Vastustan mä ystävää (laula karhunpoika sairastaa sävelellä)

Taas kerran sain todeta että vastustus on viimein ja lopulta ystävä. Mieli sanoo vastustuksen noustessa "kiellä se, katso muualle, korjaa se, peitä se". Joku osa kuitenkin haluaa katsoa. Se haluaa vapautua vastustuksesta joka kuluttaa ja syö. 

Vaikka vältellyt asiat voisvat olla arkoja ja pelottavia katsoja, jaksan aina yllättyä siitä miten paljon vapauttavampaa on olla rehellisesti "rikki" kuin esittää ehjää. Miten paljon aidompaa ja helpompaa on itselleen myöntää se missä on nyt, kaunistelematta tai koittamatta koristella mitä on. 
Olen vältellyt kohtaamasta tuota asiaa koska olen pelännyt sitäkin että muut leimaavat minut pelleksi. Kun en kohtaa itseäni hyväksyen, pidän itse itseäni pellenä. Muut saa tehdä ihan mitä haluaa .

Harhakuvien romuttumista ennen usein kiemurtelen kuin kusiaisia housuissa, mutta nyt naurattaa ja ihmetyttää miten ovela mieli onkaan. Se tosiaan haluaa suojella minua kivulta, kivulta josta kuitenkin selviän! Enemmän sattui vältellä ja kieltää asiaa kuin katsoa sitä suoraan. 

Vastustus on ystävä. Se todella on <3

Minulle epäonnistumiset on olleet ja ovat selkeästi edelleen pelottavia, herkästi tuomitsen itseni täysluuseriksi jos en pystykään siihen kaikkeen mitä usein itseltäni liiallisesti odotan. Koska epäonnistuminen on kipeä kohta, sitä voi olla hankala myöntää. Ja joo epäonnistuminenkin on onnistumista, se on kokemus joka opettaa ehkä enemmän kuin mikään muu, joten kaikki on niin kuin kuuluukin. Tai kaikki on niinkuin on. Se on ihan hyvä niin.

In My Face

 

Todellinen kohtaaminen voi syntyä vain rehellisyydessä.
On mahdollista olla vuosia yhdessä/tuntea vuosia kohtaamatta todella lainkaan.
Aito kohtaaminen voi olla pelottavaa egon näkökulmasta joka on tottunut rakkauden ostamisen peliin, näytänhän ulospäin tarpeeksi moitteettomalta/henkiseltä/menestyneeltä/sinua paremmalta tai huonommalta peliin. Näissä ihmissuhteissa on kyse siitä mitä minä saan sinulta. Saanko sinulta tunteen että kuulun johonkin? Saanko sinulta tunteen että olen tärkeä? Saanko sinulta tunteen että olen turvassa? Saanko sinulta tunteen että kelpaan tai olen hyvä äiti/puoliso/tytär?

Jos annamme toiselle vallan kertoa kuka olemme annamme hänelle myös vallan mielessämme olla ehto omalle rakastettavuudellemme. Minulla menee hyvin kunhan saan sinulta rakkautta. Ja jos en enää saakkaan, sinä tuotit minulle pettymyksen! Sinä hylkäsit!

