Konflikiten äärellä...

On oikeastaan kaksi tapaa miten lähdemme toimimaan kun elämässä kohtaamme konflikteja. Konflitkin ei siis tarvitse olla ”riita”. Se voi ihan hyvin olla sitä että itse konfliktoidumme elämän kanssa. Kaikki ei mene niin kuin halusimme tai toivoimme. Odotuksemme eivät kohdanneet todellisuutta. Ja varmasti jokainen ihmissuhteissa ollut on kohdannut konfliteja myös näissä, meillä jokaisella kun on omat tapamme nähdä, ymmärtää ja kokea elämää. Toisen perdpektiiviä voi olla joskus Lähes mahdoton ymmärtää. Ja miksipä aina tarvitsisikaan. Mutta anyway, missä sitten kohtaammekaan konflikteja usein meissä vaistomaisesti nousee halu ensin Suojautua.

Suojaudumme hyvin erilaisin keinoin. Joku vetäytyy. Joku jäädyttää tunteensa. Joku hyökkää. Joku selittelee, joku anteeksi pyytelee ilman syytä. Joku koittaa hyvitellä, joku uhmaa, joku tekee jotain muuta. Erilaiset keinot, sama aie. Halu suojautua joltain, joka koskee. Hyvin ymmärrettävää. Hyvin hyvin ymmärrettävää. (Toki tämä usein unohtuu hetkeksi silloin kun käytännössä tätä kohtaamme). HHaluan korostaa että suojautumisessa ei ole mitään väärää. Joskus me oikeasti tarvitsemme tätäkin osaa itsessämme. Miten sinä usein suojaudut?

Ja sitten meillä on se toinen vaihtoehto. Se vaikeampi. Se on suojautumisen sijaan avoimuus oppia ja kohdata. Mitä tässä tapahtuu ja mitä se herättää MINUSSA? Mikä on minun tehtävissäni? Sanotaan että vaatii itseasiassa Vahvaa egoa uskaltaa kohdata todelliset tunteensa, piilottamatta niitä itseltääb. Sen että nyt loukkaannuin. Sen että koin hämmennystä. Sen että koin itseni uhatuksi. Sen että koin ettei minua arvostettu. Sen että olisin kaivannut jotain muuta. 
Koitamme olla niin ovelia, että kieltämällä nämä osat itseämme pääsisimme niistä pakoon. 
Kun meillä on vahvuutta myöntää todelliset tunteemme, voi aidosti avautua oppimaan niistä ja näkemään niitä syvemmälle. Ja se jos mikä kysyy rohkeutta.

Viime viikolla kohtasin itse tilanteen joka sai minut suojautumaan. Itse usein silloin ”kylmetän” itseni ja vetäydyn. Loukkaannuin asiasta jossa toinen henkilö oli toiminut tietyllä tavalla koska oli pelännyt. Hän oli suojautunut ja minä vastasin suojautumalla. Pian huomasin että en oikeasti edes halunnut kylmettää itseäni. Tein niin tottumuksesta, koska niin ”kuului” tehdä. Oli totta että loukkaannuin. Oli totta että se tuntui kurjalta. Kun pystyin ymmärtämään miksi itse halusin suojautua, kykenin ymmärtämään toisenkin suojautumisen. Se ei tarkoita että katson tiettyjä asioita aina läpi sormien. Mutta se tarkoittaa sitä että minun ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti sitä.

Kalju

Jokainen on kalju hiustensa alla
-Susan Mchenry

Yksi asia joka minua jaksaa ihmetyttää meissä ihmisissä on se miten hemmetisti me välillä näytämme pelkäävän ja epäröivän itseämme. Ei , en puhu nyt siitä pinnalle näkyvästä kuoresta jonka tehtävä onkin haluta näyttää vahvalta,pärjäävältä,tietävältä,kontrolloidullta,fiksulta,henkiseltä,rakkaudelliselta, jne.
Silloin kun epäröimme olla suoria ja rehellisiä edes itsellemme on vähän kuin pukisimme itse yksinäisyyden ja erillisyyden viitan ylle. 
Minun peliini on kuulunut liian pitkään rehellisen kokemuksen kaunistelu,henkisöinti ja "vahvan minän" ylläpito. Se on opittu ihanne, jota ylläpitämällä (valtaosin täysin autopilotilla) ajaudun itsestäni kauemmaksi ja väsyn. Nyt olen vähän väsynyt (vautsi, ihan luonnostaan tätäkin tuli kaunisteltua) ja tarvitsen lepoa. Onko se normaalia että ihmisen myöntäessä tarvitsevansa lepoa/tukea/whatever nousee huono omatunto tai syyllisyys? Se on normaalia Niin kauan kun itse tuota kierrettä pitää yllä. Onko se normaalia että kerta toisemme jälkeen elämme koittaen täyttää jonkun muun/muiden odotuksia joita luulemme heillä olevan? Ehkä joillakin niitä onkin ja paljon, mutta usein me itse olemme se joka viimekädessä vaatii. Kenen lupaa me odotamme olla ja kokea sitä mitä me olemme? Ja kannattaako sitä odottaa enää?
Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä lähteä mantereen toiselle puolelle lomalle. 

 

<3

kuva1.jpg
kuva2.jpg

Milloin riittää? Kerro kerro kuvastin.

Veikkaan että kaikilla meillä on jonkunlainen kokemus siitä että olemme tuottaneet jollekkin toiselle pettymyksen. Tietenkään Me emme sitä oikeasti tee. Mutta meillä on kokemusta siitä että emme ole onnistuneet täyttämään jonkun/joidenkin muitten odotuksia,toiveita, standardeja.

Ehkä meitä on syytetty kovaäänisesti, tai katsottu paheksuen. Ehkä meille on suoraan sanottu että tuo ei kelpaa. Ei riitä.. Voi miten kivuliasta voikaan olla kokemus josta on tehty tulkinta "En ollutkaan tarpeeksi".&nbsp;Tuo kokemus ja ajatus voi olla erityisesti pienenä mukelona niin kivulias, että tehdään sitten kaikkemme jotta olisimme "tarpeeksi". Joskaan emme tiedä mitä tuo tarpeeksi sitten on. Ja kenen mielestä tarpeeksi? Ei ole mahdollista olla tarpeeksi, jos sitä miettii muiden mielipiteiden kautta.Ei ole mahdollista riittää! Mikä helpotus! 

Tarkoitus ei ole nyt osoittaa niitä syyttävällä sormella jotka odottivat meiltä muuta tai ihan toista joka oli meille itselle luontevaa. Heillä on heidän käsityksensä ja se on ihan ok. Se on omalla vastuullani jos koitan mahtua muiden käsityksiin silläkin uhalla että särjen sillä sydämeni. On minun tehtäväni tutkia omaa käsitystäni mikä on riittävää ja tarpeeksi, ja mistä ihmeestä olen sen oppinut.

Itse koin tuottaneeni niin paljon pettymyksiä ihmisille että 10-vuotta sitten päätin tiedostamattani että en enää koskaan sitä kestä. Niimpä koitin tulla täydelliseksi. Koitin tulla täydelliseksi työntekijäksi, täydelliseksi opisekelijaksi, täydelliseksi tyttäreksi, täydelliseksi kansalaiseksi, täydelliseksi ihmiseksi. Arvaat varmaan että epäonnistuin ja kovaa? Koitin mahtua muiden käsityksiin siitä minkälainen minun tulisi olla. Samalla "minä" katosin. Kaikista tärkeintä oli kelvata, hinnalla millä hyvänsä. Enkä tietenkään kelvannut. Itselleni varsinkaan. 

Oman polun kulkeminen, vaikka se ei aina muita mielyttäisikään vaatii kyllä rohkeutta. Ja sen muistamista uudelleen ja uudelleen. Armollisuutta ja nöyryyttä. Sen anteeksi antamista että joskus se unohtuu. Tiedätkö mitä siitä seuraa kun uskaltaa kulkea omaa polkuaan? Tai uskaltaa olla sinut sen polun kanssa jolla elämä sinun hahmoasi kuljettaa? Siitä seuraa se, että ihan jokaisen muunkin polku on täydellinen. Vaikka ne "muut" eivät tekisi sitä me mielessämme toivomme. Me annamme myös muiden olla sitä mitä he milloinkin ovat. Me annamme heille luvan muuttua. Me emme enää koita mielellä heitä hallita. Silloin me näemme sen Jumalan/Elämän/Tyhjyyden tanssin KAIKESSA ja KAIKISSA.

Mikä on sinulle tarpeeksi? 

Millaisia standardeja mielessä on sille mikä on tarpeeksi?

Mistä nämä standardit olet oppinut? Oletko itse 100% varma että ne ovat totta?

Voit halutessasi tutkia vastauksia itsessäsi. Mitään oikeaa vastausta ei ole. Tutki rehellisesti. Mielellä voi olla kiusaus mennä selityksiin kuten " No hei jos kaikki on jo tarpeeksi niin millä me saadaan nälänhätä loppumaan" "Ja jos kaikki vaan heittäytyisi olemaan itselleen tarpeeksi niin sittenhän seuraisi sitä ja tätä". Selityksiin meneminen ja tulevaisuuteen ennustaminen on hyvä tapa välttää omalla kohdallaan katsomista. Välttää voi tietysti niin pitkään kuin haluaa. Spekuloidakin voi niin pitkään kun haluaa. 

Oli miten oli, se on tässä tapauksessa nyt tarpeeksi ja riittävää.

syrän.jpg


In My Face

 

Todellinen kohtaaminen voi syntyä vain rehellisyydessä.
On mahdollista olla vuosia yhdessä/tuntea vuosia kohtaamatta todella lainkaan.
Aito kohtaaminen voi olla pelottavaa egon näkökulmasta joka on tottunut rakkauden ostamisen peliin, näytänhän ulospäin tarpeeksi moitteettomalta/henkiseltä/menestyneeltä/sinua paremmalta tai huonommalta peliin. Näissä ihmissuhteissa on kyse siitä mitä minä saan sinulta. Saanko sinulta tunteen että kuulun johonkin? Saanko sinulta tunteen että olen tärkeä? Saanko sinulta tunteen että olen turvassa? Saanko sinulta tunteen että kelpaan tai olen hyvä äiti/puoliso/tytär?

Jos annamme toiselle vallan kertoa kuka olemme annamme hänelle myös vallan mielessämme olla ehto omalle rakastettavuudellemme. Minulla menee hyvin kunhan saan sinulta rakkautta. Ja jos en enää saakkaan, sinä tuotit minulle pettymyksen! Sinä hylkäsit!

