolin. Olen ollut se joka alkoi itsekin uskomaan että minun pitäisi olla toisenlainen, tai että minun ylipäätään pitäisi olla "jotain". Opin myös mitä ei saa olla, mitä ei ole turvallista olla.
Minä tein ne tulkinnat. Mieli voi sanoa että henkilö x ei hyväksy minua, jos vaan Y olisi rakastanut minua, jne. Jos vaan niin.Mutta kun se nyt ei vaan mee niin :) ja ihan täydestä sydämestäni tiedän että nekin jotka "ovat minun parhaaksemi"neuvoneet ja vaatineet ovat todella uskoneet neuvoillaan mm. Suojelevansa minua tai jotain muuta vastaavaa. On jälleen kerran taidetta löytää se kultainen keskitie jossa ollaan valmiita kuuntelemaan muita avoimesti ja kunnioittaen, mutta olemaan uskomatta sokeasti kenenkään muun käsitykseen siitä mikä olisi meille "oikein". Luota viimekädessä vain itseesi ei tarkoita ylpisty äläkä kuuntele ketään.

Olen tietysti myös itse koittanut parantaa ja auttaa varmaan kaikkea mikä elää ja hengittää. Ajatellen "oikeasti" sen toisen parasta. Näkemättä että näin vain käsitykseni. Anteeksi vaan kaikki exät ;)
Sokea todellakin talutti sokeaa. Ja vilpittömästi jälleen luulin auttavani. Koitin saada kapakka elämästä nauttivaa miestä innostumaan liikunnasta. Hänen parhaakseen tietenkin. Koitin saada miestä joka oli  usein varsin omistushaluinen näkemään asiat avarammin.Koitin saada työstään valittavaa ystävää miettimään miten voisi joko löytää mukavamman työn tai suhtautua siihen itse toisin. Hänen parhaakseen tietenkin. "Ongelmana"tässä on ainoastaan se, etten minä oikeasti tiedä mikä on kenenkin parhaaksi.
Onko tämä jollain lailla ristiriidassa sen kanssa että tekee "auttamis työtä".Ehkä näennäisesti, mutta eikö elämä nyt muutenkin mielen mielestä ole aika ristiriitaista :) ?

help1.jpg


Auttaminen ei ole käsitykseni mukaan ratkaisujen tai neuvojen saamista ulkopuolelta. Enempikin koen että parhaiten ihminen lopulta auttaa itse itseään. En jaksa olla yllättymättä miten upeasti ihminen tämän tekee ollessaan itselleen rehellinen.Ehkä se toinen tarvitseekin juuri tilan ja paikan jossa on turvallista pysähtyä katsomaan.

En omalla kohdalla ole saanut koskaan pitkäkestoista apua tai ymmärrystä vain uskomalla muiden ohjeita ja viisauksia, vaikka ne ovatkin huikean hyviä tienviittoja olleet ja olen todella kiitollinen niille jotka ovat uskaltaneet "neuvoa" minua silloinkin kun en sitä missään tapauksessa olisi halunnut ja kuppi on niin sanotusti ollut täynnä. Enkö nyt puhu taas vähän ristiin? No todellakin :) 

Voi helpottaa ymmärtää että jokainen katsoo elämää omista opituista käsityksistään käsin. Sen "paremmin tietävän" käsitysmaailma on vaan erilainen. Hänen maailmaastan käsin voi näyttää juuri siltä, että Jos sinä vain tekisit sitä ja tätä niin kaikki olisi paremmin. Mutta hän ei joudukkaan/saa elää sinun nahoissasi. 

Vedän nyt myös ihan fyysisen treenin ryhmää joka on tuonut minulle paljon iloa, kiitos siitä. Kuulin viimeviikolla siellä sanovani " Pidä kädet kevyesti korvilla pään tukena, älä kannattele päätä." Pää kantaa itse itsensä.
Ja voe pojat se tekee sen hienosti. Vaikka sitten pienellä tuella.
 


"Jossain vaiheessa on lakattava etsimästä vahvistusta ulkopuolelta, vanhemmilta, ystäviltä tai yhteiskunnasta, jos haluamme elää vapaata elämää. Jonakin hetkenä  on otettava valtava loikka todelliseen voimaantumiseen, mikä merkitsee sitä, että todella uskot itseesi ja todella kunnioitat luontaisia taipumuksiasi ja sisäistä tietämystäsi sekä toimit niiden pohjalta." - Pamela Kribbe

Kaunis hetki.jpg

Kysymys

Kuka olet ilman ajatusta että sinun pitäisi tehdä vaikutus johonkin/kehenkään? Kysyy Katie Byron.

Todella hyvä kysymys. Luultavasti meistä jokainen on oppinut hyväksynnän hakemisen pelin. On omaksuttu käsityksiä millaisina me olemme toivottuja ja kelvataan. Sille on tietenkin ne ehdot. Kunhan olen kiltti tyttö ( mitä ikinä se tarkoittaakaan), kunhan minulla on tarpeeksi valtaa, kunhan muut vaan ovat samaa mieltä kanssani, kunhan minua arvostetaan tarpeeksi, kunhan olen tarpeeksi vahva, kunhan vaan peitän heikkouteni, kunhan en vaan näyttäisi hölmöltä, kunhan vaan osaan käyttäytyä kuten minun odotetaan käyttäytyvän, kunhan olen ystävällinen, kunhan tottelen, kunhan kiellän omat tarpeeni, ja niin edelleen.

Suosittelen katsomaan rehellisesti toimintaansa ja salaisia motiivejaan. Kyllä se voi kirvellä nähdä mitä kaikkea onkaan tehnyt, sanonut, vältellyt ja kieltänyt vain yrittääkseen muovata sitä miten joku muu/muut näkevät sinut. Minua ainakin kirvelee. Sillon en tiedosta. Silloin näen vain haluamani lopputuloksen, joka ei ole edes minun hallinnassani. Se lopputulos on kuvitelma siitä että viimein kelpaisin tai että välttäisin erimielisyyden. Palkintona on ehkä hetken helpotus, joka pitkässä juoksussa alkaa muuttumaan hemmetin kovaksi darraksi ja tuottaa huonovointisuutta.

Jos rohkeasti itsessäsi näet missä kohdin motiivina on ollut vaikuttaa muiden ajatuksiin sinusta, älä tuomitse itseäsi tai syyllistä. Kiitä sen sijaan itseäsi, että uskalsit olla rehellinen ja katsoa.

