Syitä suorittamisen takana

Suorittaminen on asia jolle tulemme helposti sokeiksi - siitä tulee uusi normaali.

Pintatasolla saatamme vaikka uskoa että "Näin nyt vaan kuuluu elää"  ja "Mistä mä muuten rahaa saan". Vaikka nämä ovatkin tärkeitä kysymyksiä, todelliset syyt suorittamiselle löytyvät syvempää. Pintatason haasteiden ratkaisu yritykset saattavat jopa vaan pitää suorittamisen mallia yllä.

Tiedän, miten todelta paine ja pelko tuntuu joka saa suorittamaan. Se tuntuu todella elämän ja kuoleman kysymykseltä. En halua lainkaan väittää, että tämän teeman kanssa työskentely olisi helppoa. Vähän vaan kato hidastat elämää ja silleen.

Menee usein ojasta allikkoon jos emme tiedosta syitä miksi alunalkajamme aloimme suorittamaan. Koska sitähän se on, selviytymiskeino. Selviytymiskeinot ovat ihmispsyykelle erittäin tärkeitä. Niille ei kannata olla vihainen vaan muistaa, että niiden takana on jokin haava ja kipu.

Alla muutama esimerkki todellisista syistä suorittamisen takana. Nämä ovat niitä joidenka työstäminen ja tutkiminen myötätunnolla ja turvassa voi olla hyvinkin tärkeää ja aidosti eheyttävää.

 Vaikeus luottaa itseen ja muihin

 - En luota ihmisiin joten pakenen omaan maailmaani

-En luota elämään, addiktio on paras ystäväni johon uskon voivani luottaa

- En uskalla tehdä valintoja tai päätöksiä, addiktioni pitää minut paikallaan

-On helpompaa luottaa addiktioni sääntöihin kun luottaa kehenkään muuhun

- Jos olen "tavallinen" minut torjutaan/hylätään

'Vaikeus kohdata ja ilmaista tunteita

- En tiedä kuinka kohdata ahdistusta/vihaa/turhautumista joten uuvutan itseäni työllä /kuritan kehoani/tms.

- Nielen helposti tunteeni ja mielipiteeni

-En kestä konflikteja tai erimielisyyksiä, katoan omaan addiktio maailmaani

-Kontrollointi tuo tunteen että hallitsen tunteeni

Tavoitekeskeisyys

-Sisäinen paine "tehdä kovaa".

-Tunne että on puristettava, vähempi ei tunnu missään,

-Ainoastaan kovan itsekurin kautta tulee tuloksia - ajattelu

- Kaipaisin ja haluaisin jotain ihan muuta, mutta käytän addiktiota  esteenä

-Kontrollointi on todellinen saavutus. "Mind over Matter".

Halu olla Erityinen

-Saan kehuja/huomiota tekemisestäni/kehostani ja aikaansaamisestani.

-Minun kurinalaisuutta ihaillaan ja kadehditaan

-Saan huomiota ja huolenpitoa

-Tämä asia saa minut jotenkin eroamaan muista

-En tiedä kuka olisin tai mitä tekisin ilman tätä

-Tämä on ainoa asia jossa voin olla erityinen

Vaatii valtavaa rohkeutta tunnustaa näitä itselleen.

Joka kerta jos huomaat suorittavasi- voit pysähtyä kysymään miltä minusta nyt todella tuntuu ja harjoitella tekemään sille tilaa.

Seuraavassa uutiskirjeessä keskitytään enemmän siihen, kuinka näitä malleja voi lähteä tiedostamisen jälkeen työstämään.

Konflikiten äärellä...

On oikeastaan kaksi tapaa miten lähdemme toimimaan kun elämässä kohtaamme konflikteja. Konflitkin ei siis tarvitse olla ”riita”. Se voi ihan hyvin olla sitä että itse konfliktoidumme elämän kanssa. Kaikki ei mene niin kuin halusimme tai toivoimme. Odotuksemme eivät kohdanneet todellisuutta. Ja varmasti jokainen ihmissuhteissa ollut on kohdannut konfliteja myös näissä, meillä jokaisella kun on omat tapamme nähdä, ymmärtää ja kokea elämää. Toisen perdpektiiviä voi olla joskus Lähes mahdoton ymmärtää. Ja miksipä aina tarvitsisikaan. Mutta anyway, missä sitten kohtaammekaan konflikteja usein meissä vaistomaisesti nousee halu ensin Suojautua.

