FEUR

Otsikko on kai saksaa ja tarkoittaa kai(?) tulta. Se on jäänyt mieleen huikeasta Band of Brothers sarjasta ja sopii nyt tähän otsikoksi. Ehkä.

Sieltä kuorien, suojakerrosten ja ja vaikka minkä tyrannipanssareitten takaa löytyy liekki, made by life. Se liekki on enemmänkin lapsenmielinen, herkkä, utelias, leikkisä, suora, rehellinen kuin tavoitekeskeinen menestys hakuinen "aikuinen". Jossain vaiheessa luultavasti jokainen meistä tulkitsee että hitto vie ei tässä maailmassa pärjää ellei ole vakava, tosissaan ja vakuuttava. Liekin läpi tunteet saa tulla ja mennä, se ei tiedä mitä on tunteiden "nieleminen" , kieltäminen tai tukahduttaminen. Oli kyseessä sitten suru tai ilo. Kuoria on raskasta ja yksinäistä kannatella.



Liekkiä ei voi menettää. Sen voi kyllä tosin tukahduttaa. Millä tavalla herkistyykään sisimpään kuulemaan, se on hyvä. Sen ei tarvitse olla mitään mystishenkistä, se voi olla jotain huoletonta ja hauskaa jota tehdessä unohdat "itsesi" ja tärkeät roolisi. Minulle sellaisia asioita ovat mm. luonnossa hengailu, kokkaaminen, piirtely, usein liikkuminenkin, milloin mikäkin.

Kuorien näkeminen on suoraan sanottuna välillä melkoista sheibaa, vaikka voisi kai sitä ihan imelyyttään sanoa että on se aina kivaa kun joku aiemmin kahlinnut ja jähmettänyt kuori on "läpinähty". 

Suloista aamua <3

https://www.youtube.com/watch?v=FlsBObg-1BQ&feature=kp

Loukkaantunut Puu ja Mielistelevä kala

Oletko koskaan ihmetellyt, miksi voi olla niin paljon helpompaa kokea hengellistä yhteyttä luontoon tai eläimiin, tässä on vastauksesi. Ihmiset haavoittivat meitä.Tai niin me tulkitsimme.  Egomme kehitti puolustusjärjestelmänsä suojautuakseen ihmisiltä. Ja kyllä, mekin olemme haavoittaneet muita. Tai niin he tulkitsivat.

Eläimiin ja luontoon luottaminen voi tuntua turvallisemmalta, koska ne eivät tuomitse meitä, milloinkaan. Ne eivät yritä saada meitä muuttumaan tai mahtumaan omiin ihanne kuviinsa.  Lemmikkieläimemme ei hylkää meitä siksi, että olisimme viallisia tai epäonnistuneita.  Eivätkä ne toisaalta pönkitä egoammekaan tekemällä meistä jotenkin erityisiä, muita parempia. Koiralle kelpaa ruoka keneltä hyvänsä, kivi ei valikoi kuka sille saa istahtaa ja kuka ei. Luonto ei hylkää meitä. Jos aikoo elää loppuelämänsä vuorella yksinään, voi varmasti kokea rauhaa ja yhteyttä elämään katsomatta ihmisyyttä itsessään ja muissa rehellisesti silmiin. 

Meillä on kokemuksia ja tulkintoja siitä että emme olisi kelvanneet, olleet riittäviä tai rakastettavia. Olemme keksineet käsityksemme siitä mikä on hävettävää, viallista ja väärää.Mielen suojamekanismit eivät ole ollenkaan olleet turha juttu, ne ovat nimenomaan kasvaneet meidän suojaksemme jotta tuo kipu ja kokemus siitä etten riitäisikään ei viiltäisi meitä enää koskaan. Jed McKenna kuvaa että monen ego on vähän kuin 5-vuotias uhmaikäinen. Tämä viisivuotias meidän on itsessämme nähtävä ja tunnistettava jos emme halua enää elää turvattomuudessa ja pelossa.

Älä kuitenkaan kuvittele että 5-vuotias olisi pätevä kasvattamaan 5-vuotiasta. Ihmissuhteista voi avartua todella koskettavia, kauniita ja rehellsiä kun tuo 5-vuotias uskalletaan tiedostaa ja katsoa sen läpi.