Raivo Raitista päivää 
;)

 

oma tie.jpg

Sudentuntien tunnustukset

Aamuyö klo 3. 
Sudentunteina huomaan herkemmin levottoman alitajunnan. Sieltä haluaa tulla jotain nähdyksi. Katsotuksi.Tietoisen mielen järkeilyn verho on karannut yön tieltä esiin. 

Pyörin enkä saa unta. Tiedän ettei kuulukaan saada. Muuten nukkuisin jo. Haluan saada kiinni tästä! Edellisenä päivänä jo huomasin jonkun olevan tuloillaan. Leikkisän eevin otsa oli kurtulla ja vähän ärsytti. Tuo olo on tuttu. Jos sillä ololla olisi nimi, se olisi Tiedän että alan tiedostamaan jotain jota en vielä nää. Koska se on niin tarkoin kätketty suojamekanismien taakse, voin olettaa että kyseessä ei ole hattaraa.

Mistä näin äsken unta? Unessa eräs läheiseni koitti suostutella ja manipuloida minua tekemään asioita joita en halunnut. Unissa asiat näytetään ylikirostuneesti, jotta niistä pöllömpi voisi saada kiinni. En kuitenkaan unessa kehdannut selkeästi sanoa ei. Manipuloin siis toista itsekin. Tämä manipulaatio ei ole ehkä niin selkeä, mutta kun tarkemmin katsoo sen voin nähdä. Uni näytti minulle kuvitelmani että kunhan vaan en loukkaa ketään niin olen onnistunut.

Jos tuotan jonnekkin pettymyksen (oikeasti minä en voi kellekkään pettymystä tuottaa, sen voi jokainen tehdä vain omissa ajatuksissaan) -> olen häpeällinen ja epäonnistunut. 
Tunnistin myös muistot jossa tällaisen epäloogisen draama päätelmiä olin omassa mielessäni tehnyt. Se ei ole kenenkään ulkopuolisen syy vaikka egoni mielellään osoittelisi minua "kaltoinkohdelleet" henkilöt syyllisiksi. Se nyt vaan kuului tähän tarinaan.Tiedostan myös miten helposti suojelen ja puolustan minua loukanneita ihmisiä. Minä hei ymmärrän ! Sillä oli vaan huono päivä, oikeesti se halus vaan mun parasta! Sitä vaan itseä pelottaa, siksi se uhkailee mua! Jne. Tilanteista "vahvana ja kypsänä" heti selviytymään kiellän tai piilotan itseltänikin kokemani surun. Olin surullinen ja sydäntä raastoi. Mutta sen peittäminen ei ole vaikeaa jos sitä on 20-vuotta tehnyt. Ammattinäyttelijä unohtuu roolinsa itsekkin.

Jos minulla on alitajuinen käsitys siitä että jos tuotan muille pettymyksen olen epäonnistunut ja jos vaan saan muut hyväksymään minut olen onnistunut, millaista peliä elämä on? Ymmärrän myös että ne valheelliset defenssit ovat suojelleet minua joskus. Mutta viimeiset 10- vuotta ne ovat lähinnä saaneet kokemaan erillisyyttä, pelkoa ja kärsimystä joka on väreillen kutkutellut pinnan alla. Niin kauan kun sen siellä tulikin olla. Nyt se on nähty.
Kolikon molemmat puolet. Äkkiä koko hahmon tarina näyttää aika selvältä. Tottakai se on säntäillyt juuri noin. Tottakai se on itsekin hylännyt ja "kaltoinkohdellut". Tottakai se on ajautunut juuri tuollaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin! Se on ohjelmansa ohjaamana mennyt, robotin lailla. Sen ohjelma on ollut " vältä kipua ja etsi jotain joka helpottaa tai saa unohtamaan".
Error.

Kuten muistaakseni jossain lasten ohjelmassa laulettiin " Kannatti herätä!".
Minulle kirjoittaminen tai sisäisen dialogin tekeminen ovat olleet parhaita työkaluja saada nähdä ja tunnistaa. Onneksi minut sitten vaikka herätetään yöllä tajuntaani penkomaan. Näkeminen sisältää paradoksin. 
Se asia vaan on. Siihen mahtuu rakkaus ja pettymys. Siihen mahtuu oman syyllisyyden ja syyttömyyden näkeminen, vaikka tietää ettei kukaan oikeasti ole syyllinen. Armo. Kiitos ja anteeksi.
1496703_604517212918704_408274739_n.png

Mirror mirror

Makea peli tämä elämä! Se tosiaan projisoi ympärilleen sen mitä emme itsessämme näe, tai mitä itsessämme haluamme kieltää. Kun tämän muistaa, jokaisesta hetkestä ja jokaisesta vastaan tulijasta tulee opettaja ja " vapauttaja" . Teoriana tämä on ehkä söpö ja naiviikin, mutta kannattaa todella katsoa ja tutkia voiko todella olla näin. 

Esim. Olin tilanteessa jossa kohtasin vastustelua ja arvostelua. Pieni pelokas ego tietysti kokee tälläisissa tilanteissa itsensä ja hyväkyttävyytensä uhatuksi. Sille on tärkeää kalastaa kokemusta omasta rakastettavuudestaan jostain ulkopuolelta. Tämä tilanne näytti jälleen kerran, että on turhaa odottaa hyväksyntää keneltäkään muulta. Lisäksi se näytti sen, että kukaan ei oikeasti ärsytä ketään, vaikka AJATUKSEMME saattavat kertoa jotain ihan muuta. Itse henkilö ei koskaan ärsytä, vaan ajatuksemme ja mielikuvamme henkilöstä. Tämä henkilö muistutti minua myös niistä hetkistä kun olen itse vastustellut ja arvostellut muita jostain. Kun näen itsessäni " vastustelijan" , minun ei tarvitse vastustaa sitä että toinen vastustaa.

Vastaavasti olen saattanut kokea huonommuutta tai kiusaantua jos projisoin johonkin henkilöön jotain "positiivista" jota en itsessäni näe tai kiellän sen itseltäni. 
Ystävä voi vaikkapa ärsyttää, jos hänessä näkee itsenäisyyden ja terveen itsekunnioituksen jota vailla itse kokee olevansa. 

Kysymyksiä jotka voivat olla avuksi vastaavissa tilanteissa: 

Mitä kuvaa itsestäni tämä tilanne ( kuvitteellisesti) uhkaa?

Löydänkö tässä samankaltaisuutta itseni kanssa?

Mitä kuvaa itsestäni haluan varjella?

