Tunnelukko asiaa

Tunnelukoista taisikin olla meneillään tietoisuusbuumi noin vuosi sitten, mutta koska aihe on aina koskettava ja avaava, ajattelin kirjoittaa aiheesta nyt myös uutiskirjeeseen.

Tunnelukot eivät ole vikoja tai virheitä, vaan itseasiassa hyvin ymmärrettäviä tapoja reagoida ja muodostaa tulkintoja varhaisten kokemustemme perusteella. Tunnelukot ovat myös linssi jonka läpi maailmaa katsomme ja jotenkin kummasti tunnumme vetävän puoleemme juuri sellaisia kokemuksia, jossa lukkomme pääsevät tulemaan näkyville. Se tekee kipeää. Se ei ole kivaa. 

Turvallisuus <3   

Turvallisuus <3

 

..Ja silti se on valtavan arvokas mahdollisuus nähdä lukon taakse ja antaa itselleen mahdollisuus eheytyä lukon vallasta. Se ei käy tosin viikossa. Tutkitusti, tunnelukkojen kanssa työskentelyyn on realistista varata 9-12kk. Tämä on myös oma kokemukseni. On hienoa huomata, että työskentely todella helpottaa asioita, jotka olivat aiemmin tulen arkoja. Se ei tietenkään tarkoita että elämän tulee olla työstämisen ajan yhtä vellomista, mutta niille lukoille jotka tuottavat elämässä haasteita on annettava tilaa, niitä on viisasta työstää. 

Tässä kirjoituksessa avaan tarkemmin kahta tunnelukkoa, ja seuraavassa kirjoituksessa taas kahta muuta. Kolmas osa keskittyykin sitten miten näitä voi työstää, inhimillisesti ja realistisesti.

Hylkäämisen tunnelukko

Hylkäämisen tunnelukko alkaa kehittymään jo ensimmäisten elinvuosien aikana. Tällöin lapsuudenkodin tunnelma on usein ollut ailahteleva, epävakaa, arvaamaton, kylmä ja emotionaalisesti poissaoleva. Ihmisellä jolla on hylkäämisen tunnelukko on usein vaikea luottaa, olo on helposti turvaton ja pelokas. Hylkäämistä pelätään myös poikkeuksellisen paljon, ymmärrettävästi. Yleisin seuraus tälle tunnelukolle on masennus. Muita mahdollisia seurauksia on läheisriippuvat suhteet tai läheisten suhteiden välttäminen kokonaan. Hylkäämisen tunnelukkoa on turvallista käsitellä tuella ja antaa sille aikaa. Ihminen kaipaa ja tarvitsee valtavasti turvaa, luotettavuutta sekä hyväksyntää.

Alistumisen tunnelukko

Alistumisen tunnelukko voi syntyä myöhemmin lapsuudessa ja nuoruudessa, ei välttämättä ensimmäisinä elinvuosina.Tällöin ihminen on kohdannut vähättelevää, rankaisevaa, ylikontrolloivaa ja liian vaativaa kohtelua. Ihminen itse reagoi tähän vähätellen itseään, alistuen, tunteitaan tukahduttaen. Tämä näkyy heikkona itsearvostuksena, omien tarpeiden kieltämisenä tai vähättelynä, miellyttämisenä javaikeutena vetää rajoja. Voi ilmentyä myös passiivisaggressiivisina purkauksina. Ihminen tuntee olevansa kuin ansassa. Tätä tunnelukkoa työstäessä ihminen tarvitsee sitä, että hänen tunteensa, tarpeensa ja rajansa otetaan tosissaan ja niitä kunnioitetaan. Hän tarvitsee myös terveen itsekunnioituksen vahvistamista.

Tunnelukko testin voi halutessaan tehdä täällä: http://www.tunnelukkosi.fi

Kiitos että saan olla minä verkkokurssilla työstetään tervettä itsekunnioitusta omassa elämässään viihtymistä. Lue lisää: https://eeviminkkinen.mykajabi.com/store/oSvYFcEE

Uusin podcast kehon kontrolloinnin vankilasta ja toipumisen tiestä

Ok. Tästä tuli nyt pidempi podcast, mutta jos yhtään koet että suhteesi kehoon, ruokaan ja liikkumiseen on mennyt överiksi, kontrolloivaksi ja sellaiseksi joka on sinulle itsellesi ahdistava, kuuntele tämä.

Vastaan tällä podcastilla kuulijan kysymykseen jossa kerron omasta toipumisen tiestäni.

Food is good for you &lt;3   

Food is good for you <3

 

Podcast pärjäämisestä ja siihen liittyvästä paineesta

Tällä podcastilla käsitelllään pärjäämisen painetta, jotain joka on varsin yleistä ajassamme.

Tämä on usein suorittamisen käsipari: oma tarvitsevuus, inhimillisyys ja elämään luottaminen pelottaa. Pärjäämisen paine syntyy helposti velvollisuudentuntoiselle ihmiselle jolla on haavoja liittyen mm. tuen ja avun vastaanottamiseen.

Onko edes mahdollista elää inhimillistä elämää, eikä tarvita ketään eikä mitään?

Tarvitseminen ei ole heikkoutta, vaan inhimillistä. 

Pärjäämisen paineeseen liittyy liian kovat ja epärealistiset vaatimukset jotka kohdistuvat itsen lisäksi myös mahdollisesti muihin. 

Hyvin usein, juuri silloin kun luulemme että meidän pitäisi olla kurinalaisempia tai kontrolloida tilannetta tarvitsemmekin oikeasti myötätuntoa ja kykyä hellittää.