 Maailmassa ei ole mitään vikaa, mutta tämä oman elämänsä uhmaikäinen salaa toivoo että tästä paikasta voisi tulla hippusen rakkaudellisempi ja rennompi.Ja se voi tapahtua vain mielessä. Ei rakkaus ole sitä että sitten kun ensin on maailman rauha minäkin rakastan. Tai sitten kun ensin sinulta vaan pyydetään anteeksi niin voit rakastaa. Nämä ei ole helppoja juttuja vereslihalla olevalle egolle. Ei niiden ole tarkoituskaan olla helppoja. Jos ne olisi, kaikkihan niin tekisivät. Ihminen ei voi löytää todellista rakkautta kulkematta sinne pimeän laakson läpi. Tämä on toki vain minun käsitykseni. Rakkauden valeasuja voi toki pitää jokainen kohtaamatta kaikkia kasvojaan. Sekin on ihan ok. Jännä paradoksi sekin, että mitä enempi ihminen on sinut itsekkyytensä ja pimeän puolensa kanssa, sen enempi hänessä on rauha sekä hänen seurassaan on helpompi ja luonnollisempi olla.

images-104.jpeg

Hajoita ja hallitse

Sanotaan että mieli pelkää tuntematonta ja sitä mitä ei tiedä, mutta tiedämmekö me lopulta mitään?
Ego rakastaa illuusiotaan kontrollista ja hallinnasta. Mitä me tosiaan voimme hallita?
Rehellisyys on siitä jännä juttu, ja pelottavakin, että jos sitä Todella uskaltaa olla, ottaa vähänkuin egon näkökulmasta riskin tulla torjutuksi. Rehellisyys vetää henkisesti alastomaksi, ja tällöin ego juuri pelkää menettävänsä hallintansa ja yliotteensa. Mikä muu syy voisi olla yrittää hallita ja kontrolloida, kuin pelko? Sanon tämän tietäen ja tunnustaen miten monesti olen ja tulen varmaan vielä monet kerrat eksymään tuohon satulandiaan jossa pelko tuntuu todelliselta ja tuo kontrolli yritykset kehiin. Mutta sen voin vannoa, että aina kun on uskaltanut olla rehellinen ja paljastaa oman kokemuksensa tietäen että se ei ole totuus on itsestä pudonnut pois paljon turhaa painolastia.

" Meidän ei tule kuunnella, mitä tuo ääni sanoo, mutta meidän on todettava, että se on olemassa. Meidän ei tule yrittää kieltää sitä, sillä silloin me yrittäisimme kieltää kokemuksemme todentuntuisuuden." Wendell Berry

Vasta tämän jälkeen näyttäisi siltä että harhaisesta kokemuksesta voi vapautua, kun sen on ensin tunnustanut ja tiedostanut. Leikkimättä parempaa, pyhempää, henkisempää tai jeesuksempaa. Siihen tarinaan ei tarvitse lähteä mukaan.
Ugh. 

honesty.jpg

Push and pull

 

Suhtaudumme kärsimykseen usein torjunnalla, yritämme työntää kipua ja ahdistusta loitommas itsestämme. Tietysti mieli tekee kaikkensa jottemme tätä kohtaisi. Monen monta vuotta pidin itseni tuli perseen alla, etten vaan olisi joutunut pysähtymään ja kohtaamaan itseäni. Tai sitä joksi itseäni luulin. Tällä tavoin kuitenkin vain ylläpidämme omaa tuskaamme. Ainoa tapa millä voimme selvitä kärsimyksestä on hyväksyä se sellaisena kuin se on, ottaa se omaan sydämeen ja antaa sille tilaa. Taistelematta, kieltämättä. Mielelle se kuulostaa pelottavalta, mutta mieli ei tunnekkaan sitä kantavaa rakkautta, joka odottaa egon suojamekanismien takana.

“It hurts and hurts and hurts and it keeps on hurting. And then it heals.”-Isabel Kliegman

Aikamoinen määrä voi mennä ihmisellä energiaa roolin vetämiseen siitä että kaikki on hyvin. Heh,heh näettehän te varmasti että Minä olen tosi tasapainoinen ja hyvinvoiva? Ja kun tarpeeksi kauan näyttelee tiettyä roolia, voi humpsahtaa rooliinsa niin syvällisesti että ei enää muista näyttelevänsä. Mutta jossain sisällä nakertelee tunne ja epäilys siitä että kaikki ei ole nyt sitä miltä näyttää. Tätä tunnetta koitamme monesti kiertää ja kaartaa sekä vältellä. Tunnetta siitä että olemme totaalisen hämillämme ja peloissamme. Mieli on tottunut etsimään syitä, ja näihin se mielellään myös takertuu. Nakertava tunne ei katoa kuin siihen menemällä, sen kohtaamalla tässä hetkessä, raakana ja ilman tarinaa. Auts. Mennä tunteen ytimeen, ja kerrankin myöntää itselleen: kyllä, nyt koen näin. Ja se on ok. Kokemus ei kerro todellisuudesta mitään. Tunne ei johdu siitä mitä joku on tehnyt, miten jonkun olisi pitänyt toimia vaan siitä mitä ajattelen asiasta.Mitä rakasta käsitystäni on kenties sohaistu, jotta voisin katsoa käsityksen taakse. Jotta voisin olla käsityksestä vapaa. Jotta voisin taas rehellisesti katsoa. Vaikka se hetken sattuisi.