Milloin olen itse toiminut noin?

Voinko antaa itselleni sen, mitä toiselta etsin? 
( Jos vaikka etsii muualta kunnioitusta, tms.)

 

echo.jpg

Olenko?

 

Olenko tehnyt tarpeeksi?

Olenko tehnyt liian vähän?

Mitä voisin tehdä enemmän?

Olenko tarpeeksi hyvä jotta voin….?

Sitten kun olen enemmän xxxxx voin yyyyy

Sitten kun olen puhdistanut itseäni enemmän…

Sitten kun tiedostan enemmän…

Kun olen korkeammalla tietoisuuden tasolla…

Kun olen paremmassa tasapainossa…

Kun olen parempi ihminen…

Kun tiedostan enemmän..

Kun kaikki chakrani ovat tasapainossa…

Kun tiedän sen viimeisen syyn…

Sitten kun olen ratkaissut tämän…

Minun pitää ensin vain oppia x…

Minun pitää ensin päästä eroon asiasta y…

Jaada jaada. Tell me more tell me more sweet little lies, vai miten se biisi menikään  ?

Ego on taitava keksimään erilaisia väistely keinoja ja tämän se usein tekee ajatusryöpyllä joka kohdistuu syyllistämiseen. Mutta hei, Sittenkun! Se myös tarjoilee mielellään uskomuksiaan mitä pitäisi tehdä tai tapahtua ennenkuin voi viimein olla “rauhassa”. Ego on täynnä itseään, ja säikähtää hetkiä jossa kaikki vaan On. Jossa voi hyväksyä ihmisolentonsa ihanana ja samalla kusipäänä, ei parempana eikä huonompana.Tässä hetkessä ei ole tarvetta kieltää tai puolustella mitään.Ei ripustautua mihinkään tai kehenkään, eikä sen puolen torjua tai tuomita myöskään. Se on niin yksinkertaista, että se ei enää ole yksinkertaista kun mieli koittaa sitä ymmärtää. Egolle kaikki on hankalaa ja haastavaa. Ja guess what, siitäkään ei tarvitse päästä eroon. Sen voi nähdä sellaisena kuin se on. Riittää että sen tunnistaa ja huomaa. No entä sitten? Mitä sen jälkeen? Tuleeko suuri valaistuminen ja ikuinen bliss state joka ei koskaan katoa? Tuskimpa. Silti mieli mielellään etsii jotain, joka viimein muuttaisi kaiken pysyvästi. Miten voimme koskaan muuta kuin kuvitella tietävämme tulevasta? Ja sen oivaltamien vetääkin jotenkin nöyräksi ja kiitolliseksi. Kiitolliseksi jokaisesta henkäyksestä, elämästä itsestään. Tulee tilaa. Voi nousta ihan uudenlaisia ajatuksia ja innoitusta. Mutta niin käy jos käy, tai sitten on käymättä. Kaikki käy, kaikki on hyvää. Jos mielessä on sirkus, senkin toivottaa tervetulleeksi.  Ja kas vain, ( sanoi kasvain ja kasvoi vain) antamalla mielenkin olla vapaa, sen ei ole enää tarvetta esiintyä ja väistellä, kierrellä ja kaarrella. Silti sinne mielen valtaan saattaa humpsahtaa helposti mukaan. Joka kerta kun huomaa näin käyneen voi kiittää mieltä yrityksestä suojella elämältä, ja todeta että uskaltaa kokea elämän ihan raakana. Tällöin katoaa tarve tietää, tarve luoda turva kaukaloa ympärilleen ja tarve peitellä tai hävetä. Voi antaa itsensä olla. Riittävä kaikessa riittämättömyydessään. Kaunis kaikessa karuudessaan. Elossa eläessään.

Ystävämme Pelko

Sattuipa kauniina kesäpäivänä että istuskelin Tampereen auringon alla ja fiilistelin nurmikkoa jalkojen alla. Hassuja ajatuksia alkoi tulla mieleen, ja vähänkuin alla oleva teksti olisi kirjoitettu eteen. Puhelin laukusta vaan esiin ja eikun tallentamaan muistioon. Pelko kävi esittelemässä itsensä, kovin hyvässä ja avoimessa hengessä tosin.. 

Hei, nimeni on pelko. En oikeastaan ole muuta kuin mielesi tuotos. Olen yhtä todellinen kuin satuhahmot tarinoissa, välillä kun oikein uppoudut rooliisi pääsen yllättämään ja nappaamaan sinut hyppysiini.Ystävällisiä kätyreitäni ovat mm. Syyllisyys, syyllistäminen, häpeä, haluaminen, paremmuuden tai huonommuuden tunto, arvostelu, ehdot ja menettämisen pelko. Ripustaudun myös mielelläni asioihin, ihmisiin ja saavutuksiin. Näin kuvittelen välttäväni menetyksen. Haluan kontrolloida ja jos en siinä onnistu laitan kauhufilmit pyörimään jossa koet olevasi täysin riittämätön ja arvoton.

Vertaan sinua muihin jotta erillisyys säilyisi. Olen hämilläni. En halua että jätät minut!! Olen tullut suojaksesi ettei elämä vaan satuttaisi sinua. Muistatko? Älä nyt vaan avaudu ja vaaranna itseäsi luottamalla elämään. Oletko hullu? Jatkat vaan vetäytymistä ja piiloutumista, mielelellään myös voisit kuvitella olevasi uhri.Voimani pysyy yllä niin pitkään kun uskot minun olevan todellinen. Saan ruokani kiristyksestäsi. Olen täynnä mielipiteitä ja riipun niissä etten vaan näyttäisi tyhmältä.haluan tietää, olla oikeassa. Haluan saada sinut uskomaan että voisit hallita elämää, kunhan ensin tanssit pillini mukaan.

Pidän sinut pois tästä hetkestä, vertaamalla sitä menneeseen ja kuvittelemaan tulevaisuutta.
Uskottelen sinulle että voit tehdä virheen. Yksi heikkous minulla kuitenkin on, jota en hevillä myönnä. Olen näkymätön. Et voi koskea minua, minulla ei ole muotoa. Olen harhainen ajatus tai tunne reaktio. Mikään kärsimystä tuottava ajatus tai tunnereaktio ei voi kestää loputtomiin jos se kohdataan tässä hetkessä. Tietysti koitan tällöin puolustautua ja etsiä syyllistä.Koittamalla vältellä minua kohtaat enemmän kärsimystä kuin katsomalla minua suoraan.