Rehellinen kohtaaminen ei ole helpointa. Me olemme monet oppineet saamaan palkintoja rehellisten tunteiden ja ajatuksien piilottamisesta. Rehellistä ei ole se että tietää että minun ei pitäisi riippua toisessa, ja tietämällä tämän kieltäytyy katsomasta toimintaansa. Mielellä tietäminen jättää kylmäksi, se jättää erillisyyden tunteen. Rehellisempää voi olla myöntää että näköjään joissain tilanteissa vielä kuvittelen että tuon toisen tehtävä on rakastaa minut eheäksi. Et tuomitse tästä itseäsi, vaan olet kiitollinen nähdessäsi ja muistaessasi että se on sinun tehtäväsi. Toinen saa olla siinä mukana, tai olla olematta. Se on hänen vapautensa.
En tarkoita nyt että rehellisyyden nimissä olisi jotenkin lupa alkaa käyttäytymään kuin pieni 5-vuotias. Mutta jos kiellämme että joskus (usein!) ne tulkintamme ovat joskus 5-vuotiaan tasoisia, emme niistä oikein voi vapautuakkaan. 
Meillä kaikilla on varmasti kokemuksia kohtaamisista jossa kaksi kuorta on hoitanut roolinsa hyvin. Minulle nämä pitkässä juoksussa jättivät hämmentyneen ja pelokkaankin olon. Niin paljon että aloin välttämään ihmissuhteita. Eniten kuitenkin vältin kohtaamasta itseäni. Tai sitä miksi itseäni luulin. 
Kukaan meistä ei ole aina empaattinen. Kukaan ei ole aina ymmärtävä. Kukaan ei. Ei ole mitään yhtä ainoaa minää - tätä olen aina. Nyt kun kirjoitan , kirjoitan. Olenko sen vuoksi kirjoittaja? Kohta menen kauppaan. Sitten olen kaupassa kävijä. ( Jos pääsen sinne asti :) ). Myöhemmin käyn ehkä kuntosalilla. Sitten olen kuntosalilla kävijä. Illalla näen ystävää. Silloin olen ystävä. Maanantaina olen kouluttamassa. Silloin olen muutaman tunnin kouluttaja. Kun tilanne on ohi, se on ohi. Jos mieleni on kiinnittynyt ideaan " Minä olen henkinen kouluttaja" , millaista roolia vedän kaupassa, kuntosalilla, ystävän kanssa? Tuo usein tiedostamaton käsitykseni " ihanne minästä" saa vain kumma kyllä kärsimään ja stressaamaan. Silloin ei mukaan mahdu ne todelliset kohtaamiset. Ne joissa ei oleellista ole "mitä saan sinulta" tai "mitä käsitystä minusta itsestäni sinä vahvistat". 
Henkisyyteen kuuluu paljon ohjeita, jotka ovat toki todella hyviä. Helposti erehdymme syyllistämään ja piilottelemaan itseämme jos emme sitten aina pystykään antamaan anteeksi, päästämään irti tai hyväksymään kaikkea heti. Muihin on turha verrata. Aito kohtaaminen voi olla siellä jossa jeesustelun sijaan on tilaa kohdata itsessään ja toisessa keskeneräisyys.

Vaikka ehkä vaikuttaa että kirjoitan tätä sinulle, kirjoitan tätä itselleni. Nähden minkälaisen mutkan voi itseään kiertää uskomalla häpeään ja syyllisyyteen ja pitämällä niitä pahoina. 

Kun lakkaan juoksemasta pelkojani ja puolustamiani mielikuvia karkuun, kohtaan ja olen siinä mikä on. Kaikki saa kulkea sen läpi. Siinä itse koen luonnollisista rakkautta joka ei kohdistu mihinkään,joka enemmänkin on vain syvää rauhaa. Siellä minun on tilaa kohdata sinut. Vaikka oikeasti kohtaan aina vain itseni. 
En tiedä kuka näin on sanonut mutta se on jostain tajuntaani jäänyt ja tuntuu kovin paikkansa pitävältä: Et voi antaa muille jotain mitä sinulla itsellä ei ole. Toistepäin, Kohtelet muita juuri niinkuin kohtelet itseäsi. Jos en ole sinut oman herkkyyteni kanssa, luultavasti muiden herkkyys ärsyttää minua tai jotenkin tökkii. Jos kohtelen sinua alistaen, se kertoo vaan siitä että koen itse olevani alistettu, Kyllä se hitto vie vaatii munaa nähdä tällaisia malleja itsessään. Ja monesti nämäkin huomaa vasta jälkeenpäin. Mutta tämä näkeminen parantaa. Se ei ehkä saa meitä sädehtimään ihanneminä valossa, se ei kiinteytä reisiämme tai ole mitenkään mediaseksikästä eikä siitä varmaan tule tehtyä yhtään facebook päivitystä. Eikä tarvitsekkaan. Toivon kuitenkin, että jokaisella olisi ystävä kenelle voi harjoitella uskaltaa olla täysin rehellinen. Aloita sillä että olet se ystävä itse itsellesi. <3
P.s Ihanan Katrin hienot kirjoitukset irtipäästöstä kannattaa myös lukea:
http://elamanflow.wordpress.com/2014/01/06/letting-go-milloin-on-aika-paastaa-irti/
 
http://elamanflow.wordpress.com/2014/01/11/letting-go-osa-2-mista-irtipaastamisessa-on-kysymys/
 
Ja sit täs ois hei viel tällänen ihana kukka kuva imelyydellä varustettuna &lt;3&nbsp;

Ja sit täs ois hei viel tällänen ihana kukka kuva imelyydellä varustettuna <3 

Kysymys

Kuka olet ilman ajatusta että sinun pitäisi tehdä vaikutus johonkin/kehenkään? Kysyy Katie Byron.

Todella hyvä kysymys. Luultavasti meistä jokainen on oppinut hyväksynnän hakemisen pelin. On omaksuttu käsityksiä millaisina me olemme toivottuja ja kelvataan. Sille on tietenkin ne ehdot. Kunhan olen kiltti tyttö ( mitä ikinä se tarkoittaakaan), kunhan minulla on tarpeeksi valtaa, kunhan muut vaan ovat samaa mieltä kanssani, kunhan minua arvostetaan tarpeeksi, kunhan olen tarpeeksi vahva, kunhan vaan peitän heikkouteni, kunhan en vaan näyttäisi hölmöltä, kunhan vaan osaan käyttäytyä kuten minun odotetaan käyttäytyvän, kunhan olen ystävällinen, kunhan tottelen, kunhan kiellän omat tarpeeni, ja niin edelleen.

Suosittelen katsomaan rehellisesti toimintaansa ja salaisia motiivejaan. Kyllä se voi kirvellä nähdä mitä kaikkea onkaan tehnyt, sanonut, vältellyt ja kieltänyt vain yrittääkseen muovata sitä miten joku muu/muut näkevät sinut. Minua ainakin kirvelee. Sillon en tiedosta. Silloin näen vain haluamani lopputuloksen, joka ei ole edes minun hallinnassani. Se lopputulos on kuvitelma siitä että viimein kelpaisin tai että välttäisin erimielisyyden. Palkintona on ehkä hetken helpotus, joka pitkässä juoksussa alkaa muuttumaan hemmetin kovaksi darraksi ja tuottaa huonovointisuutta.

Jos rohkeasti itsessäsi näet missä kohdin motiivina on ollut vaikuttaa muiden ajatuksiin sinusta, älä tuomitse itseäsi tai syyllistä. Kiitä sen sijaan itseäsi, että uskalsit olla rehellinen ja katsoa.

Raivo Raitista päivää 
;)

 

oma tie.jpg

Vinetto!

Joskus on niitä päiviä. Just sellasia, jollon kaikki vaan ottaa pataan. Mitään syytä ei löydy, ei pitäisi minkään olla vialla (ajatellen että monesti koemme että vitutus on jotenkin oikeutetumpaa jos sille on tarpeeksi "hyvä syy"). Eilen oli juuri tällainen päivä. Mieli oli suhjuinen, kaikkea muuta kuin läsnäoleva ja pyörin ympyrää haahuillen. Kaikki mitä aloitin meni ns. puihin, kaikki mihin suunilleen koskin putosi. Että näin  Oikein tunsin miten jotain vanhaa, halusi nousta esiin. Jotain kauan kauan sitten kätkettyä likaa, jota oli jo niin pitkään lakaistu sivuun että se alkoi suorastaan löyhkäämään. Paskanhajuinen havahtuminen siis:) Oli vaan pysähdyttävä. Etäältä pystyy näkemään, että vaikka tarinan hahmo olisi miten väsynyt, kaikki on hyvin. Vaikka tarinan hahmon draamaan kuuluu ties millaisia oivalluksia itsestään, hahmo ei ole katsomossa. Hahmolle kaikki voi olla totista ja vakavaa. Hahmo halua aina ratkaista kaiken! Se luulee että logiikka poissa silmistä poissa mielestä olisi jotenkin kestävä. Ja niitä välttämisen ja kieltämisen keinoja jolla helpotetaan oloa hetkeksi löytyy kyllä. Jossain vaiheessa ei enää halua edes helpottaa hahmon oloa. Olkoon sitten tuskissaan. Etäältä näkee senkin, että oikeasti ei ole mitään hätää. Hahmo vain reagoi kipupisteistään ja uskomuksistaan käsin. Hahmo voi toki jeesustella olevansa niin henkinen ja valaistunut ettei hei oikeesti kirpaise missään, mutta itselleenkin kusetetut asiat tulevat kyllä vastaan sitten joskus myöhemmin, kun ollaan niitäkin valmiimpia katsomaan silmiin.
On nähtävä rehellisesti että ei vielä näe täysin rehellisesti. On haluttava nähdä se jossa ei vielä ole ollut itselleen rehellinen.
Vitutus muuttuukin ystäväksi, suunnan näyttäjäksi.Se valaisee niitä paikkoja joissa on vielä tarkoin varjeltuja käsityksiä. Silloin en haluakkaan enää välttää vitutustakaan, vaan mennä sinne hahmoni kanssa. Hahmoa saa ottaa päähän tasan niin kauan kuin tartteekin. Sille ei kuitenkaan enää halua antaa pikkusormeakaan. Jos hahmo jää vartioimatta, se on äkkiä kehittänyt jo syyllistävät tai uhriuteensa perustuvat tarinansa. Kaikessa voi olla mukana rauha. Rauhaisaa päivää :)

veetu.jpg

Syyllistyminen ja syyllistäminen

Syyllistäminen ja syyllistyminen ovat aika voimakkaita ilmiöitä jotka voi nähdä ja havaita pienellä tarkkailulla. Kumpikaan noista ei luonnollisestikkaan ole kovin tervettä, mutta egon maailmassa nyt kauheasti mitään tervettä olekkaan. Syyllistämällä ja syyllistymällä viemme vähänkuin "omaa voimaamme" ja vastuutamme kuin vapauttammekin asioista pois. Voimmeko laittaa ketään muuta vastuuseen tunteistamme tai toiminnastamme? Mieli etsii loogisia päätelmiä ( jotka eivät sitten kuitenkaan ole niin kauhean loogisia) X -> Y. 
- Tuo teki noin ja minulle tuli paha mieli 
-Minä tein näin ja sain toruja, se tekee minusta pahan
-Hän loukkaantui kun en tehnytkään kuten hän olisi halunnut ( oli siis minun vikani että hän loukkaantui)

Ja myös

- Koska sain häneltä kehuja, olen siis hyvä ( tee lisää noin niin saat kehuja)
- Hän sanoo että jos vaan teen näin ja näin, valaistun
- Heidän mukaansa tämä on oikein... ( Joten en itse ajattele ja sysään vastuuni katsoa itse sivuun)

Molempia on tullut tehtyä, syyllistyttyä ja kuviteltua että on vastuussa toisen tunteista, kuin myös syyllistänyt jotain toista omista tunteitsaan. Täysin järjettömiä päätelmiä, joihin ajatukset ovat heittäneet vettä kiukaalle. Katkeruuden ja häpeän oravanpyörä on valmis. Nyt koitan parhaani mukaan olla menemättä noihin peleihin mukaan. Aina se ei onnistu. Nämä tapahtuu monesti, yllätys yllätys siellä tiedostamattomalla tasolla.