Suojaudumme hyvin erilaisin keinoin. Joku vetäytyy. Joku jäädyttää tunteensa. Joku hyökkää. Joku selittelee, joku anteeksi pyytelee ilman syytä. Joku koittaa hyvitellä, joku uhmaa, joku tekee jotain muuta. Erilaiset keinot, sama aie. Halu suojautua joltain, joka koskee. Hyvin ymmärrettävää. Hyvin hyvin ymmärrettävää. (Toki tämä usein unohtuu hetkeksi silloin kun käytännössä tätä kohtaamme). HHaluan korostaa että suojautumisessa ei ole mitään väärää. Joskus me oikeasti tarvitsemme tätäkin osaa itsessämme. Miten sinä usein suojaudut?

Ja sitten meillä on se toinen vaihtoehto. Se vaikeampi. Se on suojautumisen sijaan avoimuus oppia ja kohdata. Mitä tässä tapahtuu ja mitä se herättää MINUSSA? Mikä on minun tehtävissäni? Sanotaan että vaatii itseasiassa Vahvaa egoa uskaltaa kohdata todelliset tunteensa, piilottamatta niitä itseltääb. Sen että nyt loukkaannuin. Sen että koin hämmennystä. Sen että koin itseni uhatuksi. Sen että koin ettei minua arvostettu. Sen että olisin kaivannut jotain muuta. 
Koitamme olla niin ovelia, että kieltämällä nämä osat itseämme pääsisimme niistä pakoon. 
Kun meillä on vahvuutta myöntää todelliset tunteemme, voi aidosti avautua oppimaan niistä ja näkemään niitä syvemmälle. Ja se jos mikä kysyy rohkeutta.

Viime viikolla kohtasin itse tilanteen joka sai minut suojautumaan. Itse usein silloin ”kylmetän” itseni ja vetäydyn. Loukkaannuin asiasta jossa toinen henkilö oli toiminut tietyllä tavalla koska oli pelännyt. Hän oli suojautunut ja minä vastasin suojautumalla. Pian huomasin että en oikeasti edes halunnut kylmettää itseäni. Tein niin tottumuksesta, koska niin ”kuului” tehdä. Oli totta että loukkaannuin. Oli totta että se tuntui kurjalta. Kun pystyin ymmärtämään miksi itse halusin suojautua, kykenin ymmärtämään toisenkin suojautumisen. Se ei tarkoita että katson tiettyjä asioita aina läpi sormien. Mutta se tarkoittaa sitä että minun ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti sitä.

Totuus tulee lapsen suusta?

Tutkin erilaisia rooleja ja selviytymiskeinoja joita kaikki olemme oppineet selviytyäksemme. Jotta opittuja malleja voi kyseenalaistaa (jos sen siis kokee omakseen), ne pitää ensin tiedostaa.

Olen kyllä ollut tietoinen että vihan tunne, omien rajojen vetäminen ja mm. terve puolieni pitäminen on minulle vaikeaa mutta eilen se jotenkin kolahti kun totuus tuli taas lapsen suusta kun iloinen kuusi vuotias tokaisi että "Eevi ei koskaan suutu". Onko minun roolini mennyt niin täydestä että lapsikin on luonut siitä käsityksen? Sillä sitä se todellakin on, rooli asu, naamio, näytelmä. Se ei ole totta että en koskaan suutu. Se on totta että olen oppinut kuvittelemaan että en saa suuttua, minun tunteille ei ole täällä tilaa, olen ilkeä ja itsekäs jos olen vihainen. Tätä kompesoimaan keksin sitten että minun pitää olla aina ymmärtävä, kiltti ja hyväksyvä.
Huh, huomaatko miten helvetin jalo marrtyyrin kruunu päähän kasvaa  ? Uhrautumisessa ja itsensä kieltämisessä ei ole mitään kaunista. Se on peli joka ei koskaan lopu ellei sitä ala itse edes vähän kyseenalaistamaan. Aloittaen ihan sillä että alkaa kuulemaan itseään ja todellisia tunteitaan ehkä vähän opitun buddha naaman takaa. Ehkä tässä maailmassa nyt voikin olla tilaa minulle, Minuna? Ehkä minun tulisi aloittaa siitä että otan itse itseni myös vakavasti ja kunnioittaen. ( en nyt tarkoita sellaista jähmeää vakavuutta ja turhantärkeyttä).