Pelkään sitä etten tiedä.Koitan peittää tätä pelkoa tietämällä lisää.

Minä sulan hyväksyntään ja rakkauteen. Hukun luottamukseen ja avoimuuteen. Kärtsäännyn rehellisyydestä ja palan loppuun antautumisesta, siitä jossa pääsen viimein elämän syleilyyn, antaen sen tuntua.

 

Push and pull

 

Suhtaudumme kärsimykseen usein torjunnalla, yritämme työntää kipua ja ahdistusta loitommas itsestämme. Tietysti mieli tekee kaikkensa jottemme tätä kohtaisi. Monen monta vuotta pidin itseni tuli perseen alla, etten vaan olisi joutunut pysähtymään ja kohtaamaan itseäni. Tai sitä joksi itseäni luulin. Tällä tavoin kuitenkin vain ylläpidämme omaa tuskaamme. Ainoa tapa millä voimme selvitä kärsimyksestä on hyväksyä se sellaisena kuin se on, ottaa se omaan sydämeen ja antaa sille tilaa. Taistelematta, kieltämättä. Mielelle se kuulostaa pelottavalta, mutta mieli ei tunnekkaan sitä kantavaa rakkautta, joka odottaa egon suojamekanismien takana.

“It hurts and hurts and hurts and it keeps on hurting. And then it heals.”-Isabel Kliegman

Aikamoinen määrä voi mennä ihmisellä energiaa roolin vetämiseen siitä että kaikki on hyvin. Heh,heh näettehän te varmasti että Minä olen tosi tasapainoinen ja hyvinvoiva? Ja kun tarpeeksi kauan näyttelee tiettyä roolia, voi humpsahtaa rooliinsa niin syvällisesti että ei enää muista näyttelevänsä. Mutta jossain sisällä nakertelee tunne ja epäilys siitä että kaikki ei ole nyt sitä miltä näyttää. Tätä tunnetta koitamme monesti kiertää ja kaartaa sekä vältellä. Tunnetta siitä että olemme totaalisen hämillämme ja peloissamme. Mieli on tottunut etsimään syitä, ja näihin se mielellään myös takertuu. Nakertava tunne ei katoa kuin siihen menemällä, sen kohtaamalla tässä hetkessä, raakana ja ilman tarinaa. Auts. Mennä tunteen ytimeen, ja kerrankin myöntää itselleen: kyllä, nyt koen näin. Ja se on ok. Kokemus ei kerro todellisuudesta mitään. Tunne ei johdu siitä mitä joku on tehnyt, miten jonkun olisi pitänyt toimia vaan siitä mitä ajattelen asiasta.Mitä rakasta käsitystäni on kenties sohaistu, jotta voisin katsoa käsityksen taakse. Jotta voisin olla käsityksestä vapaa. Jotta voisin taas rehellisesti katsoa. Vaikka se hetken sattuisi.

Voi kysyä paljonkin armoa antaa itselleen anteeksi, antaa muille anteeksi. Mutta todellisuudessa kukaan ei ole mitään väärää tehnytkään.Se on hurja väite, ja siitä saa ajatella mitä haluaa. Ajatukset ja syyllistykset eivät kuitenkaan muuta sitä joka on jo ollut. Mieli elää draamasta joten houkutus kirjoittaa tarinasta vieläkin räiskyvämpi on suuri. Lisäksi hyvä tarina tarvitsee uhrin ja pahiksen. Ai niin, ja sen komean prinssin, joka viimein pelastaa! Liekö ihme jos lapsesta alkaen kuulemme tällaisia satuja että yhä aikuisena elämässä etsimme uhria, syyllistä ja pelastavaa prinssiä. Tai kenties leikkimme tuota pelastajaa  Mitä jää jos ei samaistu yhteenkään näytelmän rooliin? Mitä kaikkia rooleja olenkaan näytellyt? Roolit voi nähdä harhaksi. Mitä jos näemme egon pelin kaikki roolit myös itsessämme? Auts, ei se ole kivaa! Mielummin myisin pääni, kuin näkisin itsessäni sen, joka ei miellytä. Niimpä heijastelen sitä muualle. Enkä muista että mitä näen, olen siellä myös. Tämä oleminen ei ole persoonaksi muotounut “minä kuva” vaan elämä itse. Kun katsoo ilman kuvia, ilman ennakko odotuksia, ilman mustia taikka vaaleanpunaisia laseja, tulen siihen tulokseen etten tiedä. Ja se on ihanaa.

Sielu sanan voi hyvin korvata vaikka elämällä. Ja oikeastaan mieltäkään ei tarvitse hiljentää. Se hiljentyy kun sen tarinat näkee valheellisina, eikä lähde niihin mukaan.

Minä pelkää konflikteja – se uhkaisi kokemusta arvottomuudesta

Minä puolustaa käsityksiään – se pelkää sitä mitä ei voi ymmärtää

Minä haluaa kiitosta- se luulee että se itse teki jotain

Minä hakee turvallisuutta- se luulee että turva on sama kuin kontrollointi

Minä etsii helpotusta- se ei näe että etsiminen ylläpitää vaikeutta

Minä pelkää antautua elämälle- se ei luota vielä tarpeeksi

Minä arvostelee – se koittaa piilotella kokemustaan huonommuudesta

Minä haluaa vakuuttaa- se luulee arvonsa tulevan tietämisestä

Minä tukahduttaa ja pakenee tunteitaan- se näkee ne pahoina tai väärinä

Minä pelkää loputtomasti- se ei ymmärrä että pelko on vain energiaa

Minä haluaa omistaa- se uskoo sen tuovan tyyneyttä

Minä haluaa olla jotain- se tietää että tyhjyydessä harhakuvat haihtuu

Minä haluaa olla vapaa- se ei tiedä että se jo on

Minä odottaa jotain suurempaa- se uskoo mielummin kuvitelmiaan
Minä hyökkää ja uhoaa, se ei osaa muuten puolustautua kun kokee olevansa uhattuna.

Minä haluaa pitää oivallukset itsellään, se ei näe ettei ole kenestäkään erillään

Minä on niin levoton eikä se halua pysähtyä, se kiertää kohtaamasta hiljaisuutta tietäen sen paikaksi jossa ei voi hengittää.Minää ei ole siellä missä ei ole tarinaa.
Ja jäljelle jää….                           .