Tämä prosessi jota jollain itsensä ja kuvitelmiensa kanssa on käynyt on vienyt kyllä katsomaan myös omaa syyllisyyttä. Sitä missä tilanteissa on toiminut niin sokeasti pelosta käsin. Ja kyllä se on satuttanut muita. Kun katson ulkopuolisen silmin Eevin toimintaa n. 5-6 vuoden päähän, se ei todellakaan näytä kauniilta. Kyllä, minun tekoni ja valintani ovat varmasti satuttaneet joitakin. Olen myös itse kertonut tarinoita itselleni että koska XXXXX teki silloin näin, olen nyt tällainen. Nyt en näe muuta vaihtoehtoa, kuin antaa anteeksi. Päästä irti, jättää mennyt taakse ja ymmärtää että se on ohi. Voisin koko loppuelämäni sääliä itseäni kaikesta siitä mitä tämä hahmo on joskus tehnyt. Jos haluaisin katkeroitua, tekisin sen. 

Tämä oppi on ollut minulle itselle tärkeä, vaikka se ehkä radikaalilta kuulostaakin " Kukaan muu ei voi minua oikeasti satuttaa, vaan mitä itse ajattelen tapahtumasta". Kukaan muu ei voi meitä oikeasti hylätä, vaan me itse voimme senkin tehdä. Jos annamme maailman tapahtumien määrittää itsemme, olemme aika äkkiä kusessa. Toisaalta, ego nyt on kusinen ja maailman tapahtumat ovat suoraa peiliä sisäisestä maailmasta joten jump in. Ei kukaan ole luvannut että se aina kivaa olisi. Mutta myöskään kukaan muu ei voi antaa anteeksi sinulle, kuin sinä itse.Kukaan muu ei voi jatkaa elämää, kuin sinä itse.

En tarkoita tällä että ihmissuhteiden pitäisi muuttua itsekkäiksi tantereiksi, oman kokemukseni mukaan tämä ymmärrys nimenomaan vapauttaa ihmissuhteessa molemmat olemaan rehellisempiä ja aidompia. Reaktioista käsin tätä ei nää.

Ja jotta ei rupeaisi syyllistämään itseä siitä että joskus syyllistää, niin relax. Silloin riittää että näkee että Ok, nyt syyllistän toista ja sekin on ihan ok. Älä tee tästä älyllistä peliä, se vain kylmettää ja kovettaa sitä kuorta jonka oikeasti haluat sulattaa.

Anteeksi. Kiitos.

part.jpg

Hajoita ja hallitse

Sanotaan että mieli pelkää tuntematonta ja sitä mitä ei tiedä, mutta tiedämmekö me lopulta mitään?
Ego rakastaa illuusiotaan kontrollista ja hallinnasta. Mitä me tosiaan voimme hallita?
Rehellisyys on siitä jännä juttu, ja pelottavakin, että jos sitä Todella uskaltaa olla, ottaa vähänkuin egon näkökulmasta riskin tulla torjutuksi. Rehellisyys vetää henkisesti alastomaksi, ja tällöin ego juuri pelkää menettävänsä hallintansa ja yliotteensa. Mikä muu syy voisi olla yrittää hallita ja kontrolloida, kuin pelko? Sanon tämän tietäen ja tunnustaen miten monesti olen ja tulen varmaan vielä monet kerrat eksymään tuohon satulandiaan jossa pelko tuntuu todelliselta ja tuo kontrolli yritykset kehiin. Mutta sen voin vannoa, että aina kun on uskaltanut olla rehellinen ja paljastaa oman kokemuksensa tietäen että se ei ole totuus on itsestä pudonnut pois paljon turhaa painolastia.

" Meidän ei tule kuunnella, mitä tuo ääni sanoo, mutta meidän on todettava, että se on olemassa. Meidän ei tule yrittää kieltää sitä, sillä silloin me yrittäisimme kieltää kokemuksemme todentuntuisuuden." Wendell Berry

Vasta tämän jälkeen näyttäisi siltä että harhaisesta kokemuksesta voi vapautua, kun sen on ensin tunnustanut ja tiedostanut. Leikkimättä parempaa, pyhempää, henkisempää tai jeesuksempaa. Siihen tarinaan ei tarvitse lähteä mukaan.
Ugh. 

honesty.jpg

Anteeksiantaminen

Anteeksianto voi olla kauneimpia, avartavampia ja ihmeellisimpiä asioita joita saa kohdata. Kaiken näennäisen rumuuden, kylmyyden ja itsekkyydenkin takana on rakkauden ja hyväksynnän kaipuinen ihminen. Joskus kätketty pelko ja syyllisyys saavat meidät kohtelemaan muita kuin vastustajia. Ja voi että miten tärkeältä silloin voi tuntua olla oikeassa, puolustaa, selitellä ja hyökätä. Tähän lankaan on tullut monet kerrat mentyä 10-0. Ei ole nöyrempää, kauniimpaa hetkeä kuin myöntää ja näkee oman "erheensä". Kun meillä on sopivasti etäisyyttä itseemme, voi myös huomata että se joka toimii pelosta käsin, ei ole se mitä todellisuudessa olemme. Pelosta toimiminen on reaktiivista, puolustelevaa tai hyökkävää, jotain joka laukeaa salamaakin nopeammin jos johonkin tarkkaan varjeltuun kipupisteeseen on osuttu. Kyllä se voi sattua myöntää erheensä, eikä sitä tuskin teekkään ellei näe että se joka reagoi oli tiedostamaton. Tiedostamalla taika voi viimein raueta, jos olemme sitä Viimein valmiit katsomaan. Ei kukaan halua olla ilkeä, arvosteleva, paremmuuden tuntoinen, kaikkitietävä, yms. Ja silti, se on kaikki jotain jota meissä kaikissa on joskus ilmennyt ja saattaa ilmetä edelleenkin. Näyttelemällä pyhimystä ei kuseta kuin itseään, hetken. Anteeksiantaminen on hyväksyntää. Sen näkemistä että tämä meni nyt näin. Joskus sen näkemistä että sattui ja että se ei ollut kivaa. Joskus sen näkemistä että itse satutti eikä se ollut kivaa. Mitä enemmän tiedostaa ja haluaa nähdä itsessään myös sitä mitä ei tietenkään haluaisi nähdä, reaktiivisten mallien otteet voivat heiketä kun todella valitsemme NYT ja aina uudelleen NYT olla lähtemättä siihen mielen draamaan mukaan. Se on valinta jonka voi tehdä aina uudelleen, ja valinta jonka kuitenkin satoja kertoja unohtaa tehdä. Senkin voi hyväksyä.
Kiitos elämä että tökit ja tuupit sinne minne en itse haluaisi katsoa <3

 

forgiveness-kirrat-cupid-speaks.jpg

Teen sanomani, sanon tekeväni

Asia jota varmaan jokaisen on hyvä silloin tällöin pysähtyä tarkkailemaan on sanojen ja tekojen välinen yhteys. On helppo puhua, lupailla, miellyttää, esittää olevansa ok, näytellä että välittää , teeskennellä kiinnostunutta, yms. Teot kert

ovat enemmän. Enkä nyt tarkoita että pitäisi alkaa teoilla jahtaamaan " täydellisen ihmisen kuvaa". Mutta voisimmeko uskaltaa olla todella rehellisempiä edes itsellemme? Kun tätä on harjoitellut itsensä kanssa, on se helpompaa toistenkin kanssa. Kohtaamisista tulee aidompia ja inhimillisempiä. En ole aina tähän pystynyt, enkä varmaan aina pystykään. anteeksi siitä. Niin herkästi mieleen ehdollistuneet toiminta mallit vievät. Siitä on kuitenkaan turha syyttää itseään , sen rehellinen näkeminen riittää .
puska.jpg

Kuka siellä?

Kuka huolehtii?
Kuka analysoi ja haluaa käsittää?
Kuka vertaa?
Kuka tavoittelee?
Kuka haluaa olla jotain ja saavuttaa jotain?
Kuka näkee rajatusti?
Kuka puolustaa?
Kuka vastustaa ja kieltää?
Kuka tuomitsee?
Kuka spekuloi?
Kuka syyllistää?
Kuka tarvitsee enemmän?
Kuka haluaa ripustautua kiinni?
Kuka hyökkää?
Kuka kiirehtii?
Kuka tietää miten pitäisi olla?
Kuka suunnittelee?
Kuka pyrkii hallita
Kuka häpeää?
Kuka piilottaa?
Kuka haluaa kuollakseen olla elossa?

Pelko ystäväni, olet niin nähty <3

 

Two sides of the story

Elämä on parhaimmillaan virtaa. Ja se virtaa muuten silloinkin kun tuntuu että on jotenkin ” tukossa”. Egoa tuskin on mahdollisinta nähdä läpi yhdessä silmänräpäyksessä. Lempeys voi olla hyvä matkaopas. Mielen tehtävä on vastata mm. siitä että toimintakyky säilyy. Kaikista kivuliaimpia pisteitä se suojelee kuin uskollinen vahtikoira. Kuorista ja rooleista luopuminen tapahtuu uniikilla tavalla ja sitä tahtia kuin tapahtuu. Ei sitä tarvitse huolia tai pelätä, kaikki menee juuri kuten kuuluukin. Välillä hengittäen sisään, välillä ulos.Välillä hengitys saattaa jopa hetkeksi salpautua.

Hiljaisuudessa on äärettömän kaunis voima. Hiljaisuudella en tarkoita äänettömyyttä, vaan enemmänkin sen kaltaista tilaa, joka on ennen kuin mieli on tehnyt tulkintansa havainnoistaan. Hiljaisuus on liikettä, välillä paikallaan oloa. Sillä ei ole sääntöjä, ei ehdottomuuksia.

Sanat ovat kovin rajallisia kuvaamaan todellisuutta, kuten myös siitä tekemämme tulkinnat. Sen vuoksi kirjoittaminenkin on välillä tuntunut haastavalta, miten kuvailla jotain jota on mahdotonta kuvata, ilman että se luo vastakkainasettelua. Mitä edes tarvitsisi kuvata   Kieli on itsessään dualistista, siinä on aina hyvä-paha, ylhäällä-alhaalla, oikea-väärä, vahva-heikko asetelmat mukana. Ja se on ihan jees.Mutta jos haluaa ymmärtää elämää syvällisemmin jonka voisi toisaalta ilmaista myös niin että olla tietämättä sitä mitä luuli ymmärtävänsä, on sukellettava sanojen ja ajatusten taakse. Ajatukset luultavasti tekevät sen mitä ne parhaiten osaavat: ovat asiasta jotain mieltä. Mielelle tietämättömyys voi olla kovin pelottavaa. Mitä me todella voimme edes koskaan varmasti tietää ? Olemmeko todellisuudessa koskaan tienneet mitään? Olisiko siitä niin varma, jos on oma pää panttina ja ase ohimolla?

Elämän käsikirjoitus ei ole aina sama, mitä erillinen itse haluaa. Ja se on osa tätä peliä  Miksi koittaa hallita jotain, jota ei kerta kaikkiaan kykene hallitsemaan? Miksi käyttää aikaansa pelkäämään mitä saattaa käydä kun voi irroittaa turvavyönsä ja nauttia pompuista? Mieli sanoo että se on vastuutonta. Se on sen yksi tärkeä pelottelu keino, hyvänä ystävänään mm. häpeä, paremmuuden ja huonommuuden tunteet sekä syyllisyys. Ja entä jos noissa tunteissa ei olekkaan mitään negatiivista? Vain ajatus jostain kokemuksesta voi olla ” negatiivinen vai positiivinen”. Riippuen siitä vastustaako, vai hyväksyykö. Ja saa tottakai vastustaa! Ei vastustamista tarvitse vastustaa. Jos vastustat, niin hyväksy se sitten ensi alkuun.