Olen tuhannen kiitollinen omille opastajilleni ja peileilleni jotka ovat haastaneet minua lämmöllä ja välittäen tekemään tilaa myös vihalle minussa ja näkemään senkin sisältämät lahjat. Matka jatkuu.

Let the energy move. Mikään tukittu ja kielletty ei katoa, se vain odottaa sitä hetkeä että on sen valmis sallimaan ja sanomaan sillekkin kyllä.

Räiskyvä ja kiivaskin on parempi kuin näennäinen rauha jota pitää kepuli konstein pitää yllä. Räiskyvä ja kiivas antaa mahdollisuuden puhdistua, uudistua, muuntua ja kasvaa. Kieltäminen vahvistaa sitä tarinaa joka sanoo "minulle ei ole tilaa minuna".

Päivän biisi on 3 doors down-let me be my self ( ja sen luvan voi tietysti antaa ihan itse)

Niin hemmetin kova

On raskasta olla itselleen kova. Se on oikeastaan ihan hemmetin energiaa vievää ja uuvuttavaa. Sitä voi olla hankala tunnistaa, on ehkä kulkenut niin pitkän tien raippa ja porkkana menetelmää hyödyntäen ettei tule kyseenalaistaakseen sitä.

Jossain vaiheessa voi huomata että jokin kohta itsessä on hemmetin väsynyt vihaamaan itseään. Minä olen siihen väsynyt. Uskon että moni teistäkin on. Siihen väsymisen on ystävä. Seuraa sitä ystävää. Voi olla että näkyville tulee se peli jolla on aiemmin koittanut vähänkuin ostaa oikeuttaan ja arvoaan. Mitä jos sitä ei tarvitsisi olla kokoajan ostamassa? Se voi olla todella hämmentävää, jos on ravannut ehkä kymmeniä vuosia levottomuuden voimalla etsien hetken helpotuksia.Missä asioissa on vaikea olla itseään kohtaan armollinen? Mitä on vaikea sallia itselleen?
Missä kohdissa osaan jo olla itselleni ystävä? 

Olet ihan hurjan rakas elämälle. Mieti mitä kaikkea se on tehnyt vain jotta sinun olemassaolosi mahdollista! Mieti miten se nytkin kierrättää verta kehossa puolestasi, mieti miten se hengittää sinua. Mikä ikinä sanookaan että olemassa olo pitäisi ansaita, valehtelee. Ole vaan. Anna itsesi olla. Anna muidenkin olla. He ovat. 

Voisitko sallia itsesi olla juuri siinä missä olet nyt? Fyysisesti, psykologisesti, emotipnaalisesti ja frukto-ovo-vegetaarisesti? ( okei meni vähän överiksi). Sinun ei tarvitse olla yhtään pidemmällä,valmiimpi, hyväksyneempi,parempi, menestyneempi eikä mitään muuta. Anna itsesi kypsyä niin kuin sauna lämpenee. Hitaasti ja varmasti. Jos menet sinne malttamattomana kiuas yrittää sihistä mutta ei ole vielä valmis. Vaikka heittäisit isommalla kauhalla, se ei ole vielä valmis. Anna sen lämmetä rauhassa. 

On välillä tärkeää katsoa taakse, miten paljon lempeämpi ja myötätuntoisempi kykenee itseään kohtaan olemaan. En tunnista itseäni siitä joka olin vaikkapa viisi vuotta sitten. Silti on paljon kohtia jossa "vanhat äänet" pilkkivät esiin ja koittavat saada nuoraansa, välillä siinä onnistuenkin. Jokapäiväinen harjoitukseni on taas uudestaan antaa itselleni anteeksi. Harjoitella sitä että muistan miten hankalaa on elää jos kompassina toimii ilkeä kriittisyys itseä kohtaan. Niille ajatuksille voi todeta; muistan sinut. Sinua tarvitsin joskus suojaamaan itseäni. Enää en jaksa kuunnella sinua. Saat ihan rauhassa yrittää huudella minulle, mutta en lähde vieraisiin pöytiin.Kiitos kutsusta ja kiitos että voin valita olla tarttumatta siihen.