Kuuntele alle 12 minuutin podcast ja tutki mitä aihe sinussa herättää! 

Emotionaaliset pelot

Onko oikeasti mahdollista olla peloton? Itse en usko että pelottomuus olisi a. mahdollista tai b. edes tavoiteltavaa.

Pelot on käsittämättömän herkkä aihe, johon liittyy tabuja, häpeää ja kipua. Miten tunnetason pelkoihin voisi alkaa suhtautumaan, inhimillisesti?

Tervetuloa herkän aiheen pariin.

Tässä kirjoituksessa tutkitaan muutamia sudenkuoppia itsetuntemuksen tiellä, joihin törmään työssäni sekä olen näihin toki itsekin haksahtanut ja tulen varmasti haksahtamaan vielä satoja kertoja...Koska olen ihminen.

Kokemus kuitenkin opettaa ja parhaimmassa tapauksessa sudenkuopat oppii haistamaan jo varhaisemmin, niissä ei välttämättä tarvitse killua niin kauhean pitkään.

Sudenkuopissa ei itsessään ole mitään väärää tai pahaa, enemmänkin ne kertovat siitä että jokin defenseisämme on aktivoitunut. Jokaisella nämä defenssit toimivat vähän eri lailla.

Yleisiä ja vähän laajempia esimerkkejä keinoistamme koittaa ratkaista sisäistä kipua ovat: miellyttäminen, suorittaminen, vetäytyminen, piilottaminen, kontrollointi ja perfektionismi.

Jaan nyt kuitenkin muutaman spesifimän esimerkin sekä miten itse olen harjoitellut palaamaan näistä kuopista takaisin sydämen äänen äärelle.

Liiallinen analysointi

Varsinkin ihmiselle joiden oman sisäisen maailman työstäminen, uskomuksien tunnistaminen ja todellisten tunteiden tiedostaminen on tärkeää, voi helposti käydä niin että todellisen kohtaamisen sijaan analysoi- tai enemmänkin yli analysoi.Yli analysointi koittaa itseasiassa peittää sitä mitä todella koet. Pelkoa, jännitystä, epävarmuutta, turvattomuutta, haavoittuvaisuutta, kaipuuta, tarvitsemista?

Analysointi on lopullinen kehä jossa mieli yrittää ratkaista asioita joita ei voi älyllä ratkaista. Tie ulos liiallisesta analysoinnista tapahtuu huomaamalla mitä tekee. Muistuttamalla itseään siitä, että tämä ei ratkea näin. Minulle tekee tällöin hyvää siirtyä kehoon: tanssia, ravistella kehoa, tehdä hengitysharjoitus, jotain joka palauttaa kokemiseen ajattelun sijaan.

Liika vakavuus

Liika vakavuus on kohdallani analysoinnin käsipari, otan analysoinnin niin hirmu vakavasti että elämästä alkaa kadota kepeys, spontaani nauru ja leikkisyys. Tällöin liika vakavuus uskottelee, että puristamalla ja pakottamalla tai rankaisemalla itseään hyvin kriittisellä sisäisellä puheella tie menisi eteenpäin. Toden totta, itsetuntemuksen tie on hyvä ottaa tosissaan, mutta liika vakavuus usein enemmänkin estää etenemästä. Liikaa vakavuutta voi olla vaikea havaita, kun siinä on kiinni se todella tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Tämän energia on raskas, tukahduttava ja julma. Tie tästä ulos menee taas huomaamisen kautta ja kykenemällä myöntämään itselleen että nyt on tullut otettua vähän liian tiukasti koko homma. Kaikenlainen huumori, kyky lempeydellä nauraa itselleen ja elämälle helpottaa.

Minä olen ainoa ja erityinen kipuni kanssa

"Kellään muulla ei ole näin häpeällisiä juttuja". Erillisyys ja vertailu. Itsetuntemuksen tie nostaa esiin valojemme lisäksi varjomme, sekä ne persoonan puolet joita emme kovin mielellämme katsoisi. Vaikenemme, piilotamme näitä ja uskomme olevamme ainoita keillä on vastaavia haasteita. Olemme usein myös varmoja, että jos muut tietäisivät he tuomitsisivat. 

Älä tuomitse muita siitä että he tuomitsevat sinut ennen kuin tiedät. Hyvin hyvin usein, ihmisillä on kyky suurempaan myötätuntoon kuin uskoisimmekaan. Miksi? Koska jokaisella on oma shittinsä, niin sanotusti. 

Eristäytymisen ja piiloutumisen sijaan, tie ulos kulkee jakamisen ja avoimuuden kautta. Koko maailmalle ei tietenkään tarvitse huutaa omia kipujaan, mutta niiden jakaminen jollekkin turvalliselle ystävälle joka ei yritä ratkaista tunteitasi voi olla hyvin eheyttävää.

Ajankohtaista:

Överiksi meni e-kirja

Överiksi vetäminen, suorittaminen ja addiktiot ovat asioita, joita minulla on reilun kymmenen vuoden kokemus. Nämä asiat ovat satuttaneet minua eniten, mutta myös lopulta opettaneet eniten.

Omista kokemuksistani ja niistä oivalluksista ja työkaluista jotka ovat auttaneet minua murtamaan överiksi vetämisen kaavaa olen koonnut e-kirjan.

Tilattuasi e-kirjan saat sen heti pdf tiedostona luettavaksi.

Lue lisää ja tilaa omasi Täältä  Hinta 15€

Konflikiten äärellä...