Keskittymällä pelkkään positiivisuuteen ja kieltämällä ( monesti kovin tiedostamatta) kaiken “epämukavan” kerryttää herkästi paljon hämmennystä ja riittämättömyyden energiaa.Mitä jos ei tarvitsisi pelätä yhtään tunnetta, eikä yhtään ajatusta? Mitä jos ei koittaisi päästä eroon mistään tunteesta, vaan tekisi niiden kanssa rauhan? Ei merikään koita päästä eroon aalloista. Meri voi yhtä hyvin olla tänään tyyni, huomenna myrskyisempi. Ajatukset, tunteet ja kokemukset ovat yksittäisiä aaltoja elämän meressä. Mikään ei niistä ole toista oikeampi, parempi, huonompi tai kauniimpi. Ne ovat. Ne ovat yhteinäinen kokonaisuus jota voi kutsua mereksi. Josta yksikään aalto ei ole erillinen.

Viime viikot ovat olleet huikeaa aaltojen tykitystä. Jokainen aalto saa olla, tai se saa olla myös olematta. Mielelle se on joskus kovin kivuliasta, sen hetken kun se uskoo tarinaansa. Monet tarinat ovat olleet kenties parikymmentä vuotta systeemissä pyöriviä malleja, joissa on ollut melkoinen tunnelataus mukana. Vahva tunnesidos, mutta todellisuus arvo lööppien tasolla. Jaksan yllättyä varmaan yhä uudelleen ja uudelleen miten paljon tiedostamaton mieli kätkeekään sisälleen.  Ja silti näissä ei ole mitään negatiivista tai väärää. Sekään ei auta hokea : “olen ihan ok tämän kanssa! ” jos todellisuudessa kokee hämmennystä. Mieli on taitava hämäämään ja huijaamaan jopa nojaten “henkisiin” ajatuksiin. Minun pitäisi vaan antaa anteeksi, yms. Entä jos sisimmissään onkin pettynyt ja vihainen? Kannattaako noiden tunteiden upea energia vielä kerran lytätä, ja kohdata sitten joskus? Ei. Tunteet voi kokea, ja anteeksi anto tapahtuu itsestään, kun se tapahtuu.

“Anna itsesi aina tuntea sitä, mitä kulloinkin rehellisesti tunnet. Tunteittesi torjuminen on aina keino pitää niistä kiinni, se ei ole tapa vapautua niistä, eikä ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä minkään tunteen takia. Tunteet eivät ole tosiasioita. Niillä ei ole kerrassaan mitään vaikutusta totuuteen. Tunteet ainoastaan osoittavat sen, millaisia uskomuksia niiden takana on. Miten muuten sinä voisit tehdä tyhjäksi “väärät” uskomukset, kuin katsomalla niitä? Ja kaikki negatiiviset tunteet ovat merkkinä niistä vääristä uskomuksista, jotka ovat esteitä rauhalle. Tunteet ovat ystäviä.” -Liz Cronkhit

 

Push and pull

 

Suhtaudumme kärsimykseen usein torjunnalla, yritämme työntää kipua ja ahdistusta loitommas itsestämme. Tietysti mieli tekee kaikkensa jottemme tätä kohtaisi. Monen monta vuotta pidin itseni tuli perseen alla, etten vaan olisi joutunut pysähtymään ja kohtaamaan itseäni. Tai sitä joksi itseäni luulin. Tällä tavoin kuitenkin vain ylläpidämme omaa tuskaamme. Ainoa tapa millä voimme selvitä kärsimyksestä on hyväksyä se sellaisena kuin se on, ottaa se omaan sydämeen ja antaa sille tilaa. Taistelematta, kieltämättä. Mielelle se kuulostaa pelottavalta, mutta mieli ei tunnekkaan sitä kantavaa rakkautta, joka odottaa egon suojamekanismien takana.

“It hurts and hurts and hurts and it keeps on hurting. And then it heals.”-Isabel Kliegman

Aikamoinen määrä voi mennä ihmisellä energiaa roolin vetämiseen siitä että kaikki on hyvin. Heh,heh näettehän te varmasti että Minä olen tosi tasapainoinen ja hyvinvoiva? Ja kun tarpeeksi kauan näyttelee tiettyä roolia, voi humpsahtaa rooliinsa niin syvällisesti että ei enää muista näyttelevänsä. Mutta jossain sisällä nakertelee tunne ja epäilys siitä että kaikki ei ole nyt sitä miltä näyttää. Tätä tunnetta koitamme monesti kiertää ja kaartaa sekä vältellä. Tunnetta siitä että olemme totaalisen hämillämme ja peloissamme. Mieli on tottunut etsimään syitä, ja näihin se mielellään myös takertuu. Nakertava tunne ei katoa kuin siihen menemällä, sen kohtaamalla tässä hetkessä, raakana ja ilman tarinaa. Auts. Mennä tunteen ytimeen, ja kerrankin myöntää itselleen: kyllä, nyt koen näin. Ja se on ok. Kokemus ei kerro todellisuudesta mitään. Tunne ei johdu siitä mitä joku on tehnyt, miten jonkun olisi pitänyt toimia vaan siitä mitä ajattelen asiasta.Mitä rakasta käsitystäni on kenties sohaistu, jotta voisin katsoa käsityksen taakse. Jotta voisin olla käsityksestä vapaa. Jotta voisin taas rehellisesti katsoa. Vaikka se hetken sattuisi.

Voi kysyä paljonkin armoa antaa itselleen anteeksi, antaa muille anteeksi. Mutta todellisuudessa kukaan ei ole mitään väärää tehnytkään.Se on hurja väite, ja siitä saa ajatella mitä haluaa. Ajatukset ja syyllistykset eivät kuitenkaan muuta sitä joka on jo ollut. Mieli elää draamasta joten houkutus kirjoittaa tarinasta vieläkin räiskyvämpi on suuri. Lisäksi hyvä tarina tarvitsee uhrin ja pahiksen. Ai niin, ja sen komean prinssin, joka viimein pelastaa! Liekö ihme jos lapsesta alkaen kuulemme tällaisia satuja että yhä aikuisena elämässä etsimme uhria, syyllistä ja pelastavaa prinssiä. Tai kenties leikkimme tuota pelastajaa  Mitä jää jos ei samaistu yhteenkään näytelmän rooliin? Mitä kaikkia rooleja olenkaan näytellyt? Roolit voi nähdä harhaksi. Mitä jos näemme egon pelin kaikki roolit myös itsessämme? Auts, ei se ole kivaa! Mielummin myisin pääni, kuin näkisin itsessäni sen, joka ei miellytä. Niimpä heijastelen sitä muualle. Enkä muista että mitä näen, olen siellä myös. Tämä oleminen ei ole persoonaksi muotounut “minä kuva” vaan elämä itse. Kun katsoo ilman kuvia, ilman ennakko odotuksia, ilman mustia taikka vaaleanpunaisia laseja, tulen siihen tulokseen etten tiedä. Ja se on ihanaa.

Sielu sanan voi hyvin korvata vaikka elämällä. Ja oikeastaan mieltäkään ei tarvitse hiljentää. Se hiljentyy kun sen tarinat näkee valheellisina, eikä lähde niihin mukaan.

Minä pelkää konflikteja – se uhkaisi kokemusta arvottomuudesta

Minä puolustaa käsityksiään – se pelkää sitä mitä ei voi ymmärtää

Minä haluaa kiitosta- se luulee että se itse teki jotain

Minä hakee turvallisuutta- se luulee että turva on sama kuin kontrollointi

Minä etsii helpotusta- se ei näe että etsiminen ylläpitää vaikeutta

Minä pelkää antautua elämälle- se ei luota vielä tarpeeksi

Minä arvostelee – se koittaa piilotella kokemustaan huonommuudesta

Minä haluaa vakuuttaa- se luulee arvonsa tulevan tietämisestä

Minä tukahduttaa ja pakenee tunteitaan- se näkee ne pahoina tai väärinä

Minä pelkää loputtomasti- se ei ymmärrä että pelko on vain energiaa

Minä haluaa omistaa- se uskoo sen tuovan tyyneyttä

Minä haluaa olla jotain- se tietää että tyhjyydessä harhakuvat haihtuu

Minä haluaa olla vapaa- se ei tiedä että se jo on

Minä odottaa jotain suurempaa- se uskoo mielummin kuvitelmiaan
Minä hyökkää ja uhoaa, se ei osaa muuten puolustautua kun kokee olevansa uhattuna.

Minä haluaa pitää oivallukset itsellään, se ei näe ettei ole kenestäkään erillään

Minä on niin levoton eikä se halua pysähtyä, se kiertää kohtaamasta hiljaisuutta tietäen sen paikaksi jossa ei voi hengittää.Minää ei ole siellä missä ei ole tarinaa.
Ja jäljelle jää….                           .

<3

Ja kyllä puhuin vain omasta vinoutuneesta kokemuksestani. Jossa tuo minä vierailee riemukseni. Jotta voin muistaa, että se joka havaitsee tuon minän, ei ole minä. Se joka Minä hahmoa katsoo, voisi  jopa sanoa että se rakastaa. Koska ei ole mitään mitä se ei rakastaisi. Kukaan eikä mikään jää ulkopuolelle. Ei ole eroa sillä, mikä on sisällä ja mikä ulkona. Olipa taas omituista horinaa  ;)

Ympäri mennään yhteen tullaan

Neiti x kokee mustasukkaisuutta ja reagoi tähän kyttäämällä salaa puolisonsa viestejä. Hän myös saattaa koittaa tehdä toisen tahallaan mustasukkaiseksi.

Tällaisessa tilanteessa pelataan ihmisyyden peliä melko tiedostamattomana, ajatukset ja tunteet tuntuvat omilta, tosilta eikä niitä juurikaan kyseenalaisteta. Kipu pisteitä painellaan ja kipua halutaan välttää viimeiseen asti, vaikka sitten kepuli konstein.Ehkä ripustaudutaan tai vedetään kylmä kuori ” en ainakaan tartte sua” peli päälle.
Chek! Tarina on kuvitteellinen, mutta omalla tavallani olen tuossa samassa jamassa ollut.Huomaathan että tarkoitus ei ole sormi heristellen osoitella että ” tuollainen on väärin tai itsekästä”. Sitä ei tarvitse määritellä mitenkään.

Neiti Y taas huomaa mustasukkaiset ajatukset, ja koittaa järkeillä ne pois. Ei minulla ole oikeutta ajatella näin! Kyllä minulla on opittavaa luottamisessa! Tuo on vain egoni joka koittaa ripustautua. Puolisolle ajatuksia ei myönnetä, pelkona että puoliso pitäisi tyhmänä tai riippana. Näytellään kypsää ja henkistä. Tapu tapu :)

Chek.