<3

Ja kyllä puhuin vain omasta vinoutuneesta kokemuksestani. Jossa tuo minä vierailee riemukseni. Jotta voin muistaa, että se joka havaitsee tuon minän, ei ole minä. Se joka Minä hahmoa katsoo, voisi  jopa sanoa että se rakastaa. Koska ei ole mitään mitä se ei rakastaisi. Kukaan eikä mikään jää ulkopuolelle. Ei ole eroa sillä, mikä on sisällä ja mikä ulkona. Olipa taas omituista horinaa  ;)

Sleep Walkers

Unet ovat niin pitkään kuin muistan kiehtoneet minua. Nyt viime vuosina myös yöunien lisäksi tämä ” päivä uni “, mutta nyt halusin kirjoitella ihan niistä unista joita öisin saa olla todistamassa, johtuen viime öisestä kokemuksestani joka taas vaan tuntui niin luissa ja ytimissä. Näin ja koin unta jossa ensin koin suorastaan raastavaa yksinäisyyttä ja erillisyyden tuskaa. Se oli niin kivuliasta, että heräsin yöllä siihen että itkin Nukahdin kuitenkin pian uudelleen ja unessa näytettiin sekä sain kokea ykseyden . Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä tunnetta, ei vaan mitenkään. Heräsin aamulla mielettömään rauhaan ja erillisyyteen mielen tullessa taas analysoimaan kokemustaan 

Ajattele jo miten kiehtovaa, että vaikka keho nukkuu , niin tietoisuus vetelee ihan omiaan. Entä kuka aamulla herää? Yöllä ei ole rajoja, ei missään. Miksi kuitenkin aamulla herätessämme lähdemme helposti “suorittamaan” tietyn roolihahmon elämää ikäänkuin automaatiolla? Joskus kun hajoilin itse ” onko minulla kontrollia mihinkään kysymyksen kanssa” sain ohjeen unen välityksellä alkaa katsomaan elämää elokuvan lailla herätessä. Miten keho nousee täysin itsestään, miten mieli rekisteröi nousemisen viiveellä. Huomaa miten kaikki tapahtuu itsestään. Kaikki. Tietenkään en uskonut että kaikki voisi tapahtua itsestään. Toistaiseksi en ole kuitenkaan löytänyt mitään joka ei tapahdu itsestään. Ei löydy sitä ” Minää” joka ohjaisi tätä kaikkea. Hitto. Verikin kiertää itsestään, solut uusiutuu itsestään ja näköjään juuri nyt kirjoituskin tulee itsestään. Ajatukset ja tunteet nousee itsestään, ja katoavat itsestään. Mitä Minulla on tässä enää tehtävää? Katsoa elokuvaa ja nauttia kyydistä. Niihin uniin sitten taas…

Viime aikoina olen öisin kokenut jonkun verran kehosta irtaantumisia (ehkä olen näitä kokenut pidempäänkin, mutta tiedostamattani) , jotka olivat lapsuudessa kovin tuttuja. Yllätys yllätys sen kuuluisan järjen ja “realiteetti terapian” myöttä nämä kokemukset putosivat pitkiksi ajoiksi pois. Muistan nuoruudesta myös muutamia unia, joissa yöllä tiedostin nukkuvani, mutta samalla tiesin olevani unessa.Muutamia vuosia sitten pyrin myös harrastelemaan tietoista unennäkemistä, mutta yrittämistä taisi olla liikaa pelissä joten nämä geimit jäivät aika äkkiä muutamaan kokemukseen.

Nyt noin viimeisen vuoden olen ottanut unien tutkimisen mukaan eräänlaisena itsetutkiskelu työvälineenä ja saan jatkuvasti hämmästyä siitä miten ne avaavat katsonta kantojani ja tuovat tietoisuuteen asioita joita en päivätietoisuudessa kenties kykenisi vastaanottamaan. Olen siis unissa nähnyt itsestäni paljon erilaisia ” varjopuolia” , niitä joita mieluiten pitäisi pimennossa ihanalta minäkuvaltaan ( joka tietysti haluaisi kokea olevansa oikeassa ja hyvä , mutta totuudellinen…nope). Unet ovat tuoneet näytille myös asioita joissa olen päiväsaikaan ” kiinni”. Nämä unet ovat kirjaimellisesti tulleet herättelemään minua katsomaan suhdettani joihinkin asioihin uudelleen. Läpi vanhentuneiden käsitysteni. Kerran sain yöllä ohjeistusta tutkia arvojani. Olin kokenut vähän ristiriitaisia oloja, ja pyysin illalla että unet tulevat apuun.Ja nehän tulivat. Ne eivät siis tee mitään ” puolestani” tai anna mitään valmista. Herätessäni ihmettelin tätä ohjetta. ” Tiedän” että arvot ovat vain uskomuksia joita olen arvottanut korkeammalle. Arvot ovat osa tarinaa, osa opittuja malleja. Aloin kuitenkin katsomaan millaisia arvoja toiminnassani näkyy, mikä on minulle tärkeää. Löysin mm. turvallisuuden ja vapauden, jotka eivät ehkä ole se yhteensopivin pari valjakko äkkiseltään katsottuna. Huomasin että käsitykseni turvallisuudesta ja vapaudesta vaativat päivitystä, sekä suostuin näkemään että ristiriitainen tuntemus ja reagointini erässä tilanteessa oli johtunut luultavasti siitä että olin kokenut turvallisuuteni ja vapauteni jotenkin uhatuksi. Todellisuudessa mikään ei ole uhattuna, mieli oli vain humpsahtanut tietynlaiseen ansaan. Unien tulkinnassa on tietysti hyvä muistaa että tulkitseminen on kovin haurasta ja lähtee jokaisen omista käsityksistä. Sen vuoksi jos itse nään vaikka unia jostain henkilöstä joka kantaa sateenvarjoa ja myy minulle kiviä, tutkin sitä millaisia mielleyhtymiä mieli on tehnyt tuohon henkilöön, sateenvarjoon ja kiviin. Näin niinkuin for dummies versiona ilmaistuna.

Hieno kirja liittyen uniin on  Uni tuntee sinut – Anne Lindholm-Kärki.

Eikun unia tutkimaan! Aluksi voi olla hankala muistaa unia, mutta siihen tottuu kovin nopeasti. Voi vielä illalla ennen nukkumaan menoa ” pyytää” että muistaa unensa aamulla mahdollisimman selkeästi. Aamulla herättyään kannattaa melkeinpä heti kirjoitella ylös mitä muistaa, sillä ne pyyhkiytyvät alkuun ainakin oman kokemuksen mukaan aika nopiaan muistista. N. parin viikon harjoituksen jälkeen aloin itse muistaa yhä enemmin ja selvemmin uniani.