On oikeastaan kaksi tapaa miten lähdemme toimimaan kun elämässä kohtaamme konflikteja. Konflitkin ei siis tarvitse olla ”riita”. Se voi ihan hyvin olla sitä että itse konfliktoidumme elämän kanssa. Kaikki ei mene niin kuin halusimme tai toivoimme. Odotuksemme eivät kohdanneet todellisuutta. Ja varmasti jokainen ihmissuhteissa ollut on kohdannut konfliteja myös näissä, meillä jokaisella kun on omat tapamme nähdä, ymmärtää ja kokea elämää. Toisen perdpektiiviä voi olla joskus Lähes mahdoton ymmärtää. Ja miksipä aina tarvitsisikaan. Mutta anyway, missä sitten kohtaammekaan konflikteja usein meissä vaistomaisesti nousee halu ensin Suojautua.

Suojaudumme hyvin erilaisin keinoin. Joku vetäytyy. Joku jäädyttää tunteensa. Joku hyökkää. Joku selittelee, joku anteeksi pyytelee ilman syytä. Joku koittaa hyvitellä, joku uhmaa, joku tekee jotain muuta. Erilaiset keinot, sama aie. Halu suojautua joltain, joka koskee. Hyvin ymmärrettävää. Hyvin hyvin ymmärrettävää. (Toki tämä usein unohtuu hetkeksi silloin kun käytännössä tätä kohtaamme). HHaluan korostaa että suojautumisessa ei ole mitään väärää. Joskus me oikeasti tarvitsemme tätäkin osaa itsessämme. Miten sinä usein suojaudut?

Ja sitten meillä on se toinen vaihtoehto. Se vaikeampi. Se on suojautumisen sijaan avoimuus oppia ja kohdata. Mitä tässä tapahtuu ja mitä se herättää MINUSSA? Mikä on minun tehtävissäni? Sanotaan että vaatii itseasiassa Vahvaa egoa uskaltaa kohdata todelliset tunteensa, piilottamatta niitä itseltääb. Sen että nyt loukkaannuin. Sen että koin hämmennystä. Sen että koin itseni uhatuksi. Sen että koin ettei minua arvostettu. Sen että olisin kaivannut jotain muuta. 
Koitamme olla niin ovelia, että kieltämällä nämä osat itseämme pääsisimme niistä pakoon. 
Kun meillä on vahvuutta myöntää todelliset tunteemme, voi aidosti avautua oppimaan niistä ja näkemään niitä syvemmälle. Ja se jos mikä kysyy rohkeutta.

Viime viikolla kohtasin itse tilanteen joka sai minut suojautumaan. Itse usein silloin ”kylmetän” itseni ja vetäydyn. Loukkaannuin asiasta jossa toinen henkilö oli toiminut tietyllä tavalla koska oli pelännyt. Hän oli suojautunut ja minä vastasin suojautumalla. Pian huomasin että en oikeasti edes halunnut kylmettää itseäni. Tein niin tottumuksesta, koska niin ”kuului” tehdä. Oli totta että loukkaannuin. Oli totta että se tuntui kurjalta. Kun pystyin ymmärtämään miksi itse halusin suojautua, kykenin ymmärtämään toisenkin suojautumisen. Se ei tarkoita että katson tiettyjä asioita aina läpi sormien. Mutta se tarkoittaa sitä että minun ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti sitä.

Emotion to Devotion

IMG_2400.jpg

Triggerit. Tunnemuistot. Vanhat ohjelmoinnit. Punaiset napit ja vaatteet. Meillä kaikilla on omamme. Ne jotka tulevat meiltä niin syvältä selkärangasta, että ne todella tuntuvat TODELTA ja saavat meidät usein reagoimaan itseämme tuhoavilla tavoilla. Itsetuntemuksen matka lisää tietoisuutta pala palaselta niin, että pikkuhiljaa alamme kokemaan jotain uutta ja hassua: Tiedostamme, että reaktiomme on defenssi, mutta emme ihan osaa vielä katkaista reagoimistamme sen mukaan.

 

Jokaisen selviytymiskeinot ovat erilaisia. Joillakkin se on enemmän vetäytyvää ja piiloutuvaa, jollakin toisella hyökkäävää ja päälle käyvempää. Vaikka tavat ovat hyvin erilaisia, taustalla on hyvin samankaltainen pohjatunne: Pelko. Pelko, että minut hylätään. Pelko, että minua arvostellaan. Pelko, että minusta ei enää pidetä. Pelko, että torjutaan. Pelko myöntää, että erehtyi. Pelko menettää kasvonsa. Pelko, että elämä ei kannakkaan. Pelko, että ei selviä. Pelko yksinäisyydestä. Pelko läheisyydestä. Pelko menettämisestä.

 

Kun olemme pelolle sokeita, hyvin ymmärrettävistä syistä, se saa meidät suojautumaan. Suojautuminen rakentaa panssaria aidon kohtaamisen välille. Jos kylmetän itseni tässä, sitten minua ei satu! Oman elämäni jääkuningattarena voin ainakin tunnustaa, että vaatii hirveästi ponnisteluja ja kontrollia kylmettää itseään. Haaste olisi tehdä se, mikä kaikista eniten tuntuu vaikealta, antaa panssarien pudota. Sallia itsessään se, että tämä saa tuntua. Pelkoja ei voiteta kiertämällä niitä, vaan menemällä hellästi niitä kohti. Sallien sen, että se saa pelottaa. Sallien sen, mitä se meissä nostaa esiin.