Neiti b tiedostaa ajatuksen mustasukkaisuudesta. ” Hän” huomaa ja todistaa sen. Antaa lipua ohi, ei kerro siitä lisää tarinoita tai lähde lietsomaan. Kokee tunteen rehellisesti. Ymmärtää että tunteet ja ajatukset eivät kerro mistään todellisesta, eivätkä näin saa reagoimaan. Ei selittele itselleen vaan tunnustaa että nyt näköjään tuli tuollainen ajatus. Jos tunne nousi, hän voi rehellisesti kertoa siitä kumppanilleen, odottamatta toiselta mitään. Hän ei määritä sitä ” egon” ajatukseksi. Hän ei löydä egoa, vaikka onkin kuullut ja joskus uskonutkin ajatuksiinsa siitä. Hän ei leimaa ajatusta pahaksi. Se vain on.
Ymmärtää että sellaisesta jota ei olekkaan ei tarvitse päästä eroon.

Se, joka huomaa neutraalisti ei ole enää se minä joksi itseämme luulimme, rajoineen ja tarinoineen.
Sitä voi kuvailla vaikka millä sanoilla , eikä yksikään kerro siitä todella mitään.

Matka todistamiseen ja neutraaliuteen käy uskoakseni kevyen tai joskus rankan dramaturgian kautta. Ensin ei tiedosta juuri ollenkaan. Sitten tiedostaa yhtäkkiä ja kuvittelee että se mitä tiedostetaan on väärää tai pahaa. Ja sitten vaan tiedostaa, ilman vastustelua tai pyristelyä. Näyttelemättä ” kypsempää” ja ” aikuisempaa” itselleen.

Sitten voi tulla sellainen hetki, että rehellisesti mitään tunnereaktiota ei nousekkaan. Ei tarvitse yrittää ” leikkiä neutraalia” , sillä asia on neutraali. On jopa vähän ihmeissään ja ehkä vähän nipistää itseään että hei haloo? Mutta ei silti mitään. Sitä vaan tuntee ja tietää ettei voi kontrolloida tai hallita elämää. Tällaiseen ei tarvitse pyrkiä. Jos se tulee, voit olla varma että se tulee itsestään. Riittää että olet rehellinen siitä mitä koet, selittelemättä, vastustelematta, yrittämättä muuttaa. Voit huomata että kokemus ei kerro todellisuudesta mitään. Mikä lahja.

Kiitos rakkaat ihmiset ja ystävät jotka olette olleet rehellisiä, silloinkin kun se on asettanut teidät ( kuvitteelliseen) uhkaan omasta hyväksyttävyydestänne. Kiitos.

 

Leijonia ja lampaita

 

Joskus on tilanteita, joissa huomaa että mieli on vähän hämillään. Saattaa havahtua aiempaa useammin siihen että on ollut ajatuksissaan, mieli on jotenkin aktiivisempi. Ihan kuin alitajunnassa kiehuisi ja kuohuisi jotain, joka ei ole vielä näkyvillä mutta sieltä se jo vähän kuin ilmoittelee itsestään. Huomaan tällaiset vaiheet itselläni myös unista. Unien tunnelma on tukkoinen. Näen monesti silloin unta, jossa olen loukussa pelissä enkä pääse sieltä ulos. Etsin ulospääsy reittiä, mutta en vaan löydä. Olen jumissa jossain hemmetin videopeli maailmassa, eikä voi muuta kuin hyväksyä että jumissa ollaan. Ja sitten herään unesta enkä ollutkaan oikeasti missään jumissa 

Elämä huolehtii siitä että tuo asia voi nousta päivän valossa ( päiväunessa) tarkasteluun. Elämä ei aina nosta asiaa esille sillä tavalla ihqusti kivasti pehmeesti, vaikka joskus se kyllä saattaa niinkin tehdä. On meidän valintamme uskallammeko katsoa peiliin, uskallammeko kohdata nekin asiat joita mieli hanakasti puolustelee ja haluaa pitää poissa näkyvisti. Mieli on todellakin nerokas puolustusjärjestelmä. Voin huomata että juuri silloinkuin mieli on täynnä ajatuksiaan ja analysointiaan, se koittaa puolustella sitä että kohtaisin todella elämän. Haavoittuvaisena, avoinna, tietämättömänä. Mutta koska mieli myös rakastaa tietää ja hallita (se luo sille turvallisuuden tunnetta) se vetää hämilleen menessään kylmän kuoren yllensä joka tuo kuvitteellista suojaa. Kuinka avoin uskallan olla elämälle? Uskallanko olla väärässä? Uskallanko katsoa sinne , minne en haluaisi katsoa? Jälleen kerran vanha viisaus se mitä emme tiedosta hallitsee meitä herkästi jollain tapaa. Elämä on suotuisa meille sen suhteen, että se tarjoaa jatkuvasti mahdollisuuksia, ihmisiä, tilanteita ja tapahtumia nähdä missä vielä ollemme kiinni.
Otammeko nämä vastaan haasteina vai lahjoina, on meidän valintamme. Asiat voivat tulla myös vastaan neutraaleina, ” ai tällästäkin roolia olin vetänyt” tyylisenä. Ihminen haluaa olla rakastettu, se on luonnollinen halu. Olen koittanut kieltää tätä halua itseltäni, olen nähnyt sen pahana ja jopa vammauttavana. Olen nähnyt sen uhkana vapaudelle. Samalla olen kuitenkin sitä halunnut, rehellisesti. On paradoksi että halu olla hyväksytty ja rakastettu voi pitää meidät unessa, mutta ei sen kieltäminenkään meitä vapauta. Jos etsimme rakkautta ja hyväksyntää aina ulkopuolelta, olemme loputtomassa kehässä. Tuntuu hurjalta kirjoittaa tämä, mutta entä jos kerrankin hyväksyisimme sen kokemuksen että olemme riittämättömiä. Voisiko olla, että juuri se vapauttaisi meidät näkemään että se on enemmän kuin ok. Voisiko olla että aito, syvältä kumpuava arvostus nousee juuri silloin, kun ei enää yritä keinolla millä hyvänsä riittää?
Antaisi itsensä olla. Kun itseensä ei kiinnitä suuntaan tai toiseen niin julmetusti huomiota, voi kokea elämää ihan toisella tavalla. Vapaus ei ole käsitykseni mukaan sitä , että mikään ei enää saa koskettaa koska ollaan niin helv*tin vapaita ja egottomia  Enemmänkin sitä että ei vastustele sitäkään että joskus koskee. Sitten voi olla että jossain vaiheessa huomaa että kappas kun ei olekkaan koskenut pitkään aikaan, kun ei vain ole mielessään tehnyt asioista draamaa. Se ei tarkoita ettemme koskaan enää saisi kolhuja. Se on halukkuutta ja suostumista jopa kolhiintua , jos se on tarpeen. Meillä jokaisella on oma ainutlaatuinen kokemuksemme, jonkalaista toista identtistä ole. Kyse ei ole siitä että meidän pitäisi todistella toisillemme että he ovat väärässä ja minä oikeassa.Kun todella ymmärtää että kokemukset ovat ohikiitäviä, muuttuvaisia, riippuvaisia lukuisista tekijöistä jaksammeko ottaa kokemuksia niin kovin vakavissamme? Ja juuri siksi että niitä ei ota niin kovin vakavasti, niitä voikin todella avautua kokemaan. Koska minulla on nyt tuo teekuppi, nautin siitä nyt. Kohta sitä ei ole ja on taas jotain muuta.

leijona.jpg

Vähän leijonan asennetta by Osho:

Unless you drop your personality you will not be able to find your individuality. Individuality is given by existence; personality is imposed by the society. Personality is social convenience. 

Society cannot tolerate individuality, because individuality will not follow like a sheep. Individuality has the quality of the lion; the lion moves alone. The sheep are always in the crowd, hoping that being in the crowd will feel cozy. Being in the crowd one feels more protected, secure. If somebody attacks, there is every possibility in a crowd to save yourself. But alone? – only the lions move alone. 

And every one of you is born a lion, but the society goes on conditioning you, programming your mind as a sheep. It gives you a personality, a cozy personality, nice, very convenient, very obedient. Society wants slaves, not people who are absolutely dedicated to freedom. Society wants slaves because all the vested interests want obedience.

This recalls an old Zen story, about a lion who was brought up by sheep and who thought he was a sheep until an old lion captured him and took him to a pond, where he showed him his own reflection. Many of us are like this lion – the image we have of ourselves comes not from our own direct experience but from the opinions of others. A “personality” imposed from the outside replaces the individuality that could have grown from within. We become just another sheep in the herd, unable to move freely and unconscious of our own true identity. 

It’s time to take a look at your own reflection in the pond, and make a move to break out of whatever you have been conditioned by others to believe about yourself.

p.s. Kiitos taas elämä, joka tökkii ja laittaa vasten seinää <3

Olin perseenreikä!

Anteeksi raflaavasta otsikosta 

Seuraava perustuu tosi tapahtumiin.

Juttelin ystäväni kanssa puhelimessa, ja höpistyämme siinä jonkun aikaa aloin huomaamaan ärsyynnystä.Reaktiona vastaukseni olivat tympeitä ja turhautuneita. Aloin etsimään ystäväni sanomisista epäkohtia. Menin mukaan mielen höpsöön peliin, jossa sillä on näennäisesti merkitystä kuka on “oikeassa”. Olin tehnyt tulkinnan (joka ei siis ole todellisuus) että ystäväni koittaa mitata olemmeko tarpeeksi ” samaa mieltä” asioista. Tästä pikkuinen ja pelkoon perustuva egoseni otti nokkiinsa ja koki heti uhan tulla hylätyksi. Se saattoi ajatella ” Apua! Nyt tuo henkilö etsii minulta oikeaa vastausta, en osaa antaa sellaista”. Puolustusjärjestelmän pamahtaessa päälle en näe asiaa enää rakkaudesta/neutrauliudesta käsin. Avoimen ja haavoittuvaisen sydämeni ylle pamahtaa jääkylmä, kyyninen ja kova suojakerros. Ettei katso vaan sattuisi. Kun tämä kylmä kuori on läsnä, en näe toista todella. Näen vain omat ajatukseni toisesta. Niimpä humahdin rooliin, jossa koitin saada ystävääni näkemään että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin mielipiteet joskus kertovat. Näkemättä että tuokin oli mielipide. Menin ” tietämisen peliin”. Jos olisin säilynyt läsnä, enkä automaatiolla humpsahtanut Eevin rooliin (jota täytyy aina jotenkin suojella, koska Eevin suurin pelko on olla ei mitään, jota se todellisuudessa onkin. Ilman negatiivisuutta tai draamaa). Puhelu meni älylliseksi peliksi, se ei enää ollut ns. rehellistä ja aitoa. Keskustelimme kokoajan kyllä ihan asiallisesti, ja puhelukin loppui asiallisesti. Tarkoittaa sitä että kukaan ei huutanut, syytellyt tai mitään muutakaan. Ilmassa kuitenkin suorastaan lemusi ristiriitainen energia. Itse asiassa olisimme kenties olleet rehellisempiä ja aidompia toisillemme, jos olisimme suoraan keskustelun aikana voineet sanoa ” Nyt olen hämilläni, mitä tapahtuu”, kuin vetää vahvaa rooliaan loppuun asti.