Kuva on muisto eräältä bussimatkalta jolloin oli todella hankala löytää rauhaa ja armollisuudessa itselle. Istuin penkille jonka alta tämä tuli vastaan. Vähän hymyilytti.

Vastustan mä ystävää (laula karhunpoika sairastaa sävelellä)

Taas kerran sain todeta että vastustus on viimein ja lopulta ystävä. Mieli sanoo vastustuksen noustessa "kiellä se, katso muualle, korjaa se, peitä se". Joku osa kuitenkin haluaa katsoa. Se haluaa vapautua vastustuksesta joka kuluttaa ja syö. 

Vaikka vältellyt asiat voisvat olla arkoja ja pelottavia katsoja, jaksan aina yllättyä siitä miten paljon vapauttavampaa on olla rehellisesti "rikki" kuin esittää ehjää. Miten paljon aidompaa ja helpompaa on itselleen myöntää se missä on nyt, kaunistelematta tai koittamatta koristella mitä on. 
Olen vältellyt kohtaamasta tuota asiaa koska olen pelännyt sitäkin että muut leimaavat minut pelleksi. Kun en kohtaa itseäni hyväksyen, pidän itse itseäni pellenä. Muut saa tehdä ihan mitä haluaa .

Harhakuvien romuttumista ennen usein kiemurtelen kuin kusiaisia housuissa, mutta nyt naurattaa ja ihmetyttää miten ovela mieli onkaan. Se tosiaan haluaa suojella minua kivulta, kivulta josta kuitenkin selviän! Enemmän sattui vältellä ja kieltää asiaa kuin katsoa sitä suoraan. 

Vastustus on ystävä. Se todella on <3

Minulle epäonnistumiset on olleet ja ovat selkeästi edelleen pelottavia, herkästi tuomitsen itseni täysluuseriksi jos en pystykään siihen kaikkeen mitä usein itseltäni liiallisesti odotan. Koska epäonnistuminen on kipeä kohta, sitä voi olla hankala myöntää. Ja joo epäonnistuminenkin on onnistumista, se on kokemus joka opettaa ehkä enemmän kuin mikään muu, joten kaikki on niin kuin kuuluukin. Tai kaikki on niinkuin on. Se on ihan hyvä niin.

(Ei läheskään…) Aikuinen Nainen

Naiseus. Todellisuudessa niin hemmetin helppoa ja yksinkertaista mutta käytännössä itselleni ainakin välillä kovin hankalaa. Havahduin muutama vuosi sitten huomaamaan millainen oli käsitykseni naisesta "huolehtiva, auttava, pärjäävä". Kuulostaa aika raskaalta elää vain noita kuvitelmiaan täyttäen. Nainen ja nautinto? Nainen ja oma tahto? Nainen ja vastaanottaminen? Nämä asiat ovat olleet ja ovat edelleen opettelussa.Olen myös oppinut mallin jossa kaiken tekemisen pitää olla jotenkin "hyödyllistä". On ollut vahva tarve olla "kunnollinen".Koska en kertakaikkiaan osannut istua ja mahtua kunnollisen tytön rooliin tietämällä tai olemalla koulussa hyvä tein kehosta paikan joka piti koittaa hallita täydellisesti. Sain tai keho sai huomiota ulkopuolelta joten taisin erehtyä luulemaan että jos vaan keho on tarpeeksi jotain niin sitten kelpaan ehkä muutenkin. Kasvatin kehosta suojakuoren, menin piiloon sen taakse. Aika äkkiä elämä on tällöin vain konemaiseta ja väritöntä. Ei tunnu paljon miltään, eikä liikkumisen ilosta ole enää tietoakaan. Yhtäkkiä koko elämä alkoi olla suoritus jossa sisimpään ei ole enää yhteyttä. Kuten muutkin illuusiot, tämäkin onneksi pääsi romahtamaan., vaikka se joka on kutsu elämään ensin näyttääkin kuolemalta.Henkinen toipuminen on kestänyt ylä ja alamäkineen reilun viisi vuotta. Vanhat mallit ovat hemmetin tiukassa, niiden suhteen saa olla todella valppaana.&nbsp;<br><br>Sain tästä varsin hauskan esimerkin tänä aamuna.Olin nähnyt unta jossa olin viettänyt kesän katsoen vain Sopranos sarjaa ja kokien elämää. Herätessäni olo oli syyllinen ja häpeilevä, hätäinen. Olin hädissäni siitä että olin Unessa ollut tekemättä mitään hyödyllistä ja olin nyt vähintäänkin pilannut koko elämäni laiskuudelllani. Ok,viesti tuli perille&nbsp;&nbsp;<br><br>Ja on itseasiassa aivan totta että minussa on olemassa laiska puoleni. Minussa olen olemassa kaikki se jota olen kieltänyt. Se kaikki pääsee pirskahtelemaan esiin kun en niin kauheasti yritä. Joskus se pirskahtaa kyyneleitä, joskus sponttaanina sammakko hyppelynä. Huomaan että en oikeastaan ole yhtään se joka koitin niin kauan olla.Oli ihan kiva tutustua siihenkin jääkalikkaan, mutta nyt se saa sulaa mielummin. Ja ihan vaan vitt#illakseni unelleni teen tänään jotain totaalisen hyödytöntä ja syön jäätelöä perään.<br><br>Itsensä hyväksyminen ei ole tietenkään vain naisten haaste, luulen sen koskevan ihan meitä jokaista.&nbsp;<br><br>Hienoa naistenpäivää <3