Voi kysyä paljonkin armoa antaa itselleen anteeksi, antaa muille anteeksi. Mutta todellisuudessa kukaan ei ole mitään väärää tehnytkään.Se on hurja väite, ja siitä saa ajatella mitä haluaa. Ajatukset ja syyllistykset eivät kuitenkaan muuta sitä joka on jo ollut. Mieli elää draamasta joten houkutus kirjoittaa tarinasta vieläkin räiskyvämpi on suuri. Lisäksi hyvä tarina tarvitsee uhrin ja pahiksen. Ai niin, ja sen komean prinssin, joka viimein pelastaa! Liekö ihme jos lapsesta alkaen kuulemme tällaisia satuja että yhä aikuisena elämässä etsimme uhria, syyllistä ja pelastavaa prinssiä. Tai kenties leikkimme tuota pelastajaa  Mitä jää jos ei samaistu yhteenkään näytelmän rooliin? Mitä kaikkia rooleja olenkaan näytellyt? Roolit voi nähdä harhaksi. Mitä jos näemme egon pelin kaikki roolit myös itsessämme? Auts, ei se ole kivaa! Mielummin myisin pääni, kuin näkisin itsessäni sen, joka ei miellytä. Niimpä heijastelen sitä muualle. Enkä muista että mitä näen, olen siellä myös. Tämä oleminen ei ole persoonaksi muotounut “minä kuva” vaan elämä itse. Kun katsoo ilman kuvia, ilman ennakko odotuksia, ilman mustia taikka vaaleanpunaisia laseja, tulen siihen tulokseen etten tiedä. Ja se on ihanaa.

Sielu sanan voi hyvin korvata vaikka elämällä. Ja oikeastaan mieltäkään ei tarvitse hiljentää. Se hiljentyy kun sen tarinat näkee valheellisina, eikä lähde niihin mukaan.

Minä pelkää konflikteja – se uhkaisi kokemusta arvottomuudesta

Minä puolustaa käsityksiään – se pelkää sitä mitä ei voi ymmärtää

Minä haluaa kiitosta- se luulee että se itse teki jotain

Minä hakee turvallisuutta- se luulee että turva on sama kuin kontrollointi

Minä etsii helpotusta- se ei näe että etsiminen ylläpitää vaikeutta

Minä pelkää antautua elämälle- se ei luota vielä tarpeeksi

Minä arvostelee – se koittaa piilotella kokemustaan huonommuudesta

Minä haluaa vakuuttaa- se luulee arvonsa tulevan tietämisestä

Minä tukahduttaa ja pakenee tunteitaan- se näkee ne pahoina tai väärinä

Minä pelkää loputtomasti- se ei ymmärrä että pelko on vain energiaa

Minä haluaa omistaa- se uskoo sen tuovan tyyneyttä

Minä haluaa olla jotain- se tietää että tyhjyydessä harhakuvat haihtuu

Minä haluaa olla vapaa- se ei tiedä että se jo on

Minä odottaa jotain suurempaa- se uskoo mielummin kuvitelmiaan
Minä hyökkää ja uhoaa, se ei osaa muuten puolustautua kun kokee olevansa uhattuna.

Minä haluaa pitää oivallukset itsellään, se ei näe ettei ole kenestäkään erillään

Minä on niin levoton eikä se halua pysähtyä, se kiertää kohtaamasta hiljaisuutta tietäen sen paikaksi jossa ei voi hengittää.Minää ei ole siellä missä ei ole tarinaa.
Ja jäljelle jää….                           .

<3

Ja kyllä puhuin vain omasta vinoutuneesta kokemuksestani. Jossa tuo minä vierailee riemukseni. Jotta voin muistaa, että se joka havaitsee tuon minän, ei ole minä. Se joka Minä hahmoa katsoo, voisi  jopa sanoa että se rakastaa. Koska ei ole mitään mitä se ei rakastaisi. Kukaan eikä mikään jää ulkopuolelle. Ei ole eroa sillä, mikä on sisällä ja mikä ulkona. Olipa taas omituista horinaa  ;)