 

Mennyt vuosi oli minulle monen ison pelon tiedostamista ja kohtaamista käytännössä. Jos jokin asia tuli selväksi, se on se, että niitä ei pääse pakoon välttelemällä kuin hetkellisesti. Kärsivällisesti elämä koputtelee ovelle, uudestaan ja uudestaan. Tarjoaa mahdollisuuden olla hylkäämättä itse itseään. Paine sisuksissa kasvaa liian suureksi. Niin paljon, kun tämä meissä voi nostaa vastustusta esille, se on kasvumme kannalta hyvä. Tähän aikaan toivon, että uskallat olla itsellesi tukena ja hellä. Anna aikaa.

Emootiot ja reaktiot joita usein painamme pois ja tukahdutamme ovatkin usein kuin silta vapautumiseen. Vain kulkemalla läpi pelon, vihan, turhautumisen, vastustamisen voi kokea niiden raukeamisen. Panssarin pudottamisen. Haastavan asian kohtaamisen. Kissan nostamisen pöydälle. Sanoa EI enää. Sanoa KYLLÄ. Astua itse sivuun. Antaa rakennelmien hajota.

Jokin raukeaa. Harvoin sitä tunnetta voi sanoin selittää. Jotain vanhaa sulaa pois. 

Vastustaminen itsessään ei ole ongelma, vaan se että vastustamme vastustamista.

”Emotion is energy, energy is motion”.

Tästä syystä olen kokenut itse erittäin hyväksi ja toimivaksi yhdistää vapauttavan ja tunnelukkoja purkavan liiikkkeen sekä itsetuntemusharjoituksen. Omasta palleasta on pikku hiljaa päässyt sulamaan pois sinne kauan, kauan sulottua huolta ja hätää. Jotain johon olin niin tottunut, että en tajunnut mitä mukanani kannoin. Vähän paradoksaalista että ne asiat joita on itsessään ehkä eniten hävennyt ja pelännyt ovatkin voineet hitaasti mutta varmasti valjastautua voimaksi.

Onko ihminen kokemustensa summa?

On aika jännästi sanottu että ihminen on kokemustensa summa. Toisaalta se tuntuu olevan juuri niin. Itse ainakin huomaan miten monet kokemukset ovat muovanneet sitä miten regoin/toimin/tunnen/ajattelen. On hyvin hyvin ymmärrettävää että jos jossain tilanteessa on joskus sattunut, kipua haluaa välttää tulevaisuudessa. Itselleni on usein käynyt niin että olen varuillani ja peloissani jonkun tässä olevan asian kanssa, koska joskus aiemmin samankaltaisessa asiassa "on saanut näpilleen". 

Taas vastaavasti on niitäkin kokemuksia joissa olisi ollu hyvä jo ajat sitten tajuta että "tämä ei tee mulle hyvää". Ilmassa on haissut palaneen käry, jokin osa on tuntenut että kaikki ei ole ihan kohdallaan... Ja silti halunnut uskoa. Ehkä mä vaan kuvittelin, hei! 
Rajat on hyvin mielenkiintoinen teema. Joskus niistä on tarpeen uskaltaa hellittää, joskus on rohkeutta vetää niitä.

Menneet kokemukset vaikuttaa siihen ns. sponttaaniin reaktioon joka tulee kun elämä tökkäisee johonkin kohtaan joka on ollut vereslihalla tai haavalla. Itse olen lukuisia kertoja mennyt siihen ansaan että häpeän haavojani, häpeän sitä kipua jota olen joskus kokenut/koen. Paraneminen ei tarkoita sitä että ei enää koskaan sattuisi, vaan sitä että voi alkaa tuntea itse itseään kohtaan myötätuntoa siellä, missä ei aiemmin kyennyt. 

Tänä aamuna mieleen palasi kokemus 10 vuoden takaa, kokemus ja ajanjakso joka oli minulle silloin vaikea. En tuolloin kyennyt käsittelemään kipua, koin olevani täysin yksin sen kanssa. Jotta en olisi tuota kipua nähnyt, tarvitsin tietysti selviytymiskeinoksi kontrollointia ja kuvitteellista hallintaa. Mikä silmänkääntö temppu. Myöhemmin taas häpesin kontrollointiani, vihasin sitä ja koitin esittää rentoa. (Jota en ollut...)

Vaikka pahimmista kontrollinmuodoista on paljon jo reunoja hiottu ja kohdattu kipeyksiä joita niillä on koittanut peittää..oli jotain isoa jäänyt. Meinaan juuri se häpeä omasta kontrollista. Tuon muiston noustessa esiin kysyin 10 vuoden takaiselta itseltäni mitä hän olisi kaivannut. Myötätuntoa. Jotain joka sanoisi "Se on ihan ok että sattuu". En ollut osannut antaa sitä itselleni, joten sen sijaan halveksuin itseäni. Itsensä halveksuminen on yksi tuhoisimmista asioista ihmisen elämässä. Se vääjäämättä heijastuu ulospäin. 

Tämän ja monen muunkin kokemuksen myötä taas vahvistuu käsitys siitä miten me pohjimmiltamme kaipaamme tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, erityisesti niissä kohdissa kun se on meille itselle hankalaa.

Epätietoisuus

Usein sanomme että pahinta on epätietoisuus. Vaikka niin kovin kaipaamme selkeyttä, asioiden loksahtamista kohdalleen se myös pelottaa meitä. Jos tämä olisikin selkeä. Jos tämä olisikin ”done”. Haluamme suojata itseämme irtipäästön kivulta, varjella itseämme tuntemattoman pelolta. Se on kovin ymmärrettävää. 