Puhelun jälkeen vasta havahduin todella näkemään miten olinkaan mennyt mielipiteiden imuun. Aloin heti katsoa peiliin.Mikä tuossa tilanteessa oli aktvioinut Eevin?Mitä luulin nyt tietäväni paremmin? Mikä siinä oli uhannut kuvitteellista minäkuvaani? Mikä siinä ärsytti? Mitä ihmettä puolustelin?Miksen todella voinut olla toiselle läsnä? Tutkiessani tätä en syytellyt toista, vaan näin oman pelkoni ja hämmennykseni. Näin selkeästi miten toimin jos seuraan pelkoa. En enää katsonut avoimesti, vaan rajallisesti. Yllätys yllätys, se oli nimenomaan asia joka minua tilanteessa tökki. Rajaaminen. Hyvä esimerkki taas siitä että monesti koira älähtää usein siellä missä kolahtaa omaan nilkkaan. Ei hemmetti ei kai se mikään koira ole joka älähtää? No kuitenkin, ehkä pointti tuli selväksi 

Nähtyäni että nyt Eevissä oli vain aktivoitunut puolustusjärjestelmät päälle, soitin ystävälle melkein heti perään ja pyysin anteeksi.
Pyysin anteeksi etten ollut todella nähnyt ja kuullut selkeästi. Tästä seurasi todella antoisa, rehellinen ja rakkauden täyteinen keskustelu, jossa molemmat tuntuivatkin yhtäkkiä keskustelevan ihan jollain toisella tavalla kun mielipiteissään roikkuen. Emme luoneet syy seuraus yhteyksiä eikä kumpikaan yrittänyt olla mitään tai puolustaa enää mitään. Päinvastoin avauduimme ihan uudenlaiselle rehellisyydelle, inhimillisyydelle ja aidolle kohtaamiselle. Näimme myös molemmat omia “sokeita pisteitämme” ja persoonillemme tyypillisiä toimintamalleja jotka menivät näennäisesti ristiin. Saimme todistaa oikein mallikasta esimerkkiä millaiseksi energia menee jos toimimme mielen motiivien mukaan.

Tarinan opetuksen voi tietysti jokainen päättää itse. Jokainen ymmärtää ja tulkitsee tämänkin tarinan eritavalla. Niin kuin tuo kokemuskin oli erilainen minulle ja ystävälleni. Kenenkään kokemus ei voi olla väärä tai huono.Jos tällä tarinalla pyrin jotain sanomaan, se olisi se että vapaus ei tarkoita täydellisyyttä tai sitä että ettei koskaan erehtyisi. Silloin kun koen tämän, olen joka hetki avoin olemaan totaalisen väärässä. Tutkin avoimesti, katson ja leikittelen vaihtoehdoilla. En yritä tietää. Koettavaa sen sijaan on. Rajattomasti. Keksimme ystäväni kanssa tähän liittyvän hauskan vertaus kuvan. Niin kauan kun tutkimme asioita kuin kaksi uteliasta lasta hiekkalaatikolla, keskustelu säilyy tuoreena. Kokeillen kannattaako sitä hiekkaa laittaa suuhun ja millainen kakku syntyy jos lapiota käyttää näin meiningillä sen sijasta että väittelisimme siitä kumman lapio on parempi ja kenen hiekkakakku on parempi ilmaisu.
Sanat tuskin koskaan voivat kuvata täydellisesti sitä mitä yritämme kertoa. Sanat tarjoavat parhaimmillaan vaan kuvauksia. Ja kyllä voi olla varma, että jokainen kuulee asiat täysin omien merkityksiensä kautta. Älyllinen ja sanallinen verbaaliakrobatiikka on ehkä jonkun mielestä hauskaa, mutta itse en taida sitä jaksaa enää ollenkaan.

Lienee varmaan sattuma, että olin aamulla kirjoittanut puhelimeni muistioon ylös seuraavan lauseen ” mikä ero on sillä katsonko elämää mielen kautta, vai avoimesti, sydän auki ja haavoittuvaisenakin? No ainakin sain siihen käytännön vastauksen 

Kaikkiin maailman ristiriitoihin tunnun keksivän enää vain yhden ratkaisun. Läsnäolo. Hiljaisuus. Hyväksyntä. Ottaa askeleen taaksepäin teatterinäyttämöltä. On vain rauha jäljellä.

 

Leimat ja leimaantuminen

 

Ystäväni harrastaa joogaa ja on opiskellut joogaopettajaksi.

Pysähdy hetkeksi. Millainen mielikuva herää?

Toinen ystäväni tykkää ajaa kovaa urheiluautoilla. Millainen käsitys hänestä herää?

Eräs ystäväni saattaa olla 2 viikkoa viherdetox kuurilla. Millainen mielikuva herää?

Sitten taas on ystävä, joka saattaa lomareissullaan litkiä pullon viiniä päivässä ja 8 palloa jäätelöä – ei ole saavutus vaan piis of keik.

Ehkä jo arvaat että hän on sama henkilö?

Ihmismieli on sellainen, että se mielellään luo käsityksiä ja sääntöjä, jotta sen olisi helpompi ymmärtää. Mihin tarvitsemme ymmärrystä tai käsitystä toisesta? Emmekö voi kohdata toista ilman tarinaamme ja käsityksiämme, vapaasti?

Miten helposti annamme tekojen luoda leiman henkilöille.

Ärähdin lapselleni – olen siis huono isä
En jaksanut vastata puhelimeen - olen huono ystävä
Hän harrastaa joogaa - hän on siis “henkinen” (mitä ikinä se tarkoittaakaan)
Hän käy baarissa tanssimassa - hän on siis pinnallinen
Hän sanoi noin - hän on siis…
Jne.

Aloin miettimään teemaa, kun tämä joogaopettajaystäväni laittoi kuvan facebookkiin, jossa hän joi kahvia. Kommenteissa joku ihmetteli, että juovatko joogit kahvia?

En ollutkaan muistanut miten yleinen stereotypia on joogaopettaja elää suurinpiirtein auringon valolla ja kakkaa pönttöön vain rakkausmantroja 

Millaisia kirjoittamattomia sääntöjä olemme luoneet ja kuinka vapaata tämä todella on? Vuosia sitten sain leikkimielisen nimen “luomunauta”. Tämä ilmeisesti kuvasi hyvin silloista luomumeininkiäni. Mutta jos olen luomunauta, en voi pitää rakennekynsiä, koska nehän ovat luonnottomuuden esimerkki! Olenko tarpeeksi luomunauta, kun syönkin ainakin pari kertaa viikossa ravintolassa kaikkea muuta kuin luomua? Ja hitsi, vaatteenikaan eivät ole mitenkään ekoa. Olen itseasiassa aika surkea luomunauta. Hyvä niin 

Olen toki itse harrastanut hyvinvointia ja henkisyyttä vähän ja vähän vähemmän kiihkoillen, tehnyt henkistä jumppaa, syönyt “oikein”, ja jiida jaada. Koko paketti. Mutta olinkin sitten niin rajoitteinen että… Vapauteen ei liity yhtäkään sääntöä tai ihannekuvaa. Päinvastoin. Se (vapaus) on rajatonta.

Vapaus ei ole seurausta jostain aktiviteetista, jonka persoonamme voi saavuttaa, kunhan toimii tavalla x. Mieli kyllä tarinoi ja keksii, että ensin pitäisi vielä olla parempi ihminen, puhdistaa itseään tai jotain muuta. Se asettaa ehtoja. Toisaalta mieli voi myös todeta olevansa vapaa. Vapaus ei kuitenkaan ole “henkilökohtaista”. Persoonalla ja hahmolla tarina jatkuu, kenestäkään ei tule täydellistä. Vapaus on inhimillistä!

Me kuljemme erilaisia polkuja, polkumme tai siellä käymämme vaiheet eivät määritä meitä, mitenkään. Kipua voi tuottaa ajatus että “en olekaan enää sellainen miksi muut minua luulivat”. Voi olla kipeää vapautua itselleenkin asettumistaan leimasimista, jotka nekin aina rajoittavat, olivat ne sitten miten positiivisia tahansa.

Sitä on koittanut mennä asialliseen imagoon, valmentajaimagoon, asiantuntijaimagoon, auttajaimagoon, henkiseenimagoon ja vapaaseenimagoon, puhumattakaan niistä kaikista muista kuvitelmista, joita joskus tarvitsi. On varmaan selvää, että silloin, kun nuo näytelmät on päällä, olen roolihahmona uponnut niihin täysin, enkä ole tiedostanut olleeni unessa.

Kyllä, olen leimannut muita mielessäni. Olen leimannut itseni, ja olen pelännyt leimaantumista. Hyväksyn mielen joka leimoja luo. Se ei tee sitä pahalla. Se vaan pelkää olla tietämätön.

On helpompaa olla vaan, kun ei tarvitse olla mitään erityistä. Kun ei tarvitse koittaa mahtua johonkin raameihin tai ideologiaan. On ihanaa voida kohdata ihmisiä ilman määritelmiä. Voi hyväksyä kaiken, persoonansakin, joka on rajallinen sekä inhimillinen sellaisenaan. Eilen saattoi ajaa prätkällä ja tänään meditoida. Huomenna saattaa juoda kaljaa ja nyt vain istua ja katsoa syksyä. Anna itsesi, kuin muidenkin uusiutua. Luonnossakaan mikään ei pysy paikallaan, kaikki on jatkuvassa liikkeessä. Ja sitten on se jokin, joka ei muutu. Se jokin jota ei voi nähdä, koskea, tai haistaa. Se jokin joka ei vaadi uskomista, tietämistä eikä muutakaan. Se vain on ja huomaa.

Uskalletaan ihmiset rakkaat katsoa itseämme ja toisia (eli itseämme) ilman leimoja. Huomataan rehellisesti milloin olemme lähteneet määrittelemään ja katsotaan käsitteiden läpi. Kaikki on hyvin <3

Anteeksi

Anteeksi.

Pelokkaana vetää ties minkälaisia rooleja. Itselleen ei kuitenkaan pysty valehtelemaan loputtomiin, siitä elämä taitaa pitää huolen.

Olen näytellyt tietäväni ( ja luullut tiedon tuovan turvaa)
Olen halunnut olla vakuuttava ( en ole luonnollinen yrittäessäni olla mitään)
Olen halunnut olla viihdyttävä (saanhan edes jotenkin huomiota?)
Olen halunnut kunnioitusta (hakemalla vahvistusta ulkopuolelta minäkuvalleni)
Olen halunnut kiitosta
( jotta Eevi kokisi onnistuneensa, vaikkakin vain hetken)
Olen halunnut neuvoa
Olen halunnut olla parempi
Olen halunnut ymmärrystä
( etten joutuisi katsomaan peiliin)
Olen halunnut tukea
Olen puolustellut mielipiteitäni kiivaasti
Olen sitä , olen tätä ja tuota.
Pelolkkaana näen vain (kuvitteellisen) itseni .
En olekkaan se, joka luulin olevani.

Ylläolevat kuvaukset voivat olla vain pehmo pornoa verrattuna siihen peliin jota ego pelokkaana pelailee varmistellessaan selustaansa.Se ei ole paha, se on tietämätön.

Katri kirjoitti aikanaan mahtavan tekstin, Henkinen kasvu sucks: http://elamanflow.wordpress.com/2013/03/10/henkinen-kasvu-sucks/

On toki ihanaa kuoriutua vanhoista rooleista ja mielikuvista jotka olivat kuin haarniskoita, kylmiä ja kovia. Tiedostaminen on myös joskus raadollista, silloin kun vielä samaistuu persoonaansa. Ei varmaan yksikään persoona halua nähdä kaikkia niitä negatiivisiksi kutsuttuja roolejaan ( joita on aktiivisesti ja ahkerasti piiloteltu)eikä persoona halua luopua niistä positiivisiksi kutsutuista ominaisuuksistaan. Niihin se tarraa, js haluaa pitää vain itsellään.Minun. Nämä lymyilevät monesti alitajuisina ja tiedostattomina. Neutraalilla havainnoinnilla tuota peliä voi alkaa näkemään.On sanottu että se mitä emme tiedosta hallitsee meitä. Kun jotain tiedostaa, voi valita. Suojaanko selustani vai olenko rehellinen?