 

Annan olla

 

Rohkeus kokea sitä mitä todella kokee on vapauttavaa. Tämä on tietysti huomattavasti helpompaa kun on yksin. Mutta teeppä se seurassa. Ei ole ihan mäkeen mennyt lausahdus siitä että ihmissuhteissa oppii eniten itsestään. Vuorovaikutus tilanteet ovat mitä parhaimpia tilaisuuksia nähdä ja havaita myös egon toimintaa. Missä kohdin se näyttelee viihdytän muita- roolia, missä kohdin se hymyilee vaikka ei hymyilytä, missä kohdin se puhuu vaikka ei ole mitään sanottavaa. Entä milloin se on hiljaa nurkassa, vaikka sydän kokee iloa jota voisi vaikka tanssia?  Ihmisen elämä näyttää olevan vähänkuin tietynlaista peliä. Jossa pelataan tietyillä, sanattomasti sovituilla säännöillä joita emme ole välttämättä tulleet omakohtaisesti ” tarkistaneeksi”. Ihminen on olentona sellainen, jonka perimmäisin motiivi on säilyä hengissä. Ja tämän ympärillä pyöriikin sitten lähes kaikki toimintamme. Ohjelmointimme siitä mitä pidämme ” tähän tilanteeseen sopivana” – jotta säilymme turvassa.

Turvallisuuden halu on kovin luonnollinen halu. Joskin unohdamme sen, että elämä itsessään ei ole turvallista. Elämä on aina mennyt, ja tulee varmasti aina menemään ihan omia uriaan, juuri niinkuin sen kuuluukin mennä, piti meidän henkilökohtaiset halumme ja pelkomme siitä tai eivät. Tiedostamalla niitä ohjelmointeja joita on kenties itse oppinut, voi vapautua niiden vallasta. Niitä ei tarvitse korjata, puhdistaa, pestä eikä palsamoida. Tiedostamisen harjoittajan voi olla hyvä muistaa, että emme näe mailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme. Näemme ja koemme maailman aika kapean suppilon suodattamana. Emme siis mitenkään voi luottaa siihen mitä näemme tai koemme. Tämän ymmärtäminen syvällisesti on kutsu tietämättömyyteen, ja turvattomuuteen. Vitsi lienee se, että kun tähän todella suostuu ja antautuu ( kenties kymmeniä tuhansia kertoja, vahva mielemme kun hanakasti koittaa veivata tästäkin erilaisia teorioita)  saa sen mistä uskaltaa irroittaa. Kysymys ei ole se mitä voin haalia itselleni lisää, vaan mistä voin irroittaa.

Olen ollut erityisen hyvä piileskelemään ja piilottautumaan, ihmisuhteissa erityisesti. Vietimme eilen hääjuhlaa, joka oli ihana tilaisuus huomata sitä miten moni jännittyneisyys, pelko ja vaikeus vaan olla oli pudonnut pois tältä pelihahmolta. Jossain kohdin huomasin kovasti jännittäväni miten muut viihtyvät, toivottavasti kaikilla on kivaa, Kunnes taas muistin että a) Jokainen on itse vastuussa kokemuskestaan( ja orgasmeistaan)  ja b) Ei kaikilla edes tarvitse olla kivaa. Olisi Eeviltä jopa aika itsekästä odottaa että kaikkien on viihdyttävä juhlissamme. Enemmänkin tajusin, että arvokkainta on se että jokainen voi ja saa kokea sitä mitä ikinä kokeekaan. Ihmisen elämässä on sarja erilaisia muuttujia  jotka voivat vaikuttaa tunnetilaan, joten on hassua edes ajatella että voisin siihen jotenkin vaikuttaa. Meillä on eräs ystävä, jonka rehellisyyttä jaksan aina ihailla. Hänellä oli eilen raskas päivä, ja se oli täysin ok. Hän ei lähtenyt työntämään sitä pois, näyttelemään sen päälle, vaan antoi sen olla. Se on rohkea veto tilaisuudessa, johon yleisesti yhdistetään ilo ja juhla. Että todella uskaltaa itsensä olla rikki, silti luomatta mitään draamaa tai muutakaan. Väitän että olisi ollut 100x kivuliaampaa näytellä hyvin menee peliä, kun antaa pelihahmon kokea mitä silloin kokee.  Keskellä rikkinäisyyttä on ydin jota voi kutsua vaikkapa rakkaudeksi, johon ei pääse kiinni yrittämällä tai tarttumalla draamaan.

Ystävänä oli hieno muistaa se, etten lähde ” yrittämään parantaa toisen mieltä” , tällöinhän kolikon kääntöpuolena kerron että ei ole ok olla surullinen. Se on. Tiedän että ystäväni ei ole surunsa uhri. Hän vapautuu siitä katsomalla sen läpi. Elämässä on tilaa kaikelle. Ilolle, surulle, naurulle, hiljaisuudelle, kaikelle. Kaikki ovat tänne yhtä kutsuttuja, eikä ketään käännetä pois. Todellisuudessa kenellekään ei ole koskaan mitään hätää <3 Emme ole se hahmo, joka kokee hätää vaan rakkaus joka antaa sen olla.

Shame on me!

hanaa kesää vaan ja rilluma rei! Vähän jännittää näemmä kirjoittaa vähän “synkemmästä” aiheesta, siinäpä siis oiva syy tehdä se  Vuosi sitten olisin varmaan naureskellut, mikä ihmeen häpeä? Enhän minä nyt häpeä melkeen mitään. Vähänpä tiesin. Pelokas suojeleva mieli tekee kaikkensa kätkeäkseen tunteita joita emme halua kokea. Mielen defenssi mekanismit ovat monesti syntyneet jo lapsena, jolloin teemme kovin kovin virheellisiä tulkintoja lähes kaikesta. Meille kehkeytyy suojamekanismeja jotta välttäisimme kipeiden kokemusten toistumisen. Vitsi onkin se että tuo välttely ja suojelijan roolin pelaaminen on n. 10 000 kertaa raskaampaa kuin se mitä egomme pelkää. Lähtiessään egon läpikatselu puuhiin edessä ei todellakaan ole pelkkää ilotulitusta ja rakkauden virtaa vaan sitä saa katsoa silmästä silmään kaikkia niitäkin asioita joita huomaavainen egomme on halunnut pitää meiltä piilossa. Itseään ei tarvitse kehittää paremmaksi, henkisemmäksi, vahvemmaksi taikka miksikään muuksi. Ego on ties kuin monta vuotta rakentanut suojelumallejaan, joten ne eivät välttämättä sorru kaikki ihan hetkessä. Omalla kohdalla olen huomannut kerroksia löytyvän vaikka millä mitalla. Jossain kohdin sitä kuitenkin lakkaa tuomitsemasta enää niitä ” varjopuolia” pahoiksi, eikä ne kirvele enää niin paljon. Joskus tosin muistan rukoilleeni että en halua tiedostaa tätä kaikkea, olisin halunnut pitää sen pumpulisen kuvan itsestäni mielummin! Ainiin, sekin oli vaan mielikuva. Ainiin, sitäkin oli aika raskasta pitää yllä.