Kun jokin asia tai vaihe on päättymässä elämässä, voimme myös antaa itsemme surra sitä. 
Surussa on myös jotain kaunista. Se kertoo siitä että jokin on koskettanut sinua hyvin syvästi. Jollakin asialla on ollut sinun elämässäsi merkitys. Voimme surra loppumisia ja päättymisiä ja yhtä lailla antaa itsemme olla uteliaita, ehkä jopa iloisia tulevasta, vaikka emme vielä tiedäkkään mitä se pitää sisällään. 

Silta sinne kulkee tyhjyyden kautta. Otan itseäni kädestä kiinni ja istuskelen vielä sillan toisella puolen. Kerään rohkeutta ja katson vielä maisemaa jonka olen jättämässä taakseni.  
Joskus olin sille vihainen, koitin muuttaa siitä, koitin paeta sitä, koitin sulkea silmäni siltä ja koitin istuttaa sinne pumpulipuskia jotta pystyisin siellä pysymään. Syvältä sydämestä kuuluu kuitenkin nyt KIITOS.

Erottelukykyä

Kukapa tykkäisi tulla arvostelluksi tai ilkeilyn kohteeksi. Tietysti järjellä tiedämme että ”ei pidä välittää” mutta kun itse vuorollamme osumme arvostelun kohteeksi, harva meistä todella on niin Buddha että missään ei värähtäisi. Joskus meille opetetaan itsemme hyväksymistä mitä haastavimmilla tavoilla ja se saattaa kysyä meiltä munaa vetää rajaamme. 

Hirmuisen helposti tekisi mieli puolustautua, hyökätä takaisin tai sitten yritämme ostaa arvostelijalta hyväksyntää hylkäämällä itseämme, usein heikoin lopputuloksin. 

Koska olemme ihmisiä, ihan takuulla jokaisesta löytyy jotain mistä voi arvostella. 
Ja siis asialliselle palautteelle ja itsereflektiolle on aina tilaa, ja monen meistä on hyvä harjoitella ottamaan sitä vastaan. Mutta usein me itse olemme hyvin tietoisia kipeistä kohdistamme, ja inhimillisyyksistämme, niistä kohdista joidenka kanssa olemme epävarmoja ja haemme paikkaamme. Kyllä, jokaisessa meissä on arvosteltavaa. Minä en ole kaikista pikkutarkoin. Olen erityisen taitava kirjoitusvirheissä. Saatan joskus innostuksissani puhua liikaa. Saatan vahingossa sanoa jotain joka on omasta mielestäni hauskaa mutta ei olekkaan muiden mielestä. En aina osaa ilmaista mitä todella tarkoitan. Minussa on paljon arvosteltavaa. 

Ehkä haasteeni onkin hyväksyä itseni kaikesta siitä huolimatta, tekemättä siitä oikeutusta. Se mitä kieltää on vaikea kehittää. Siinä missä tiedän ja tunnustan olevani hauraalla, minulla on mahdollisuus olla itselleni paremmin läsnä ja sitä kautta kasvaa. 

Ehkäpä meillä on joka päivä harjoiteltava tässäkin erottelukykyä:

Milloin ilmaista ja MITEN?Ja onko se tarpeellista todella? 
(Huom! Joskus on todellakin tarpeen avata suu, mutta senkin voi 90% ajasta tehdä napakasti olematta ilkeä)
Mitä itse saan arvostelusta? Tekeekö se minulle paremman olon itsestäni?
Miksi juuri minua kiinnostaa tämän toisen henkilön heikkoudet? Mikä niissä osuu minuun? Kenestä ne ehkä muistuttavat?
Miltä minusta tuntuu kun minua arvostellaan?
Osaanko erottaa mikä on asiallista palautetta toiminnastani siitä mikä on ilkeilyä?
Saanko myös olla itse itseni tukena ja voida sallia sen että se kirvelee hetken?
Saanko myös harjoitella erottelukykyä milloin palaute tulee kuunnella ja milloin voi kieltäytyä kuuntelemasta enempää. 

Me ihmiset olemme aina peilejä toisillemme. Joku peilaa minulle kohtia joissa olen itsekkin epävarma, joku peilaa minulle mahdollisuutta arvostaa omaa tilaani, joku jotain muuta. Näen aina itseni, lopulta.


Challenge is silence the mind...

Sydämen ääntä ei useinkaan voi perustella, sille ei löydy "järkevää tai hyödyllistä" syytä. Sen voi valjastaa toimimaan pään kanssa yhteistyössä, silloin mielestä voi tulla vihollisen sijaan voimavara.

Sydämen kutsut usein myös haastavat käsityksemme siitä mitä meidän tulisi olla ja mitä emme saisi olla. Ne kutsuvat pudottamaan juuri ne maskit johon mieluiten suojaudumme. 

Sydämen kuuleminen ei ainakaan omasta perspektiivistäni käsin ole pelkkää hempukkaa ja ihanaa mussun mussun oloa. Joskus siihen ei liity minkäänlaista "hyvää fiilistä" vaan jonkun asian kohdalla vain tuntee vahvasti että näin on toimittava, halusin tai en.

Olemme erittäin taitavia selittämään ja sulkemaan nuo kuiskaukset pois, mutta mielelle huono, sydämmelle hyvä uutinen on se että ne viestit eivät katoa tai häviä. Usein tarvitsemme aikaa ja kärsivällisyyttä sekä voimaa kerätä rohkeutta siihen mihin meitä ollaan valmistelemassa. 