Henkinen kasvu ja vapautuminen ei ole henkilökohtaisuuden hiomista tai pyrkimystä tulla paremmaksi tai täydelliseksi.Se on mm. Itsellensä luoduista mielikuvista, harhoista ja merkityksistä irtipäästöä. Eikä se koske enää vain itseä, vaan sitä että vapauttaa suhteensa myös muihin ja ympärillä oleviin asioihin. Emme enää koita kontrolloida muita, rahaa, menestystämme, mitään. Oikeaa kontrollia meillä ei ole ollutkaan, vain kuvitelma siitä. Tätä ei kannata uskoa suoralta kädeltä, vaan tutkia itse avoimesti voiko olla?

Mieli on vahva järjestelmä, sotimalla sitä vastaan vain vahvistaa sen suojelun tarvetta. Henkinen kasvu voi myös olla kaunista, kun sen uskaltaa antaa tapahtua luonnollisesti ja itsestään. Riittää että pitää silmät auki, on rehellinen itselleen ja uskaltaa mennä elämässä tilanteisiin jossa voi nähdä mikä on vielä epämukavaa, mikä vielä on haastavaa? Missä vielä suojelen itseäni, ja mitä peliä pelaan suojellakseni? Uhmakkaat ja hyökkäävät asenteet kannattaa koittaa siirtää sivuun. Niin tosia kuin itseäänkin kohtaan.

Rehellisyys kysyy uskallusta olla haavoittuva. Kun näytelmät ja roolit jää pois, ei peittele enää. Oma haavoittuvaisuus tulee nähdyksi. Tässä vaiheessa voi myös olla että ympäriltä karsiutuu ne ihmiset pois, jotka eivät tätä kestä. Voi kun ymmärtäisimme minkä määrän rohkeutta rehellisyys vaatii. Ystävyyksien ei tarvitse katkoutua ovet paukkuen, enemmänkin vain näkee missä saan olla kuten olen. Missä kelpaan myös väsyneenä, haisevana ja inhimillisenä. Henkinen alastomuus on mielelle maailman pelottavinta, sydämmelle se on kaunista, vaikka aina se mitä toiselta kuulee ei miellyttäisi omaa persoonaa. Persoonalla saa olla mielipiteensä. Se ei vain hetkauta sitä joka todellisuudessa olet.

Mikä on motiivini mihinkin?
Tämä on kysymys jonka kysyminen pelottaa nykyään onneksi yhä vähemmän. Mutta jos huomaan sen pelottavan , silloin se on juuri kysyttävä. Lähteekö toimintani siitä että pyrin saamaan taas itselleni jotain? ( Pyrin tällöin johonkin joka on mahdotonta) – Pelko äänessä.
Enkö toimi jotta välttäisin jotain?

Rakas elämä anna minun muistaa että pelosta käsin toimiminen kiertää kehää.Anna minun muistaa ja nähdä että pelko ei ole vihollinen. Pelkoa voi haukkua, dissata ja lytistää, mutta se ei tee siitä pahaa. Pelkokaan ei ole erillinen. Vain pelko näkee pelon pahana.

Anna anteeksi. En nähnyt. Pelkäsin.

P.s. Nämä sivut näyttävät nyt säännöllisin väliajoin hajoavan. On aika mennä eteenpäin. Uudet tuulet ja niihin kutsu on kuiskinut jo hetken aikaa. Katsotaan mihin suuntaan asiat etenevät. Kiitos että olet ollut mukana <3

 

Tunteiden takaa

 

Ihmiset etsivät hyviä fiiliksiä, onnea ja helpotusta. Se on ihan ookoo ja maailman ymmärrettävin asia, mutta tässä tekstissä se ei ole nyt pyrkimyksenä. Rauhallisuus ja hyväksyntä voi toki seurata ja seuraakin luonnostaankaan kun lakkaa pyrkimästä. Kuulostaa helpolta, mutta käytännössä ei aina omalla kohdalla ainakaan sitä ole ollut  Tässä sirkuksessa ja huvipuistossa on tullut itsekkin janottua blissiä ja sitä sun tätä. Fear of missing something on aika vahva ilmiö tänä päivänä.

Tunnetiloissa on  yksi hassu juttu, ne eivät koskaan kestä ikuisesti. Ei ne huonotkaan. Tunteet elävät hetken, ja voi että miten todellisilta ne saattavatkin tuntua sen hetken, kunnes ne katoavat itsestään. Vaihtuen johonkin uuteen.Kohtaamalla minkä tahansa tunteen ilman ajatusten tarinaa läsnäolevassa hetkessä tarina menettää merkityksenä.

Meidät on monet opetettu välttämään kipua ja kärsimystä. Me halutaan katsos niitä hyviä fiiliksiä repeatilla tunteet ovat tärkeä osa ihmisyyttä, mutta ne saavat meidät herkästi egon peleihin mukaan jos olemme kategorisoineet tunteet ” hyviksi” ja ” pahoiksi”. Tätä haluan lisää! Tuota en halua! Olemme erillisen maailman pyörityksissä, se on vähänkuin vakioasetulsena ja automaationa mielessä.Olemmeko koskaan pysähtyneet näkemään kuinka paljon kipua tuottaa niiden “pahojen” tunteiden välttely? Mitä jos sen kivun antaisi kerralla sivaltaa kunnolla, ilman uskomista ajatusten siitä kertomaan tarinaan? Egon pelissä kipu syntyy kuoleman pelosta ja siitä kokemastamme uhasta ettemme ole hyväksyttyjä. Mitä käy kun on kyllästynyt sydänjuuriaan myöten pelkoon ja draamaan, joka on helposti kätketty erilaisten roolien taakse? Sitä voi luulla hetken jopa seonneensa kun näkee millaisilla peleillä tuota kipua piti poissa. Minun pelejäni ovat olleet mm. Miss. Auttaja, miss. Pärjään kyllä itse, miss. Vahva ja haavoittumaton (bullshiiiiet <3) ja niitähän riittää. Miss. Minua kiinnostaa vain oma etuni ja missis pissis sissi  nyt näille voi nauraa eikä ne samalla tavalla kirpaise kun aiemmin. Nähdessään itsessään ( tai siinä joksi itseään luuli) sen kuravellin jota oli ehkä vuosia koittanut kätkeä ja piilotella itseltäänkin erilaisilla kepulikonsteilla voi välillä sattua. Humppaa tai kuole onkin muuttunut pelin hengeksi  Onneksi elämä on armollinen ja antaa meidän kohdata ja katsoa näitä asioita sitä myötä kun itse olemme valmiita. Vapautumista tosiaan tulee haluta, mutta on hyvä erottaa että vapautuminen on tuskin mitään mitä mieli kuvittelisi sen olevan. Siinä ei näytä olevan mitään eksoottista, ei mitään lupausta eikä yhtäkään muutakaan. Vapautuminen voi alkaa, kun se ei voi enää olla alkamatta. Kun on jo kahlannut, uponnut ja etsinyt, luullut jo löytäneensä ja tulleensa valmiiksi ja silti vielä kokee sen ihmeellisen tyhjyyden.Jos suinkin kykenee olemaan tarttumatta tai tutkimatta tällaisiin asioihin, niin hyvä sitten suosittelen lämmöllä ja ilolla vaan elämään täböllä ja ottamaan siitä kaiken ilon irti. Mitään täältä ei saada mukaan, mitään täällä ei voi kahlia tai pitää. Vapaus ei ole mitenkään oikeampaa, parempaa tai tavoiteltavampaa kuin mikään muukaan. Joidenkin hahmojen tarinaan se näyttää kuuluvan , joidenkin ei. Ja oikeastihan olemme kaikki vapaita, kysymys on enemmänkin siitä tiedämmekö sen. Tunteiden pelin takaa löytyy jotain joka ei ole muuttuvaa, jotain joka ei katoa.Jotain joka ei vaadi uskomista, jotain jota ei voi ymmärtää.

En tiedä onko muuta keinoa vapautua harhasta kuin näkemällä KAIKKI pelot ja mielen luomat merkitykset harhana. Ne positiivisetkin ihanimmat jutut, jotka mieli tekee todentuntuiseksi. Positiivisen harhan kääntöpuolena on halu kahlita se, pelko menetyksestä tai kyltymätön tarve saada lisää. Juuri tuon pelon piti kohdallani yltyä sellaiseksi myrskyksi, että oli valmis alkaa katsomaan tuoreesti, mikä on totta ja mikä ei? Mikä ei vaadi uskomista siihen?

Huomasin millaisessa aivopesussa olin elänyt, kuvitellen kokoajan itse ohjaavani elämää, minähän elin vielä unelmaanikin!Unelmaa, jonka kuitenkin pelkäsin särkyvän. Oli aika katsoa mitä merkityksiä olin asioille luonut, oli aika katsoa kuka helv*tti oikein olen ja olenko oikeastaan kukaan.Ensimmäisenä murskaantui käsitykseni oikeasta ja väärästä, seuraavana tuli nähdyksi suloinen tarve olla jotain kovin erityistä ja tietää, kontrolloida ja hallita. Miellyttää. Rooleja roolien takaa. Välillä jo luuli että nyt sitä on nähty viimeisimmätkin kiinnikkeet, mutta vähämpä sitä tiesi  Jossain kohtaa luopui tarpeesta enää määrittää ” missä kohdin vapautumista on”. Vapautuminen ei ole henkilökohtaista, se ei ole saavutus jonka voi saavuttaa. Se on enemmänkin henkilökohtaisuuden katoamista, tai sen rakennelman läpi näkemistä. Mitään henkilökohtaista ei ole koskaan ollutkaan, vaikka asiat ovatkin kovin uskottavasti siltä näyttäneet. Tämä on nerokas, kaunis, raastava ja hämmentävä tapahtuma, jossa elämä itse etsii omaa nähdyksi tulemistaan. Kaikki yritykset herätä vievät sen kuitenkin kauammas, yrittämällä jotain muuta mitä on nyt vastustaa sitä mikä on. Tunteet ja ajatukset saavat virrata lävitse.

Mitä oikeasti, rehellisesti haluat?
Jokainen vastaus on yhtä riittävä, oikea ja arvokas.

Leiki seuraavilla lauseilla:

Sitten kun olen vapaa…..

Jos olisin vapaa…

Kun olen vapaa….

Mitään todellista vankilaa ei ole. Se on ainoatsaan korvien välissä.
Oletko valmis pudottamaan käsityksesi vapaudesta, ja katsomaan mitä se todellisuudessa on?
Gulp, sanoo minunkin mieleni.
Mieli ei voi ymmärtää vapautta tai tehdä siitä teoriaa. Kaikki kuvaukset siitä ovat yhtä kömpelöitä ja harhaanjohtavia kuin mikä tahansa muukin mainonta.Ja siksi juuri voikin olla ilo leikitellä sanoilla, lauseilla tietäen että se menee kuitenkin vikaan.