Rehellinen kohtaaminen ei ole helpointa. Me olemme monet oppineet saamaan palkintoja rehellisten tunteiden ja ajatuksien piilottamisesta. Rehellistä ei ole se että tietää että minun ei pitäisi riippua toisessa, ja tietämällä tämän kieltäytyy katsomasta toimintaansa. Mielellä tietäminen jättää kylmäksi, se jättää erillisyyden tunteen. Rehellisempää voi olla myöntää että näköjään joissain tilanteissa vielä kuvittelen että tuon toisen tehtävä on rakastaa minut eheäksi. Et tuomitse tästä itseäsi, vaan olet kiitollinen nähdessäsi ja muistaessasi että se on sinun tehtäväsi. Toinen saa olla siinä mukana, tai olla olematta. Se on hänen vapautensa.
En tarkoita nyt että rehellisyyden nimissä olisi jotenkin lupa alkaa käyttäytymään kuin pieni 5-vuotias. Mutta jos kiellämme että joskus (usein!) ne tulkintamme ovat joskus 5-vuotiaan tasoisia, emme niistä oikein voi vapautuakkaan. 
Meillä kaikilla on varmasti kokemuksia kohtaamisista jossa kaksi kuorta on hoitanut roolinsa hyvin. Minulle nämä pitkässä juoksussa jättivät hämmentyneen ja pelokkaankin olon. Niin paljon että aloin välttämään ihmissuhteita. Eniten kuitenkin vältin kohtaamasta itseäni. Tai sitä miksi itseäni luulin. 
Kukaan meistä ei ole aina empaattinen. Kukaan ei ole aina ymmärtävä. Kukaan ei. Ei ole mitään yhtä ainoaa minää - tätä olen aina. Nyt kun kirjoitan , kirjoitan. Olenko sen vuoksi kirjoittaja? Kohta menen kauppaan. Sitten olen kaupassa kävijä. ( Jos pääsen sinne asti :) ). Myöhemmin käyn ehkä kuntosalilla. Sitten olen kuntosalilla kävijä. Illalla näen ystävää. Silloin olen ystävä. Maanantaina olen kouluttamassa. Silloin olen muutaman tunnin kouluttaja. Kun tilanne on ohi, se on ohi. Jos mieleni on kiinnittynyt ideaan " Minä olen henkinen kouluttaja" , millaista roolia vedän kaupassa, kuntosalilla, ystävän kanssa? Tuo usein tiedostamaton käsitykseni " ihanne minästä" saa vain kumma kyllä kärsimään ja stressaamaan. Silloin ei mukaan mahdu ne todelliset kohtaamiset. Ne joissa ei oleellista ole "mitä saan sinulta" tai "mitä käsitystä minusta itsestäni sinä vahvistat". 
Henkisyyteen kuuluu paljon ohjeita, jotka ovat toki todella hyviä. Helposti erehdymme syyllistämään ja piilottelemaan itseämme jos emme sitten aina pystykään antamaan anteeksi, päästämään irti tai hyväksymään kaikkea heti. Muihin on turha verrata. Aito kohtaaminen voi olla siellä jossa jeesustelun sijaan on tilaa kohdata itsessään ja toisessa keskeneräisyys.

Vaikka ehkä vaikuttaa että kirjoitan tätä sinulle, kirjoitan tätä itselleni. Nähden minkälaisen mutkan voi itseään kiertää uskomalla häpeään ja syyllisyyteen ja pitämällä niitä pahoina. 

Kun lakkaan juoksemasta pelkojani ja puolustamiani mielikuvia karkuun, kohtaan ja olen siinä mikä on. Kaikki saa kulkea sen läpi. Siinä itse koen luonnollisista rakkautta joka ei kohdistu mihinkään,joka enemmänkin on vain syvää rauhaa. Siellä minun on tilaa kohdata sinut. Vaikka oikeasti kohtaan aina vain itseni. 
En tiedä kuka näin on sanonut mutta se on jostain tajuntaani jäänyt ja tuntuu kovin paikkansa pitävältä: Et voi antaa muille jotain mitä sinulla itsellä ei ole. Toistepäin, Kohtelet muita juuri niinkuin kohtelet itseäsi. Jos en ole sinut oman herkkyyteni kanssa, luultavasti muiden herkkyys ärsyttää minua tai jotenkin tökkii. Jos kohtelen sinua alistaen, se kertoo vaan siitä että koen itse olevani alistettu, Kyllä se hitto vie vaatii munaa nähdä tällaisia malleja itsessään. Ja monesti nämäkin huomaa vasta jälkeenpäin. Mutta tämä näkeminen parantaa. Se ei ehkä saa meitä sädehtimään ihanneminä valossa, se ei kiinteytä reisiämme tai ole mitenkään mediaseksikästä eikä siitä varmaan tule tehtyä yhtään facebook päivitystä. Eikä tarvitsekkaan. Toivon kuitenkin, että jokaisella olisi ystävä kenelle voi harjoitella uskaltaa olla täysin rehellinen. Aloita sillä että olet se ystävä itse itsellesi. <3
P.s Ihanan Katrin hienot kirjoitukset irtipäästöstä kannattaa myös lukea:
http://elamanflow.wordpress.com/2014/01/06/letting-go-milloin-on-aika-paastaa-irti/
 
http://elamanflow.wordpress.com/2014/01/11/letting-go-osa-2-mista-irtipaastamisessa-on-kysymys/
 
Ja sit täs ois hei viel tällänen ihana kukka kuva imelyydellä varustettuna &lt;3&nbsp;

Ja sit täs ois hei viel tällänen ihana kukka kuva imelyydellä varustettuna <3 

Jästipää ( vai jänishousu?)