Vaikka se onkin matka, sinun ei tarvitse etkä voi tietää yhtään askelta pidemmälle. Suostu siihen.

Ehkä olen juuri siellä missä nyt kuuluukin?

Joskus kun tuntuu siltä että elämä ei mene niinkuin olisit halunnut, toivonut ja pyytänyt, voiko olla että asiat ovatkin juuri järjestymässä tavalla joka on sinulle lopulta luonnollisempi, pakottomampi, aidompi?
Jos kaipaat aidompaa kohtaamista ihmisten kanssa, entä jos se on mahdollista vasta kun ”kissat on nostettu pöydälle”? Minä olen muutamia kertoja elämässä, syvissä surun, yksinäisyyden ja riittämttömyyden tunteissa kaivannut rakkautta, jotain syvempää kuin ”tykkään susta niin kauan kuin teet mitä tahdon” leikit ovat. Tuohon pyyntöön on aina vastattu. Ei ehkä niin kuin olisin halunnut. Oikeastaan ei koskaan niin kuin olisin halunnut. Joskus elämästä on sitä ennen kuin ”siivottu” vanhaa pois, asenteita,suojakerroksia,kieltoja,paikkoja, ihmisiä…Asioita jotka eivät ole linjassa sen kanssa mitä itse olin, joita kuitenkin koitin saada väkisin mahtumaan mieleni haluihin. 


Joskus kriisi,kaaos,epäselkeys on vain kahlattava läpi. Itseään oppii kuuntelemaan myös sitä kautta ”mikä ei ainakaan tunnu nyt minulle oikealta”. Uskallammeko kohdata sen tyhjyyden, kun emme tiedä mitä edessä on? Uskallammeko pysyä silloin tässä ja nyt, menemättä täysin pelkojen valtaan? Ja jos sinne pelkojen valtaan menee, ei haittaa! Jokainen on siellä käynyt. 

Life is a series of natural and spontaneous changes. Don’t resist them; that only creates sorrow. Let reality be reality. Let things flow naturally forward in whatever way they like. – Lao Tzu

Lessons learned in life 2

Lessons learned in life 2:

Kaikki ei ole aina(jos koskaan) sitä mitä ulkoisesti näyttää tai minkä vaikutelman saa.
Tämä koskee niin minua itseäni kuin kaikkea ympärillä olevaa.

Usein kaikki saattaa jopa olla päinvastoin. Sanat ovat sanoja, teot ovat tekoja. Sotkemme usein todellisuuteen omat toiveemme, haaveemme kuten myös epäilymme ja ennakkoluulomme.

Voi olla hyvä muistaa että uskoakseni jokainen meistä haluaa ulospäin näyttää olevansa vähän ”parempi” , ”vahvempi”, ”pärjäävämpi” tai vaikka ”henkisempi” mitä ehkä oikeasti kokee olevansa.
Meihin on syvään iskostunut malli että kelpaamme kun olemme X. Vaikka aina iloisia, positiivisia ja mitä hyvänsä. Olen itse leikkinyt sellaista ihmistä sillä tuloksella että jälkeenpäin ystäväni ovat sanoneet että ihanaa että uskallat olla taas ihminen ja oikeasti antaa itsestäni näkyä jotain. Niin. Se mitä näytin ulos ei todellakaan ollut totta.

On ihanaa kun elämässä menee aidosti hyvin, nauttikaa siitä sydämmene kyllyydestä mutta muistetaanhan sallia itsessämme myös yksinäisyys, suru, läheisyyden ja kosketuksen kaipuu, ikävä, hämmennys, väsymys, avuttomuus ja kaikki se joka mielellään koitetaan unohtaa kovan puurtamisen ja levottoman liikkeellä olemisen (tai kuka minkäkin) avulla.

Uskottelu ei koskaan lopulta toimi, ne pilvilinnat romahtaa ennemmin tai myöhemmin. Ja hyvä niin.
Aloita siitä missä olet, mitä koet, mikä on todella totta nyt. Vaikka se olisi niin kaukana ”ideaalista” kuin vain voi olla. Kunnioita sinä sinua niin paljon, että sinun ei tarvitse feikata itsellesi ainakaan.
Ei pienentää itseäsi, ei suurentaa itseäsi. Olla vaan.

Terkuin, tänään juuri väsynyt joka löi päänsä yhteen Siddhartan kanssa :D


Lessons learned in life

Lessons learned in life: se että liikut elämässä eteenpäin ei aina miellytä kaikkia. Eikä sen tarvitsekaan miellyttää. Minulla on ollut vähän Naivi ja suloinen käsitys että ihmissuhteiden pitäisi ainakin päättyä yhteisymmärryksessä, yhteistä aikaa kunnioittaen ja toiselle parasta toivoen. Toinen osapuoli ei sitä aina halua tai ole siinä hetkessä siihen valmis. Ja silti voi lähteä eri suuntiin. Vastassa voi olla vallankäytön keinoja uhkailusta syyllistämiseen, joskus jopa alistamiseen. Tosi elämä on välillä vittua ja perkelettä ja se on ihan ok.