Monta kertaa olen yrittänyt tietää vapautta, imitoida sitä tai luonut vapaudesta uskomuksia.
Vapaus ei vaadi uskomista. Se vaan on.

Kaikki on hyvin. Rohkeutta ja rauhaa teille upeille sotureille jotka nahkansa luomisen tiellä ovat.
Kunnioitusta ja arvostusta myös heille jotka eivät ole.
Se tie jolla olet on juuri se tie jolla sinun tuleekin olla.

Kiitos niille huikean rehellisille ystäville, oppaille, ohikulkijoille ja kanssa näyttelijöille jotka ovat laittaneet minut kiemurtelemaan. Jokaisen kiemurtelun kipu on ollut lahja katsoa mitä käsityksiä vielä halusi puolustella ja varjella.

“Kun elämämme muuttuu painajaiseksi, silloin kaikki alkaa oikeasti sujumaan mutkattomasti ja suorastaan fantastisesti. myöhemmin muistelette sitä hetkeä suurella kiitollisuudella. Silloin olette syntyneet uudestaan. – Jed McKenna”

<3

Kaikki on Tervetullutta.

Addiktiot ,Stay sleep please!

Erilaiset addiktiot palvelevat hemmetin hyvin tarkoitustaan peitellä sitä että uskaltautuisimme pysähtyä katsomaan mitä oikein pakenemme, mitä koitamme turruttaa pois jatkuvalla saman vanhan kaavan toistamisella. Addiktio sanana kenties nostattaa monilla niskavillat pystyyn, mutta voikin olla hyvä havaita ja huomata millaisiin asioihin on itse koukussa? Alkaen tasatunnein meilien katsomisesta, päivittäisestä facebookpäivtyksen laittamisesta pakkomielteiseen syömisen kontrollointiin, shoppailuun, menestys hakuisuuteen, röökin polttoon, ihan mihin tahansa. Yksikään addiktio ei ole toista parempi tai huonompi, ne pitävät meidät ihan yhtä lailla “koukussa”.

Voihan sitä toki hyvällä omalla tunnolla jeesustella vaikkapa jonkun alkoholiongelmaa, samalla kun itse pakonomaisesti siivoaa. Vapaudessa ei ole käsitteitä siitä mikä on ” parempaa” tai ” huonompaa”. Koukussa mikä koukussa. Itsehän olen oiken grande kokenut addiktivisti, aktivismia en ole vielä ainakaan kokeillut ja uskallan sanoa etten tule kokeilleeksikaan  Olen ollut koukussa/ riippuvainen mm. pelaamiseen, ravinnon kontrollointiin, liikkumiseen, työhön ja ihmisiin.

Addikti alkaa monesti siitä, että saamme kokemuksia jossa saamme hetkellisen hyvän olon jostain tietystä asiasta, vaikkapa nyt sitten viinasta. Mieli on niin suloinen ja hölmö, että se luulee että hyvä olo tai helpotus on riippuvainen tuosta tietystä aktiviteetista joten se hakee uudelleen ja uudelleen tuota hetkellistä hyvää oloa samasta lähteestä. Adaptoidumme kuitenkin aika äkkiä, ja määrät ja kerrat alkavat lisääntymään. Viaton pelikoneeseen laitettu kymmenen markkaa muuttuukin salakavalan nopeasti siihen että päivittäin käydään laittamassa koneeseen jo 100mk. Kohta aletaan jo vähän valehtelemaan läheisille pelaamisen määrästä, ja väitetään itsekkin siihen uskoen että ” mä pystyn oikeesti koska tahansa lopettamaan”. Addiktioissa ei ole mitään pahaa, enkä tarkoita että addiktioita ei saisi syntyä. Itseasiassa addiktiot ovat parhaimmillaan selviytymis mekanismeja, mieli pidetään poissa kivusta ohjaamalla huomio jonnekkin ihan toisaalle. Tuntuu jopa hassulta sanoa että olen tänäpäivänä kiitollinen kaikista addiktioistani. Ne suojelivat pientä ja poloista haavoittuvaista hipiääni niin pitkään kun en todella kyennyt ja uskaltanut olla rehellinen ja kohdata sisälle sullottuja pelkojani. Kymmenisen vuotta sitten addiktioni olivat yleisesti ottaen negatiiviseksi leimattuja. Poltin tupakkaa,pelasin rahalla ja pelasin dramatiikkaa sisältäviä ihmissuhde pelejä,  olin jopa addiktioitunut masennukseen jota koin. Se todellakin suojeli ja toimi hyvänä selityksenä. ” Koska minulla on tämä masennus en voi…..” . Käänteen tekevä muutos taisi tapahtua vuonna 2009, jolloin addiktiot kääntyivät toisenlaisiksi. Eivät ne silloin addiktiolta näyttäneet, päin vastoin..Addiktoiduin terveyteen, puhtaaseen ravintoon, itseni kehittämiseen, henkisyyteen ja onnellisuuteen. Mutta olinko vapaa? Ihan koukussa. Äkkiä noidenkin asioiden ympärille alkoi kertyä uusia ” sääntöjä” . Vaikka nyt säännöt olivatkin “positiivisia” , koin pahaa oloa jos jouduin poikkeamaan turvallisiksi uskomistani normeista. Mieli tekee mielellään kaikesta sääntöjä. Joskus pienenä lapsena olemme näitä varmasti tarvinneet jotta voimme ja uskallamme turvassa kehittyä ja kasvaa, mutta tänä päivänä meidän aikuistenkin turvallisuus hakuisuus näyttää menneen vähän överiksi. Turvallisuus hakuisuus on jännä kyllä kyseessä myös silloin vaikka aktiviteetti jolla turvaa haetaan olisi täysin järjetön.

Ihminen näyttää olevan ohjelmoitu  etsimään onnea ja nautintoa sekä välttämään kipua. Siinä vaiheessa kun noiden kahden perässä juokseminen ja välimaastoon tukehtuminen käy liialliseksi, voimme alkaa tietoisesti tutkimaan minkä ihmeen perässä me oikein ravaamme, ja mitä välttelemme? Mikä meitä on oikein motivoinut? Millaisia järjettömiä mielleyhtymiä päämme on oikein luonut selviytyäkseen ja tarvitsemmeko niitä todella? Kuinka voimme vapautua näistä automaatiolla päälle pamahtavista reagointi malleista? Itse olin aluksi vihainen mielelleni. Miten se paskiainen oli kusettanut minua kaikki nämä vuodet! Miten en ollut nähnyt ? Miten olin ollut niin helv*tin tyhmä! Koitin vihata mieltä, koitin taistella sitä vastaan. Taistelemalla vain vahvistaa jonkun asian olemassa oloa. Addiktiot ovat saaneet pudota pois kun näkee millaisia merkityksiä on asioille luonut. Mitä enempi näitä merkityksiä purkaa, sen vähempi enää edes pystyy toimimaan tavoilla jotka aiemmin olivat addiktoivia. Joskus se oli vakavaa , mutta nyt tuntuu enää lähinnä suloisen huvittavalta. Kivulian oli itselleni se vaihe, jossa tiedosti olevansa koukussa eikä vielä uskaltanut täysin päästää irti. Mieli haluaa viimeiseen asti välttää kohtamaasta sitä tyhjyyttä joka seuraa kun emme enää ” tottele” addiktoitamme. Se tyhjyys on se joka sitä pelottaa. Se tyhjyys kantaa. Se tyhjyys voi alkaa paljastamaan itsestään mitä mielettömämpiä puolia. Se tyhjyys tekee tilaa ihan toisenlaiselle katsontakulmalle elämässä, jossa ei enää tarvitse suojata selustaansa jatkuvasti. Addiktiot pitävät meidät unessa. Ne eivät ole pelkästään mentaalisia ajatuskuvioita, vaan jopa kehollisia ohjelmointeja.Tämän huomasin kun halusin vähentää facebookin käyttöä. Yhtäkkiä huomasin että ihan automaationa kädessäni oli puhelin jolla olin jo menossa selaamaan. En huomannut mitään tietoista päätöstä, se puhelin vain oli siinä.Tässä kohdassa kun huomaan, minulla on valinta. Voin joko jatkaa vanhaa “tuttua” tai päättää laittaa puhelimen pois.

Minua ovat auttaneet myös kysymykset lähteekö tämä nyt pelosta vai vapaudesta? Mihin tällä pyrin? Mitä tällä pyrin välttämään? Vapaus ei syytä mistään, tai tuomitse mitään, se vain neutraalisti huomaa ja todistaa.

Tiedostamista voisi sanoa yhdeksi tärkeäksi avaimeksi addiktioista vapautumiseen, sekä kykyä osata hillitä mielensä vaikka vain minuutiksi. Mikä tahansa sponttaani mieliteko iskeekään, jos tiedostamme sen olevan vain mielen luoma illuusio voimme huomata sen ja antaa olla. Se katoaa kyllä itsestään kun emme mene sen tarinaan mukaan (Olo helpottaa kun olen syönyt/ Tupakka rentouttaa/ Kun menestyn minua arvostetaan/ Kun liikun olen vahva/ Kun syön tällä tavalla en liho/ Kunhan noudatan näitä sääntöjä kaikki on hyvin  . Sitä ei tarvitse taikoa pois, putsata pois tai arvostella.

images-158.jpeg

Kun addiktiosta on todella juuriaan myöten vapauduttu, on hyvä olla hereillä ettei luo sen tilalle uusia addiktioita ja sääntöjä. Jos näin käy, niin voi voi, ei ole vaarallista. Minulle näin on ainakin käynyt moneen kertaan. Se kertoo enemmänkin vain siitä miten vahva mielemme halu kontrolloida on. Vapaus ei luo sääntöjä vapaudetsakaan. Vapaus ei tarkoita askeettisuutta tai sitä että elämässä ei ole mitään nautintoja. Päinvastoin.Se voi olla hyvinkin mukavuuden haluinen, mutta se ei ole kiinni siinäkään. Sille sopii kaikki. Addiktiotkin. Addiktio voi pysäyttää meidät katsomaan syvemmin, se  voi olla tie vapauteen.

Edit. Olin kirjoittanut tämän tekstin valmiiksi jo eilen, ja tänään olin tulossa sitä julkaisemaan mutta kappas vaan nettisivut olikin romahtaneet.. Elämä on huumorintajuinen opettaja, se pistää ajoittain vaikka väkisin katsomaan omia suhteitaan asioihin. Kirjoittamisesta voi myös helposti tulla kiinnike ja väline kokeaan itseään jotenkin erityiseksi.Elämä heittää meille tilaisuuksia katsoa Rehellisesti missä vielä olemme kiinni. Vuosi sitten tällainen että nettisivut ovat nurin ja mahdollisesti kokonaan hajalla, olisi luultavasti saanut minut stressaamaan ja huolestumaan. Oma näkyvyys tai enemmänkin sen puute on egolle uhka. Nyt koin rauhaa ja iloa, jopa helpotustakin.

Edit 2. Niin ja ideana ei ole siloitella kaikkia mieltymyksiään ja tottumuksiaan pois ja tulla joksikin paheettomaksi tekopyhimykseksi, let’s face it vapaus ja jäykkyys ovat kaksi eri asiaa. Persoonalla on omia mieltymyksiään, ja niitä saakin olla. Kysymys on enemminkin siitä onko niiden vietävissä, jos on niin sekin on ihan yhtä oikein ja hyväksyttävää. Sillee niinku piis ja löööv.