kuviiiiis.jpg

Jästipää ( vai jänishousu?)

Me emme näe maailmaa sellaisena kuin se on vaan sellaisena kuin itse olemme. Joo joo, onhan tätä nyt kuultu ja hoettu mutta miten se vaan aina ja uudelleen joka ikinen päivä tulee vastaan. Vastustelun ei todellakaan tarvitse olla mitään suurta ja mullistavaa, pienikin ärsytys tai puolustelun tarve voi näyttää minkä asian suhteen ei ole vielä sujut. Ai minua ärsyttää jonkun hidastelu, missä itse hidastelen? 

Ai minä petyn kun joku ei pitänyt lupaustaan? Mitä lupauksia en itse ole pitänyt? Ai tuomitsen mielessäni huomionkipeää kiukuttelevaa lasta, enkä näe että juuri tuollaisen kiukuttelun olen itseltäni kieltänyt. Mieli on antanut sille leiman " PAHA". En sano että kiukuttelu on hyväkään, mutta perinteisesti se mitä kielletään ei katoa vaan nakertaa jossain sisuksissa. Jos minussa on kiellettyä kiukuttelua, projisoin maailmaan juuri sitä. Jos en suostu näkemään ja kuulemaan itsessäni "johdatusta", projisoin sen vaikkapa johonkin guruun tai annan milloin minkäkin suuntauksen kertoa kuka olen. 

Jästipää kun olen, en aina todellakaan halua nähdä. On niin paljon helpompaa alkaa pitää ongelmia tosina eikä nähdä että ajatus on niiden lähde. Ajatus, jonka kanssa ei ole vielä lyöty yläfemmaa ja tehty sopua. Sopua ei tietenkään tarvitse tehdä. Mutta voit senkin seuraukset nähdä pian. Sota sisällä on sota ulkona. Sisällä on ulkona. Niiden välissä ei ole mitään muuta kuin ajatus. Eikä ajatus itsessään ole ongelma. Viisas ystäväni tokaisi kerran osuvasti että hänen ainoa ongelmansa on muistaa ettei ole mitään ongelmia. Ja kuitenkin ne "ongelmat" on lahjoja. Odotan innolla että pääsen niitä avaamaan. Ai minussa on vielä sotaa tätäkin vastaan! Kiitos että saan sen nähdä. Ai minä koitan vielä suojella itsessäni tätäkin? Ai tuokin herättää vastustusta, mahtavaa! 

Ja sitten välillä unohdun tien varteen polttelemaan sikaria ja unohdan katsoa. Luulen löytäneeni viimein jotain. Kunnes sekin luisuu käsistä, sikari polttaa huuleen lommon ja matka saa jatkua. Ja se matka onkin määränpää. En enää välitä pääsenkö minnekkään, ehkä en edes enää halua " minnekkään". <3. Koittamalla ratkaista vain ulkoista maailmaa en lopulta ratkaise mitään kuin ehkä hetkeksi. Näkemällä ajatuksen joka sanoo "ongelma" se ulkoinen maailma ( jonka minä nään tavallani ja sinä omallasi) näyttää muuntuvan mukanani. 