Voi olla hyvä muistaa että hyökkäävät reaktiot kertovat enemmänkin pelosta ja surusta johon viha voi olla väylä. Mitäpä sitä kieltämään, me kiinnymme, kaipaamme ja pelkäämme ehkä mitä olemme ilman jotain toista. Irtipäästämimen ei ole aina jos koskaan helppoa. Ehkä vähän liian usein koitamme olla sinut luopumisen kuvistakin liian nopeasti. Miksei se saisi tuntua surulliselta? Entä jos suru onkin luonnollinen, jopa kaunis osa sitä että elämä saa mennä eteenpäin. Ei tarvitse osata ohittaa surua. 
Joskus toinen osapuoli tarvitsee vihaa irrotautuakseen.Koitetaan muistaa silloin että kyse ei ole meistä tai meidän huonoudestamme. 

Voi olla pelottavaa kohdata se että joku on vihainen kun koet että olet itse ehkä viimein uskaltanut kuunnella itseäsi ja alkaa huolehtia omasta hyvinvoinnistasi. Syyllisyys voi olla pitkään syy sille että ei uskalla kuunnella itseään. 
Mitä sitten käy jos aina vaan uhraudumme ja jätämme itsemme sivuun? Alamme ehkä katkeroitua, arvostelemaan muita, pelkäämään, turtumaan ja kadottamaan kipinää elämää kohtaan. Minulle on ainakin näin käynyt enkä silloin kyllä viihdy itsekkään nahoissani. Me tarvitsemme läheisiä ja rakkaita jotka voivat auttaa meitä näkemään niitä kohtia joita emme itse näe, ja sen kuuleminen ei ole aina kivaa.

Me olemme joskus myös ollut se joka kapinoi ja vastustaa toisen muuntumista. Ehkä sen muistaminen auttaa silloin kun itse kohtaat vuorostasi samaa.

Miten olla itselleen hyvä ja sen kautta kohdata muitakin aidommin, siinäpä vasta hommaa elämän mitaksi.

Totuus tulee lapsen suusta?

Tutkin erilaisia rooleja ja selviytymiskeinoja joita kaikki olemme oppineet selviytyäksemme. Jotta opittuja malleja voi kyseenalaistaa (jos sen siis kokee omakseen), ne pitää ensin tiedostaa.

Olen kyllä ollut tietoinen että vihan tunne, omien rajojen vetäminen ja mm. terve puolieni pitäminen on minulle vaikeaa mutta eilen se jotenkin kolahti kun totuus tuli taas lapsen suusta kun iloinen kuusi vuotias tokaisi että "Eevi ei koskaan suutu". Onko minun roolini mennyt niin täydestä että lapsikin on luonut siitä käsityksen? Sillä sitä se todellakin on, rooli asu, naamio, näytelmä. Se ei ole totta että en koskaan suutu. Se on totta että olen oppinut kuvittelemaan että en saa suuttua, minun tunteille ei ole täällä tilaa, olen ilkeä ja itsekäs jos olen vihainen. Tätä kompesoimaan keksin sitten että minun pitää olla aina ymmärtävä, kiltti ja hyväksyvä.
Huh, huomaatko miten helvetin jalo marrtyyrin kruunu päähän kasvaa  ? Uhrautumisessa ja itsensä kieltämisessä ei ole mitään kaunista. Se on peli joka ei koskaan lopu ellei sitä ala itse edes vähän kyseenalaistamaan. Aloittaen ihan sillä että alkaa kuulemaan itseään ja todellisia tunteitaan ehkä vähän opitun buddha naaman takaa. Ehkä tässä maailmassa nyt voikin olla tilaa minulle, Minuna? Ehkä minun tulisi aloittaa siitä että otan itse itseni myös vakavasti ja kunnioittaen. ( en nyt tarkoita sellaista jähmeää vakavuutta ja turhantärkeyttä).

Olen tuhannen kiitollinen omille opastajilleni ja peileilleni jotka ovat haastaneet minua lämmöllä ja välittäen tekemään tilaa myös vihalle minussa ja näkemään senkin sisältämät lahjat. Matka jatkuu.

Let the energy move. Mikään tukittu ja kielletty ei katoa, se vain odottaa sitä hetkeä että on sen valmis sallimaan ja sanomaan sillekkin kyllä.

Räiskyvä ja kiivaskin on parempi kuin näennäinen rauha jota pitää kepuli konstein pitää yllä. Räiskyvä ja kiivas antaa mahdollisuuden puhdistua, uudistua, muuntua ja kasvaa. Kieltäminen vahvistaa sitä tarinaa joka sanoo "minulle ei ole tilaa minuna".

Päivän biisi on 3 doors down-let me be my self ( ja sen luvan voi tietysti antaa ihan itse)

The Ihminen

The ihminen. Minun elämässäni on the ihminen. Hän tuskin edes tietää itse minkä määrän voimaa hänelle elämässäni annan, enhän huomannut sitä pitkään aikaan itsekkään kunnes aloin tutkimaan tarkemmin miksi olin alkanut vetäytyä ja varoa , vähänkuin anteeksipyydellä omaa olemassa oloani. 

Olin alkanut pelkäämään "the ihmisen" mielipiteitä ja mahdollista arvostelua ja koitin välttää sitä sillä seurauksella että mittailin elämässäni miten the ihminen kenties suhtautuu tekoihini. En kyennyt kohtaamaan the ihmistä suoraan, sillä minulla oli lähes aina joku hyväksynnän etsimisen peli käynnissä. Oli hemmetin tärkeää kelvata hänelle. Vaikka olisin peleillä i voittanut hänen hyväksyntänsä, se ei olisi muuttanut sitä että en hyväksynyt itse itseäni. Tunteva, elävä, inhimillinen olento. Kun lähden pelaamaan ja ostamaan ihmisen hyväksyntää kieltämällä itseni, sanon alitajuisesti itselleni että et kelpaa. 