Me emme näe maailmaa sellaisena kuin se on vaan sellaisena kuin itse olemme. Joo joo, onhan tätä nyt kuultu ja hoettu mutta miten se vaan aina ja uudelleen joka ikinen päivä tulee vastaan. Vastustelun ei todellakaan tarvitse olla mitään suurta ja mullistavaa, pienikin ärsytys tai puolustelun tarve voi näyttää minkä asian suhteen ei ole vielä sujut. Ai minua ärsyttää jonkun hidastelu, missä itse hidastelen? 

Ai minä petyn kun joku ei pitänyt lupaustaan? Mitä lupauksia en itse ole pitänyt? Ai tuomitsen mielessäni huomionkipeää kiukuttelevaa lasta, enkä näe että juuri tuollaisen kiukuttelun olen itseltäni kieltänyt. Mieli on antanut sille leiman " PAHA". En sano että kiukuttelu on hyväkään, mutta perinteisesti se mitä kielletään ei katoa vaan nakertaa jossain sisuksissa. Jos minussa on kiellettyä kiukuttelua, projisoin maailmaan juuri sitä. Jos en suostu näkemään ja kuulemaan itsessäni "johdatusta", projisoin sen vaikkapa johonkin guruun tai annan milloin minkäkin suuntauksen kertoa kuka olen. 

Jästipää kun olen, en aina todellakaan halua nähdä. On niin paljon helpompaa alkaa pitää ongelmia tosina eikä nähdä että ajatus on niiden lähde. Ajatus, jonka kanssa ei ole vielä lyöty yläfemmaa ja tehty sopua. Sopua ei tietenkään tarvitse tehdä. Mutta voit senkin seuraukset nähdä pian. Sota sisällä on sota ulkona. Sisällä on ulkona. Niiden välissä ei ole mitään muuta kuin ajatus. Eikä ajatus itsessään ole ongelma. Viisas ystäväni tokaisi kerran osuvasti että hänen ainoa ongelmansa on muistaa ettei ole mitään ongelmia. Ja kuitenkin ne "ongelmat" on lahjoja. Odotan innolla että pääsen niitä avaamaan. Ai minussa on vielä sotaa tätäkin vastaan! Kiitos että saan sen nähdä. Ai minä koitan vielä suojella itsessäni tätäkin? Ai tuokin herättää vastustusta, mahtavaa! 

Ja sitten välillä unohdun tien varteen polttelemaan sikaria ja unohdan katsoa. Luulen löytäneeni viimein jotain. Kunnes sekin luisuu käsistä, sikari polttaa huuleen lommon ja matka saa jatkua. Ja se matka onkin määränpää. En enää välitä pääsenkö minnekkään, ehkä en edes enää halua " minnekkään". <3. Koittamalla ratkaista vain ulkoista maailmaa en lopulta ratkaise mitään kuin ehkä hetkeksi. Näkemällä ajatuksen joka sanoo "ongelma" se ulkoinen maailma ( jonka minä nään tavallani ja sinä omallasi) näyttää muuntuvan mukanani. 

1239405_548876101834507_645441141_n.jpg

Ympyrä sulkeutuu

Kuvittele eteesi jana. Toisessa laidassa on ihmiset jotka ovat oppineet kuvittelemaan olevansa vastuussa toisten tunteista. He eivät välttämättä tunnista tätä itse lainkaan. Koska he kuvittelevat alitajuisesti heillä olevan kyky tehdä toinen onnelliseksi tai onnettomaksi, he usein miellyttävät toisia tai varovat loukkaamasta muita keinolla millä hyvänsä. He ovat usein itselleen ankaria ja pettymyksien sietäminen on hankalaa, sillä he luulevat kaiken olevan heidän vikaa. Perhonen lasikuvussa. Heille on usein myös häpeällisen tuntuista ottaa tukea ja apua vastaan, ja näin tehdessään kokevat olleensa vaivaksi. On kova pala myöntää heikkoutensa. Oma elämä on jäänyt elämättä, kun on eletty muita varten.Lapsena ehkä pitääkseen isän, kaverit, äidin tyytyväisenä. Silloinhan jos ei tee mitään väärin ei hylätä. Heille virheet on kirosana joita vältellään sanomasta rangaistuksen pelossa.