Herkästi, kovin herkästi sitä haluaa pyristellä eroon nousevista tunteista ja peloista. Tämä pitää ainakin järkeillä pois. Voi hokea vaikka mantraa tai tehdä jonkun kikka kolmosen jotta huomio ei kohdistukkaan sinne mihin sattuu. Se on ihan ok, mutta se on välttelyä. Jos sen tunteet ottaakin vastaan 100%, jopa kiittäen?  Jos on hämmentynyt, on sitten hämmenynyt. Jos on surullinen, on sitten surullinen. Jos on vihainen, on sitten vihainen. Se ei tarkoita että syyttäisi ketään tai mitään kokemastaan. Ymmärtää että kokemus on kuitenkin vääristynyt, mutta jos se nyt on tässä läsnä niin ei se kieltäminenkään auta. Antaa tunteen palaa täydellä liekillä. Voi aina kysyä mitä tämän takana on?  Viha voi kätkeä taakseen riittämättömyyttä, riittämättömys häpeää , häpeä pelkoa hylätyksi tulosta, jne. Jos joku asia on totta kokemuksessa, se ei tarkoita että se olisi totta todellisuudessa. Tunne , miten kovalta ja raa’alta se tuntuisikaan polttaa kyllä itsensä loppuun. Kun se on sen tehnyt , ei jäljelle enää “herkästi syttyvää” materiaalia. Niin kauan kun emme kohtaa itsessämme KAIKKEA, kannamme herkkiä pisteitämme mukanamme. Ja niihin jos osuu niin koskee. Henkisen kivun pelko ei lakkaa peittelemällä näitä pisteitä, vaan tiedostamalla ne ja menemällä läpi, kerrankin.

Eiköhän tässä ole jo jaariteltu. Mennään siihen teemaan joka on ollut täällä teemana. Kiitos Häpeä että tulit esiin. Kiitos että kaikki ne vuodet jolloin en sinua vielä kestänyt ottaa vastaan lymysit systeemissä, kiitos että piilouduit niin hyvin. Kiitos elämä että järjestit minulle tilanteita jossa tämä tunne sai tulla näkyville. Kiitos. Ja anteeksi.

Häpeän tunnustaa mitä olen hävennyt ( ja ehkä pidän silti jotain myös vain itselläni  )

Häpeän sitä että olen koittanut olla “parempi” mitä olen

Häpeän että olen uskonut sokeasti

Häpeän että olen uskotellut sokeasti

Häpeän että olen valehdellut

Häpeän että olen ollut laiska ja saamaton

Häpeän että olen luullut olevani huonompi kuin olen

Häpeän että olen luullut ” osaavani jo tarpeeksi”

Häpeän että olen luullut etten ikinä ole tarpeeksi

Häpeän että olen vimmatusti halunnut kontrolloida

Häpeän että en ole uskaltanut olla oma itseni

Häpeän että en ole uskaltanut sanoa mielipidettäni

Häpeän että olen piilotellut asiota jotka ovat minulle tärkeitä

Häpeän että olen puolustellut, arvostellut ja puhunut selän takana

Häpeän että olen teeskennellyt

Häpeän että olen syytellyt ympäristöä mielessäni

Häpeän että olen kuvitellut olevani uhri

Häpeän että olen hävennyt ihmisyyttäni

Häpeän että olen luullut että asiat jotka sopivat minulle sopisivat kaikille

Häpeän jos minua on kritisoitu

Häpeän jos olen kokenut epäonnistuneeni

Häpeän jos en ole voinut/pystynyt ” auttamaan”

Häpeän että olen ollut anteeksi pyytelevä olemukseltani

Häpeän paljon muutakin, mutta olen jo niin kyllästynyt koko tunteeseen että enää jaksa kiinnostaa 

En enää jaksa hävetä häpeää. Olkoon sitten. Aamulla ulkona ollessani kävin kalliolle makaamaan ja annoin tunteen jyllätä. Keho muuttui tuli kuumaksi sisältä. Ihan kuin sisällä olisi tosiaan palanut. Sitten kun se oli valmis, kuumuus laski yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Jaahas  Ehkä tätä tunnetta ei tarvitse enää vältellä, tai sitten tarvitsee. Molempi parempi. Se tunne ei vaan itsessään enää pelota. Kiitos <3

p.s Häpeän sitä miten paljon käytän hymiöitä!

p.p.s Häpeän sitä että tekstini on täynnä kiroitus virheitä!!

p.p.p.s ;) ;)

 

Takki auki!

Jossain blogin alkumetreillä kirjoitin tarpeesta olla rehellinen. Useamman vuoden olen enempi ja vähempi tutkiskellut melko laajasti elämää ja mieltä – ja sitä mistä ihmeessä tässä kaikessa mahtaa oikein olla kysymys. Mukaan on mahtunut NLP:n ohella ayurvedaa, theta healingia, sekä monen moista muuta henkistä “oppia” . Voi pojat, enpä olisi uskonut kymmenen vuotta sitten, mitä kaikkea sitä on saanut oppia ja miten monta asiaa on saanut havaita harhaksi. Nimerkillä, “se joka luuli joskus olevansa skeptikko” ja “uskon vain mitä näen”.   Ja taas  jälleen kerran sitä palaa sen äärelle, ettei sitä tosiaan taida olla mitään joka on 100% totta.

Varsinkaan se mitä näkee  Ihan koko tätä elämäksi kutsumaamme elokuvaa / pelikenttää myöten, hörhöyksine päivineen. Olen jännittänyt siitä puhumista tai siis pieni egoseni on sitä jännittänyt. Se on raukka niin kiinni käsityksissään, velvollisuuksissaan ja “tärkeässä” roolissaan. Hymy sille.