The ihminen on saanut paljon tilaa mielessäni omasta toimestani. Koitin vihata häntä, koitin olla miettimättä ja koitin olla välittämättä hänen mielipiteistään. Mutta minä välitin. Voi joskus olla kipeää nähdä että välittää jostain josta ei ehkä kannattaisi välittää. On kuitenkin todempaa myöntää sekin itselleen kun olla muka niin hemmetin cool. 

Se on peli jota olen hyvin kauan pelannut, itseni kylmettäminen ja kovettaminen. Entä jos vaarallista ei olekkaan se että the ihminen tai joku muu tuomitsee vaan se että on itse se tuomitsija? Olisiko sittenkin parempi vaikka rehellisesti kohdata se että painellaan toistemme nappeja kuin esittää kypsempää mitä oikeasti on? Entä jos sekin on lahja että se toinen painelee niitä nappeja? Entä jos koko hommalla ei ole mitään tekemistä "sen toisen" kanssa, vaan minun kanssa? Sen sijaan että vatkaa viikkoja (kokeiltu on) mitä sen toisen pitäisi tehdä tai tajuta voinko katsoa mitä minä voin tehdä/kohdata/tajuta? Menemättä alistuvaan tai ylistyvään rooliin. Ihan vaan silleen niinku kaunistelematta.

Kiitos the ihminen ja muutkin peilit.  

Kaukaa viisas elämä ja läheltä niin hemmetin hyvännäköinen

Tajusinpas tuossa juuri että hyvänen aika, minähän olen toipunut masennuksesta! Luen kirjaa jossa päähenkilö syö masennus lääkkeitä ja tutkii vimmatusti masennuksensa syytä ja yhtäkkiä näkymätön kalikka kalahtaa otsaan, hitto vie tuohan on ihan kuin minä ennen.

N. 5 vuoden aika elämässä kului tosiaan masennukseen (ja tietysti mukaan mahtuu paljon muutakin) on/off lääkkeiden syöntiin ja henkisiin hajoamisiin, itsevihaan ja elämään joka oli sisältä käsin varsin pystyyn kuollutta.
Joskus tosiaan luulin että syön loppuelämäni masennuslääkkeitä, ehdottihan lääkärikin sitä. On aika mieletöntä tajuta, että siihen tyttöön ei ole enää paluuta. Vaikka se silloin tuntui kiroukselta ja mietin miksi minulle on käynyt näin, nyt on oikeasti helppo nähdä miksi juuri se tie oli kuljettava. Ja miksi siitä oli myös todella saatava sydänjuuriaan myöten tarpeeksi, ennenkuin paraneminen kykeni aidosti alkamaan.

Elämässä on välillä vaiheita jotka "päällä ollessaan" näyttävät loputtomilta, eikä millään ymmärrä että miten tähän on tultu,mikä mättää ja mihin hemmettiin tätä muka tarvitsee. Koitan silloin muistaa että "this too shall pass". Ja aina voi ainakin yrittää muuttaa perspektiiviään, vaikka kivusta ja kärsimyksestä kiinnipitäminen on myös aika puoleensa vetävä vaihtoehto. On helpompaa rakastaa ja antaa anteeksi silloin kun kaikki on hyvin. On toinen juttu tehdä samaa kun perunapelto on myllätty ja on henkisellä vereslihalla. 

Luota siihen että asiat saavat kypsyä juuri niin kauan kuin on tarvis. Ei voi tietää ennenkuin tietää. Ja sillä välillä voi ihan hyvin ottaa vähän rennommin. Kokea sen mitä on koettava mutta antamatta tunteiden sokeasti hämätä. Ja jos ne silti hämää, niin vähän armoa itselle siitäkin.

Elämä on viisaampi kuin mielemme joka kertoo kaikesta oman versionsa ja tarinansa. 
Monta kertaa päivässä koitan muistaa pyyhkiä sydämen ja silmät eilisten käsitysten sumusta. Ja taas uudelleen. 

Vaikka menneisyydessä eläminen ole yleisesti ottaen suositeltavaa, joskus voi olla hyvä muistuttaa itseään siitä mistä kaikesta olet selvinnyt! Mistä kaikesta olet mennyt eteenpäin. Miten paljon voimaa ja rohkeutta sinussa onkaan, koska kyllä sitä on. Se osa sinussa ei ole omalla tahdolla puskeva ego, vaan ihan jokin paljon viisaampi joka toimii kauttasi. En olisi ikinä voinut toipua masennuksesta yksin "eevinä" ja silti tein sen itse. Tai tein sille tilaa toimia kauttani, ihan sama. Kuka tietää ja väliäkö sillä.

Kunnioita sitä voimaa joka sinussa pääsee esiin kun astut pois tieltä.

Kunnioita myös sitä että ehkä tällä tiellä kuuluukin välillä eksyä ja astua kuoppaan. Sieltä nousee sitten aidompana ja nöyrempänä, kiitollisempana jos on suostunut katsomaan syvemmin omaa osuuttaan asiassa. (Tämä ei tarkoita syyllistämistä).

Kiitos myös niistä mielettömästä tarinoista joita ympäriltä saa kuulla. Se saa jotenkin uskomaan ihmiseen. Tai elämään. Vaikka me osataan olla pelokkaita ja epävarmoja kun pupujussukat, on meissä myös rohkeutta kulkea niiden pelkojen läpi. <3