Toinen ääripää janassa on he, joiden mielestä kaikki on aina muiden vikaa ja muut ovat vastuussa heidän tunteistaan. On muiden tehtävä, ellei jopa velvollisuus helpottaa heidän oloa ja tehdä heidät onnellisiksi. Heidän alitajuinen mantra on "on kaksi tapaa tehdä asioita, väärä tapa ja minun haluamani tapa". He eivät tunne saa anteeksi, mutta mielellään kyllä asettuvat asemaan jossa muille voi antaa anteeksi. He tietävät miten muiden pitäisi elää, toimia tai tuntea. Tosin sen miettimiseen menee niin paljon aikaa että unohtuu elää itse. Heidän suustaan kuulee usein " mutta kun tämä tilanne" , "jos vaan pomoni" ja "sitten kun minulla on". He ottavat mielellään mutta tiskit jää muille.

Ota janan molemmista päistä kiinni ja muodosta siitä ympyrä. Ympäri mennään, yhteen tullaan. Lopulta nämä yleistetyt ääripäät muodostavat kehän. Ne eivät näytäkkään niin kauhean erilaisilta. Molempien takana on pelko.Molemmista päistä löydän hahmoni pelaamassa.
Toinen ei ole toista parempi, yhtä unta ne on molemmat. Niinkuin ehkä muistat että koko janaa ei ollutkaan, ennen kuin kuvittelit sen.

Rohkeutta havaita mielikuvitusmaailma harhaksi tarvitaan.Se osaa olla niin hemmetin uskottava! Se kysyy halua olla väärässä ja erehtyä ainakin 10 000000 kertaa. Eikä sekään varmaan riitä. Erittäin erehtyväistä iltaa sinulle ystävä .Todista ainakin kerran itsellesi olleesi väärässä!

p.s, Tuo nupin urheiluselostaja osaa olla todellakin huvittava. Huomasin äsken sen päivittelevän juntti suomalaisia jotka haukkuivat tummaihoista miestä maailmanomistajaksi. Kunnes huomasin että ihan yhtä lailla minäkin haukuin heitä mielessä juntti suomalaisiksi. Sen jälkeen päätin vaan juoda kahvia ja hymyillä salaperäisesti.

 

images-168.jpeg

Mirror mirror

Makea peli tämä elämä! Se tosiaan projisoi ympärilleen sen mitä emme itsessämme näe, tai mitä itsessämme haluamme kieltää. Kun tämän muistaa, jokaisesta hetkestä ja jokaisesta vastaan tulijasta tulee opettaja ja " vapauttaja" . Teoriana tämä on ehkä söpö ja naiviikin, mutta kannattaa todella katsoa ja tutkia voiko todella olla näin. 

Esim. Olin tilanteessa jossa kohtasin vastustelua ja arvostelua. Pieni pelokas ego tietysti kokee tälläisissa tilanteissa itsensä ja hyväkyttävyytensä uhatuksi. Sille on tärkeää kalastaa kokemusta omasta rakastettavuudestaan jostain ulkopuolelta. Tämä tilanne näytti jälleen kerran, että on turhaa odottaa hyväksyntää keneltäkään muulta. Lisäksi se näytti sen, että kukaan ei oikeasti ärsytä ketään, vaikka AJATUKSEMME saattavat kertoa jotain ihan muuta. Itse henkilö ei koskaan ärsytä, vaan ajatuksemme ja mielikuvamme henkilöstä. Tämä henkilö muistutti minua myös niistä hetkistä kun olen itse vastustellut ja arvostellut muita jostain. Kun näen itsessäni " vastustelijan" , minun ei tarvitse vastustaa sitä että toinen vastustaa.

Vastaavasti olen saattanut kokea huonommuutta tai kiusaantua jos projisoin johonkin henkilöön jotain "positiivista" jota en itsessäni näe tai kiellän sen itseltäni. 
Ystävä voi vaikkapa ärsyttää, jos hänessä näkee itsenäisyyden ja terveen itsekunnioituksen jota vailla itse kokee olevansa. 

Kysymyksiä jotka voivat olla avuksi vastaavissa tilanteissa: 

Mitä kuvaa itsestäni tämä tilanne ( kuvitteellisesti) uhkaa?

Löydänkö tässä samankaltaisuutta itseni kanssa?

Mitä kuvaa itsestäni haluan varjella?

Milloin olen itse toiminut noin?

Voinko antaa itselleni sen, mitä toiselta etsin? 
( Jos vaikka etsii muualta kunnioitusta, tms.)

 

echo.jpg