Monta kertaa sitä on luullut tajuavansa jotain, kohta taas huomatakseen, että ei se hitsi vie niin ollutkaan. Parempi olla yrittämättä luoda mitään kaavoja tai syy-seuraus -suhteita oivalluksistaan. Ja silti mieli pyrkii tekemään niin  Kun näkee, ja todella tuntee mielen vain harhaksi, kaikki muuttuu tai ainakin alkaa muuttua. Toisaalta mikään ei muutu. Elämä jatkaa kulkuaan ihan niinkuin se on aina ennenkin tehnyt: leikkisänä, arvaamattomana, vapaana ja käsittämättömän ihmeellisenä. Välillä sitä on “ytimessä” pidempään, ja sitten sitä humpsahtaa egon höpinään ja pelkoon mukaan. Voi jumaleissön mikä määrä noita ojia ja uusia harhoja onkaan tullut koluttua läpi tällä matkalla. Silti juuri niissä on pitänyt käydä.

Haastavimpina ehkä olen kokenut todella elämälle antautumisen ja siihen luottamisen. Pysähtyminen ja kuvitellusta kontrollista irroittaminen on joskus tuntunut mahdottomalta. Ystävääni lainatakseni “mieli tekee kaikki kepuli konstit ennenkuin irroittaa”. Jep. Todellakin koettu. Pelko, häpeä, epävarmuus, velvollisuuden tunne ovat olleet riittämättömyyden kanssa tuttuja vierailijoita, joita egon äänet on koittanut pamputtaa. Vastaavasti se on koittanut myös paremmuutta ja huonommuutta, oikeaa ja väärää, tavoittelua ja “tietämistä”. Kaikkensa se tekee, mutta mikään todellinen ei kuitenkaan kestä rakkauden/ olemisen/läsnäolon valoa ja voimaa. Sen ei tarvitse olla kuin yksi askel ajatteluun samaistumisen ansasta, kun on jo vapaa. Se on helppoa, jollei mieli tee siitä vaikeaa. Ja silti tätä purettavaa ja ihmeteltävää on riittänyt – ja varmaan riittää vielä eteenkin päin. Kun on todella, todella rehellinen ja avoin, sitä on enää hankala huijata itseään. Mielen kimurantit tarinat ovat saaneet purkautua, välillä sellaisten kasvukipujen kanssa, että ymmärrän hyvin kuvauksen “eihän tästä voi selvitä hengissä!” . Eikä voikaan. Se saa kuolla pois, se joka ei ole totta- ja johon silti aina välillä höpsösti on uskonut.

Koin välillä ristiriitaa mm. NLP:n ja muiden mielenhallintakeinojen kouluttamisesta, sillä sehän on juuri sitä “unen optimoimista”. Ego koitti vähän kuin puukottaa selkään yhtä itsellenikin tärkeää työkalua ja oivalluspakkia. Se piti sitä tarpeettomana. Rehellisesti sanottuna, en voi tietää olisinko ilman tiettyjä NLP:n oppeja voinut edes ymmärtää hölkäsen pöläystä kaiken illuusiosta. Tuskin. Se on ollut erityisen rakas ja tärkeä mielen “käyttöopas”, josta voi olla korvaamattoman paljon hyötyä silloin jos mieli koittaa ottaa vallan. Lisäksi kun tätä unta ja elokuvaa kerran eletään, niin mikseipä siitä voisi tehdä hauskempaa, onnellisempaa ja iloa tuottavampaa mielen keinoin myös! Jos olemme saaneet tämän elämän, miksipä tehdä siis mitään muuta kuin elää sitä.

Olen kiitollinen siitä pursuavasta ilosta jota koen taas ristiriitojen nähtyä harhaksi, voidessani kertoa niistä asioista joita olen itse havainnut hyväksi mielen suhteen, kuin myös siitä vapautumisen suhteen. Jokaisella meillä on se oma polkumme, joista yksikään askel ei rakkaudesta käsin voi olla väärä. Uskalla kuunnella sitä ominta “johdatustasi” tai intuitiotasi. Turha koittaa talloa muiden jo kulkemia polkuja, vaikka ne ovatkin heille ehkä toimineet. Turha myöskään arvostella muiden matkaa, se on heidän. Joskus on parempi antaa hetken kirjojen ja metodien olla, ja keksittyä kuuntelemaan sitä omaa sisäistä geniustaan. Silloin roolia ja pakenemista ei enää tarvita. Voi täysin vapaasti, selittelemättä ja virraten olla se aidoin itsensä, yhtä kaiken kanssa tässä elämän pelissä. Herää aamulla ja katso mitä tänään tapahtuu!

Rakasta kaikkea ( ai anna anteeksi ja hyväksy)  ja tee tai ole tekemättä ROHKEASTI sitä mikä tuntuu kussakin hetkessä tuottavan eniten rehellistä iloa, riippumatta lopputuloksesta taikka menneestä  sekä tulevasta. Jos mieli ei kykene rentoutumaan, hölisee vastaan, selittelee, hyökkää tai puolustelee niin suosittelen lämmöllä mielen toimintaan ja hallinta keinoihin tutustumista, luontaisestikin sinulle parhaiten resonoivalla tavalla.

“Beyond mind, there is an awareness that is intrinsic, that is not given to you by the outside, and is not an idea — and there is no experiment up to now that has found any center in the brain which corresponds to awareness. The whole work of meditation is to make you aware of all that is “mind” and disidentify yourself from it. That very separation is the greatest revolution that can happen to man.
Now you can do and act on only that which makes you more joyous, fulfills you, gives you contentment, makes your life a work of art, a beauty. But this is possible only if the master in you is awake. Right now the master is fast asleep. And the mind, the servant, is playing the role of master. And the servant is created by the outside world, it follows the outside world and its laws.
Once your awareness becomes a flame, it burns up the whole slavery that the mind has created. There is no blissfulness more precious than freedom, than being a master of your own destiny.

The Master in Zen is not a master over others, but a master of himself –and this self-mastery is reflected in his every gesture and his every word. He is not a teacher with a doctrine to impart, nor a supernatural messenger with a direct line to God, but simply one who has become a living example of the highest potential that lies within each and every human being. In the eyes of the Master, a disciple finds his own truth reflected. In the silence of the Master’s presence, the disciple can fall more easily into the silence of his own being. The community of seekers that arises around a Master becomes an energy field that supports each unique individual in finding his or her own inner light. Once that light is found, the disciple comes to understand that the outer Master was just a catalyst, a device to provoke the awakening of the inner.” -OSHO