1239405_548876101834507_645441141_n.jpg

Kivun sietoa

Mietiskelin tuossa aamu töpöttelyllä henkistä kivunsieto kykyä. Jos juostaan aina "äkkiä olo helpommaksi keinolla millä hyvänsä ja kunhan se on minun mieleni mukaista" vietin perässä, saa ennenpitkää huomata juoksevansa kehää jossa edellisten kierrosten jalanjälet ennustavat tulevaa. Sitä "puske kovempaa" tahtolihasta käyttääkin nyt sen kivun sietoon, joka on mielessä. Vanhoja ehdollistumia, pelkoja. Jokin osa itsessä tietää että vanhat urat ei enää kulje. Mutta minne sitten mennä? Ai ei mennä? Pitääkö tosiaan pysähtyä? Kipu syntyy mielelle tunteesta etten hallitse tätä. Pelosta sitä tuntematonta kohtaan jota ei tiedä. 
Mutta onko tulevasta oikeasti koskaan tiennyt? Meillä on tietysti kuvitelmanme ja suunnitelmamme turvaa tuomassa, ja saa tietysti ollakkin.
Vanha viisaus vanhasta on uskallettava päästää irti ennenkuin uutta voi tulla tilalle on monet kerrat näyttänyt pitävän kutinsa. Siinä välissä on kuitenkin tyhjiö. No mans land. Tämä kohta kysyy sitä kivun sietoa. Sille antautumista ja suostumista sille ettei tiedä. Mitä enempi näitä kokemuksia on elämässä saanut, niitä ei pelkää samalla tavalla ainakaan.ajatukset ja tunteet voi hyvin vastustella, mutta niitä vastaan ei näe tarpeelliseksi aloittaa sotaa. Ymmärtää jo, että ajatukset ja tunteet tulee ja menee, ne eivät kerro todellisuudesta. 

Oman elämän eläminen vaatii kivun sietoa. Se ei aina ole mukavaa. Tiedostamisen tie ei ole mukavuudenhaluiselle. Tosin jossain kohtaa voi käydä niin että se mukavuudenhaluisinkin vedetään elämän toimesta mukaan. Kyllä se on tietysti vapauttavaa ja helpottavaakin, mutta helpotuksen haku edellä toimimatonta. Kohtaanko nyt oikeasti kaikki kasvoni vai syönkö sittenkin suklaata? Ja edes sen kohtaamisen ei täydy olla raakaa js kivuluasta, mutta se on tehtävä. Olen niin monta kertaa valinnut tutut suojakeinoni kuin katsonut tilannetta silmiin. Kaikki meistä on.

Henkiseen kivun sietoon minulle yksi toimiva tapa on vain olla ja hengittää. Ehkä jopa pyydän tunnetta tulemaan kaikella voimallaan. Mutta ajatteluun en suostu lähtemään mukaan. Mieli saa jauhaa selityksiään ja ratkaisuyrityksiään,mutta en lähde mukaan vaan huomaan ne. Olen siinä niin kauan kuin tunne haluaa olla. Muutama vuosi sitten istuin pakkasessa vartin. Se oli pieni summa siitä että kipua olisi vielä välttänyt.
Kärsimykseen liittyy toki myös paljon turhaa ihailua siinä missä välttämistäkin. Vanha kunnon pidän huolta omista asioistani voi olla ihan fiksu valinta. Sitäkään kun ei tartte tehdä silleen jääkylmästi, vaan senkin voi tehdä kunnioittaen. Vaikka me yhtä ja samaa ollaankin, mitä me ollaan muiden asioista sanomaan? Minulla on oma perse pestävänä, pesehän sinäkin omasi ;) ? Kukkahatuissa on aina niin turvallista ja mukavaa puuttua toisten elämään.
Toki vieressä voidaan olla, mutta jälleen kerran ketään muuta ei voi eikä tarvitse pelastaa, kantaa, vapahtaa tai armahtaa. Ainakaan just sillä tavalla mitä mieli ehkä haluaisi. "Jos se vaan tajuaisi sitä ja tätä". 
Minä en tiedä mikä on kenellekin parhaaksi.
Minä en varsinkaan tiedä aina mikä on itselleni parhaaksi. Ja se on ihan parasta se!
 
kipuiluuuu.jpg